Lauantai-huomenia!
Maidosta: silloin tällöin falskaa. Kirkkaan lisäksi tulee kyllä ihan paksua kermaakin. Mutta ei haitaksi asti. Liivinsuojuksia esim. ei ole tarvinnyt käyttää. Öisin nukun aina Eevan asussa ja lakana on minun puolelta maitopilkullinen eli yöllä ainaki tiputtelee.
Siivouksesta: ei niin minkään valtakunnan himoja siihen suuntaan.... Ehkäpä minulla iskee se pesänrakennusvietti sitten lomien alettua, kun on enempi aikaa.
Kestoilusta: tarkoitus on kokeilla asiaa. Saan ystävältä vaippoja, kosk hän on kestoillut molempien lastensa kanssa. En ajatellut ottaa paineita. Jos tuntuu hankalalta, lopetan. Ja kyläilyt yms. ajattelin hoitaa kertiksillä. Katsotaan siis, kuinka naisen käy.
Hexa: meidän hääpäivä on 10.03. Vuosi vaan on 2006.
Synnytyspeloista: en osaa pelätä. Enää. Olen ollut synnytyspelkoinen lapsesta asti, koska äitini aina suureen ääneen kertoi, kuinka minun synnyttäminen oli ka-ma-laa. Lisäksi äitini äiti on kuollut synnytykseen, ja tämäkin asia kerrottiin minulle (useaan otteeseen) jo heti pikku-tyttönä. Tähän vielä lisäksi se, että äitini on sairastunut henkisesti minun synnytykseni jälkeen ja pelkopaketti on ollut valmis: teini-ikäisenä olin varma, että jos joskus saan lapsen, kuolen siihen paikkaan. Jos en kuole, on synnytys aivan hirveä kokemus ja vauva-aika henkiselle puolelle liikaa ja sekoan. Nyt jo näin kypsällä iällä olen päässyt peloistani. Ehkä vaikeus lapsen saamisessakin on jotenkin auttanut asiaa. Nyt suhtaudun jotenkin silviissiin, että sen näkee sitten, millainen se synnytys on ja otetaan vastaan sellaisena kuin tulee. Oma henkinen sairastuminen ei myöskään enää pelota. Toisaalta olen sitä mieltä, että elo on heitellyt minua niin paljon, että olisin sairastunut jo aiemmin jos niikseen tulee ja toisaalta sitten taas: jos sairastun, niin sairastun, minkäs sille teet.
Edellisestä aiheesta päästään äiti-aiheeseen. Olikohan Daydreams ja Vuh, kun keskustelivat suhteesta omaan äitiin. Meillä tuo äidin sairaus on tehnyt sen, että äiti-tytär tyyppiset keskustelut ovat aina olleet utopiaa. Kun olin lapsi, meillä oli äidin kanssa erittäin hyvät välit ja äiti oli minun tukipilari ja tosi tärkeä. Edelleenkin meillä on ok-välit, mutta ihan tuolta n. 12-vuotiaasta alkaen minusta on tuntunut, että minä olen se äiti... Tarkoitan tällä sitä, että äidistä ei ole ollut tukea, vaan ennemminkin olen itse ollut äidille tukena aina. Ja enimmäkseen olen suojellut äitiä turhilta murheilta. Jos elämä on minua heitellyt, ei äiti ole siitä koskaan tiennyt. Olen oppinut selviytymään yssikseni tahi ystävien tuen avulla. Ja viimeiset vuodet on ollut tuo kullan arvoinen mies rinnalla. Alussa oli omituista, kun oli joku, jonka kanssa jakaa vaikeita asioita ja joka kannatteli: sain ekaa kertaa lapsuuden jälkeen olla välillä heikko! Vei aika paljon aikaa, ennen kuin sen uskoi oikeasti todeksi ja uskalsi heittääntyä heikoksi.
Nojoh. Menipäs vuodatuksen puolelle. Keveämpiin aiheisiin: eilen työkaveri läks lomalle, halasi minua ja sanoi, jotta "tulehan sitten näyttämään tyttöä!" Tyttöä? Kysyin, jotta eikös hän ole kuullut, että ultran mukaan masussa olisi poika? Hää hymyili vain, jotta hänen mielestä se on kyllä tyttö. Hmmm. Sehän oli tietystikin vain hänen tuntemuksensa, mutta heti iski epäilys, jotta pitäiskö jättää ne selkeästi poikamaiset jutut hankkimati ja valmistautua siihen, että sieltä tulee jompi kumpi? Eihän se rakenneultran näky mikään sataprosenttinen ole... Vaikka kätilö niin varma asiasta olikin.
Nyt lopetan tämän kirjailijan urani ja lähden aamupesuille ja liikenteeseen. Jotenkin sellainen olotila, että tahtoo pois kotinurkista. Mies nukkuu varmaankin tapansa mukaan puolille päivin, joten saan touhuta omiani.
