Jospa saisi nyt kirjoitettua tuota synnytyskertomusta, kun jätkän sain vihdoin ja viimein unten maille
Lauantai 13.09.08
Lauantaina alkoi supistelut BB:n jälkeen ja ihan tasaisesti 5min välein. Käytiin nukkumaan mutta enhän mä niiltä saanut nukuttua vaikka kipu oli vielä ihan siedettävissä Paracetamolin voimin. Jännitti ja pieni paniikkin valtasi mielen kun kellottelin supistuksia sängyssä maaten. Päätin että jos ei ole kahteen mennessä meno rauhoittunut, niin painun suihkuun ja yritän syödä jotain. Suihkussa vietetyn puolituntisen jälkeen aloin herättelemään miestä ja soitin synnärille, että säännöllisiä supistuksia on tullut neljä tuntia. Pyysivät tulemaan kun siltä tuntuu.
Kello neljän jälkeen lähdimme käymään sairaalassa ja oikeastaan arvasin, ettei mitään ihmeellistä ollut tapahtunut. Kohdunkaula oli hävinnyt, mutta paikat täysin kiinni. :headwall: Kotiin passitettiin kera särkylääkkeiden, sain hieman torkuttuakin aamun aikaan, kehottivat kuitenkin palaamaan jossain vaiheessa päivällä jos supistukset jatkuisivat ja jatkuihan ne.
Sunnuntai 14.09.08
Puolilta päivin nokka kohti sairaalaan ja voi elämä... ihan sormenpäälle vasta auki ja kuitenkin säännöllisesti 5-10 välein supistanut jo yli 12 tuntia. Tässä vaiheessa alkoi karu totuus valkenemaan minulle, ettei tämä tainnut ainakaan mikään syöksysynnytys olla, vaan mennään äidin mallin mukaan eli kuumeessa kolme päivää ja sectio... eli juuri se mitä olen koko ajan "pelännyt" ja taas toisaalta tiennyt että näin se tulee menemään.
Päästiin miehen kanssa semmoiseen siirtymähuoneeseen jossa oli amme ja pedit molemmille. Iltapäivällä sain Oxynorm-piikin kankkuun ja tajun kankaalle pariksi tunniksi. Kunhan tästä tokenin niin päätin laittaa itseni kylpyyn, siellä lilluessa menikin rattoisasti tunteroinen. Kulutimme aikaa ravaamalla rappusia ja ulkona pyörimällä. Kävipä minun vanhemmatkin pihassa täydentämässä meidän ruokavarastojakin. Kahvion väki näki mun omintakeista kahvittelua, kun nousin vähän väliä steppaamaan supistusta pois. Klo 18 sisätutkimus ja 1,5cm auki :kieh: :headwall: Mä luulin jo että olisi edes jotain edistystä mutta ei. Supistukset jatkuivat edelleen 5-7min välein ja sovimme seuraavan tutkimuksen puoli yhdeksäksi jolloin paikat edelleen saman verran auki. Jälleen Oxynormia takalistoon sekä paracetamolia kuumeeseen joka oli tuolloin 37.7 astetta. Pari tuntia jälleen ihanasti taju kankaalla ja elämä hymyili... vauvan sykkeet vaan alkoi kovista lääkkeistä ottamaan kytyrää ja mietittiin miten kipua voi lievittää. Tyly tuomio oli että mies hieroo, jeejee!
Maanantai 15.09.08
Sunnuntai vaihtui maanantaiksi ja klo 01.00 yöllä se saamarin kohdun suu oli edelleen sen 1,5cm auki, alkoi tällä tytöllä palaa anturit ihan hyvästi. Kieltäydyin lähtemästä kotia enään, koska siellä en olisi nukkunut senkään vertaa mitä sairaalassa. Mies sai ihan mieluusti lähteä kotia nukkumaan (raukka sai unta vaan neljä tuntia kun anoppi ahdisteli puhelimitse) Minut sitten siirrettiin toiveiden mukaisesti osastolle ja naamaan Opamoksia rauhoittamaan ja jonkin sortin piikin ne jälleen laitto. Tämä oli kyllä kumma juttu koska kysyin kahdesti, että mitä varten laittavat ja vastaus oli vaan että; helpottaa oloa..
loppu pelistä tulin siihen tulokseen että kyseessä oli supistuksien estolääke :headwall: noh, ne välit ainakin piteni tuon lääkityksen voimalla puolen tuntiin, eli juuri kun sain nukahdettua niin supistus ja vessaan yms.
Klo 6.30 pyysin jälleen paracetamolia kipuun ja sen myös sain. Aamupäivä meni sitten siinä kun supistuksia kärsin ja odottelin miestä joka tulikin siinä kello ysin pintaan paikalle, huonetoverini oli oikein ihana tapaus ja jälkikäteen vielä hänen kanssaan keskustelinkin, jäi oikein lämpimästi mieleen hänen tarinansa ja tilanteensa. Klo 11 sitten taas tutkitaan ja jotain saatu etenemään eli kohdunsuu oli 3cm auki ja kyllä sen huomasi että kivut yltyivät puolenpäivän jälkeen. Jälleen kerran Oxynormia ja taju pois
mies kiikutti ruokaa ja mä yritin syödä, ei vaan oikein maistunut. Jonkin verran puhelimessa päivitin kuulumisia kun supistuksilta pystyin ja suihkussa käytiin miehen kanssa helpottamassa oloa useaan otteeseen.
Klo 17.30 KTG-käyrille ja siellä kaikki hyvin, supistukset noin 6 min välein. Noh, sitten alkoi tapahtumaan, jos tästä synnytyksestä nyt voi edes niin sanoa
Klo 19.30 kätilö teki sisätutkimusta ja kalvot puhkesi, lapsivesi oli kuitenkin vihreää ja nopean syke seurannan jälkeen synnytyssaliin vaikka paikat edelleen sen 3cm auki. Miehelle tiukka käskytys pakata kamat kasaan ja nopeasti. Huoli iski ihan täysillä päälle ja matka synnytyssaliin kävellen täydessä supistuksessa ilman pysähtymisiä oli ihan mielenkiintoinen kokemus ja varmastikin näky iltapalaa odottaville. Mä vaan en voinut pysähtyä kun oli hirvittävä kiire sinne laitteiden sekaan ja seurantaan. Tämähän tiesi sitten sitä, että seuraavan kerran sängystä noustiin vasta keskiviikkona. Saliin kun päästiin niin pojalle laitettiin päähän pinni, jolla seurattiin vointia.
Klo 21 supistukset oli tihentynyt 2-3minuuttiin ja jälleen tälle mammalle kankkuun Oxynormit joka laski pojan sykkeitä jälleen 110-120. Kivut kävi sietämättömiksi, kun kipupiikki lakkasi vaikuttamasta ja paikalle pyydettiin anestesialääkäri epiduraalia varten.
Tiistai 16.9.08
Tiistain puolella puolenyön jälkeen sain sitten sen ihanan helpotuksen selkänahkaani, laitto onnistui toisella yrittämällä. Lääkäriä odotettiin tunti ja mulla kyllä meni tässä välissä jo ajan taju ja kosketus tähän maailmaan, kipu oli niin kokonaisvaltainen. Sen kestin vaan sillä, että mies painoi kuumia kääreitä selkään ja laski ääneen aina supistuksien aikana. Nuo kääreet oli kylä tosi hyvä apu läpi synnytyksen. Epiduraali aiheutti tunteen kauheesta kakkahädästä, supistukset laantui joten oksitosiini-tippa käteen, jotta saatiin hommaan vauhtia
jota ei sitten koskaan kai tullutkaan!
Paineet tipahteli mulla välillä hyvinkin alas, mutta ihan kai asiaan kuuluvaa. Koska edistystä ei tuntunut tapahtuvan, laittoi kätilö IUP- mittarin kohtuun, jolla saatiin tarkka supistusvoima näytölle. Supistukset oli ihan hyviä niissä ei mitään vikaa ollut. Kello 05 koin toisen "helvetin" joka alkoi siitä, että supistus vaan jatkui ja jatkui ja jatkui. kroppa alkoi laittaman kapuloita rattaisiin ja aivan älytön tuska iski kohdun suulle ja mulla oli kyllä täysityö olla repimättä niitä kaiken maailman piuhoja alapäästä irti. Tässä vaiheessa tältä tytöltä pääsi ekaa kertaa itku. Epiduraalin kautta kaikki ylimääräiset annokset, buscopania kohdunsuuta rentouttamaan ja katetri jolla saatiin rakko tyhjäksi.