Toivottavasti aurinkoista viikonloppua toivottelee Lizard ja Verneri 27+4
Maidosta: silloin tällöin falskaa. Kirkkaan lisäksi tulee kyllä ihan paksua kermaakin. Mutta ei haitaksi asti. Liivinsuojuksia esim. ei ole tarvinnyt käyttää. Öisin nukun aina Eevan asussa ja lakana on minun puolelta maitopilkullinen eli yöllä ainaki tiputtelee.
Siivouksesta: ei niin minkään valtakunnan himoja siihen suuntaan.... Ehkäpä minulla iskee se pesänrakennusvietti sitten lomien alettua, kun on enempi aikaa.
Kestoilusta: tarkoitus on kokeilla asiaa. Saan ystävältä vaippoja, kosk hän on kestoillut molempien lastensa kanssa. En ajatellut ottaa paineita. Jos tuntuu hankalalta, lopetan. Ja kyläilyt yms. ajattelin hoitaa kertiksillä. Katsotaan siis, kuinka naisen käy.
Hexa: meidän hääpäivä on 10.03. Vuosi vaan on 2006.
Synnytyspeloista: en osaa pelätä. Enää. Olen ollut synnytyspelkoinen lapsesta asti, koska äitini aina suureen ääneen kertoi, kuinka minun synnyttäminen oli ka-ma-laa. Lisäksi äitini äiti on kuollut synnytykseen, ja tämäkin asia kerrottiin minulle (useaan otteeseen) jo heti pikku-tyttönä. Tähän vielä lisäksi se, että äitini on sairastunut henkisesti minun synnytykseni jälkeen ja pelkopaketti on ollut valmis: teini-ikäisenä olin varma, että jos joskus saan lapsen, kuolen siihen paikkaan. Jos en kuole, on synnytys aivan hirveä kokemus ja vauva-aika henkiselle puolelle liikaa ja sekoan. Nyt jo näin kypsällä iällä olen päässyt peloistani. Ehkä vaikeus lapsen saamisessakin on jotenkin auttanut asiaa. Nyt suhtaudun jotenkin silviissiin, että sen näkee sitten, millainen se synnytys on ja otetaan vastaan sellaisena kuin tulee. Oma henkinen sairastuminen ei myöskään enää pelota. Toisaalta olen sitä mieltä, että elo on heitellyt minua niin paljon, että olisin sairastunut jo aiemmin jos niikseen tulee ja toisaalta sitten taas: jos sairastun, niin sairastun, minkäs sille teet.
Edellisestä aiheesta päästään äiti-aiheeseen. Olikohan Daydreams ja Vuh, kun keskustelivat suhteesta omaan äitiin. Meillä tuo äidin sairaus on tehnyt sen, että äiti-tytär tyyppiset keskustelut ovat aina olleet utopiaa. Kun olin lapsi, meillä oli äidin kanssa erittäin hyvät välit ja äiti oli minun tukipilari ja tosi tärkeä. Edelleenkin meillä on ok-välit, mutta ihan tuolta n. 12-vuotiaasta alkaen minusta on tuntunut, että minä olen se äiti... Tarkoitan tällä sitä, että äidistä ei ole ollut tukea, vaan ennemminkin olen itse ollut äidille tukena aina. Ja enimmäkseen olen suojellut äitiä turhilta murheilta. Jos elämä on minua heitellyt, ei äiti ole siitä koskaan tiennyt. Olen oppinut selviytymään yssikseni tahi ystävien tuen avulla. Ja viimeiset vuodet on ollut tuo kullan arvoinen mies rinnalla. Alussa oli omituista, kun oli joku, jonka kanssa jakaa vaikeita asioita ja joka kannatteli: sain ekaa kertaa lapsuuden jälkeen olla välillä heikko! Vei aika paljon aikaa, ennen kuin sen uskoi oikeasti todeksi ja uskalsi heittääntyä heikoksi.
Nojoh. Menipäs vuodatuksen puolelle. Keveämpiin aiheisiin: eilen työkaveri läks lomalle, halasi minua ja sanoi, jotta "tulehan sitten näyttämään tyttöä!" Tyttöä? Kysyin, jotta eikös hän ole kuullut, että ultran mukaan masussa olisi poika? Hää hymyili vain, jotta hänen mielestä se on kyllä tyttö. Hmmm. Sehän oli tietystikin vain hänen tuntemuksensa, mutta heti iski epäilys, jotta pitäiskö jättää ne selkeästi poikamaiset jutut hankkimati ja valmistautua siihen, että sieltä tulee jompi kumpi? Eihän se rakenneultran näky mikään sataprosenttinen ole... Vaikka kätilö niin varma asiasta olikin.
Nyt lopetan tämän kirjailijan urani ja lähden aamupesuille ja liikenteeseen. Jotenkin sellainen olotila, että tahtoo pois kotinurkista. Mies nukkuu varmaankin tapansa mukaan puolille päivin, joten saan touhuta omiani.
Toivottavasti aurinkoista viikonloppua toivottelee Lizard ja Verneri 27+4