Nähtävästi muutaman päivän jatkuva supistus sai kohdunsuun pahaan kramppiin. Kello 06 laitettiin antibiootti menemään suoneen ja ekaa kertaa alettiin puhumaan section mahdollisuudesta. Joten täydellisen ravinnottomaan ja nesteettömään linjaan. Kohdunsuun tilanne oli surkea, 4cm (johon siis oman äitini molemmat synnytykset jäivät) Aloin olla niin henkisesti kuin fyysistikin ihan rikki koko tilanteeseen. Tässä vaiheessa olin jo niin vakuuttunut siitä, että alakautta lapsi ei tähän maailmaan tule ja toisten hohhailut ja kannustukset että "kyllä se vielä voi tästä innostua", tuntui tosi turhauttavilta.
Klo 07 taas ja jälleen kerran sisätutkimus ja auki oli 4,5cm eli puoli senttiä edistystä. Odottelimme sitten siinä lääkärin kiertoa ja toivoin todella että asiaan alkaisi tulla jonkin sortin ratkaisua. Sanoinkin jo että jos tässä ikinä päästään sinne ponnistusvaiheeseen niin enhän mä jumankauta mitenkään jaksa. Olin valvonut lähes kolme vuorokautta muutamien tuntien lääketokkuraunilla ja kuume kävi parhaimmillaan jo 39 asteessa.
Klo 7.30 käytiin tiputtamassa oktisotiini jo puoleen ja omilla supistuksilla jatkettiin. Klo 10 huoneeseen pölähti useampi lääkäri erikoislastenlääkäristä lähtien, semmoinen täti oli se että huhheijaa vaan! Se runttas kirjaimellisesti sen kohdun suun siitä 4,5 sentistä 7cm ja oli sitä mieltä kyllä tämä tästä edistyy. Samalla alkoi menemään jo kolmas epiduraali putkilo. Päästiin jälleen odottamaan että synnytys edistyisi ja mä päätin että nukun vaikka väkisin tässä välissä. Välillä heräilin kattomaan vauvan sykkeitä ja taas unille.
Klo 13 ne pirulaiset vihdoin ja viimein ymmärsivät että kohdunsuu oli auennut puoli senttiä kolmessa tunnissa ja ettei tämä homma suju kuten oli tarkoitus. Sectio päätös tuli vaikka koville otti, kyllä minä ymmärrän, että etenkin kun mulla oli tuo julma tauti päällä, että ei se ihan riskitöntä ole lähteä leikkaamaankaan. Mutta kyllä sanoisin että se oli ainoa oikea vaihtoehto.
Puoli kahdelta lisää mömmöjä naamaan ja nokka kohti leikkuria, anestesialääkäri laittoi puudutteen epiduraaliin, vaikka normaalisti tämä tehdäänkin spinaalipuudutuksessa. Iskä pääsi mukaan ja poika saatiin pihalle klo 14.01. Siitä aika nopeesti sitten sekä isä että poika lähtivätkin punnituksille ja pesuille ja mua jäätiin kursimaan kasaan. Taas tuli mutkia matkaan kun ei meinannut istukka irrota ja vaikka olisinkin alakautta synnyttänyt, niin leikkuriin oltaisiin menty istukan takia. Kohtua varten laitettiin supistavaa ainetta enemmänkin, kun sekin sanoi itsensä irti siinä vaiheessa kun poika oli jo pihalla. Onneksi saatiin sekin sitten kursittua kasaan. Minä lähdin heräämöön ja kolmen tunnin jälkeen pääsin osastolle, silmissä vilisi ja päässä pyöri kuin hedelmäpeli. Olin ihan sekaisin.
Illalla sitten lastenlääkäri katsoi pojan vointia kun happisaturaatio oli alhainen, noin 90-95 ja hengitys tihentynyttä. Ottivat tarkkailuun vastasyntyneiden teholle ja hyvä niin! Lopulta infektio iski poikaan ja siellä teholla meni sitten useampi päivä. Tästä voin sitten kertoa hieman myöhemmin jos jaksan, mutta raskasta oli kuunnella muiden vauvojen itkua eteenkin öisin kun omasta oli valtava huoli ja ikävä.
Kukaan ei varmaan jaksanut tätä jumalatonta romaania lukea, mutta sainpahan ainekin purettua tapahtumaa omassa päässäni. Vieläkin synnytyksen tapahtumat mietityttää ja seuraavaa raskautta ajatellen sainkin sitten lantio röntgeniin lähetteen, mikä oli hyvä, että saa sitten suoraan sen sectio päätöksen, jos ei alakautta ole mahdollista synnyttää.
Kiitos ja anteeksi!
Koiruus ja Poikanen 9pv
