Surullinen, mutta rakastan

[Pallopoika]

Menipäs ensin väärään lokeroon teksti, nyt kai oikeassa paikkaa eli..

Olemme kolmekymppinen pari ja olemme seurustelleen yhdessä jo jotain 5-6 vuotta. Viime aikoina välimme ovat olleet jokseenkin tiukat, puhumattuus vaivaa molempia ja kummallakin on omat pienet piirteet jotka haittaavat kehittävää keskustelua.

Seksi ei ole sujunut aikoihin ja siitä arvioisin lähteneen kaikki liikenteeseen. Hiljaa mutta varmasti on alkanut kaikki hiipymaan. Kumppanini on oikukas keskutelemaan eikä uskalla tehdä aloitteita, ei tiedä selvästikään mitä tehdä, tietääköhän ollenkaan mitä toisenkaan pitäisi tehdä? En usko.

Itselläni on vain sellainen kuva, jokseenkin kirkkaana mielessä, että tykkään, rakastan häntä vieläkin vaikka olen sen kieltänyt itseltäni jo monen monta kertaa - tarjokkaita olisi tulossa hänen jälkeenkin kyllä ihan riittämiin (mutta tuo on paskamainen lohduttautumiskeino mielestäni) ja paritettu on jo kavereiden puolesta pitkällekin asti, mutta.. Haluaisin nähdä mitä tästä voisi vielä tulla ja yrittää.

Oikein harmittaa ja tulee ahistunut olo yhdessä asuessakin.. aina, kun avaan kotioven.. mieleni on iloinen jossain aivan muualla kuin hänet nähdessäni, hän sen minun iloisuuden on tappanutkin ja sen vanhan minä hömppänyyden millainen aiemmin olinkaan - ja sen huomaa, muutkin kuin minä. Eli en edes yritä näytellä kodin ulkopuolella muuta kuin mitä olen, toisin kuin hän.

Ihmeellinen käsite tuo toisesta silti rakastaminen vaikka hän olisi millainen typerys. Ihmisiähän me vain olemme ja ratkaisuja, etenemisiä ja erotatinoita on varmaan miljoonia - olisi silti kiva kuulla, saada jopa ymmärrystä. Minulla on niin epäonnistunut olo..

 

[h]

Menkää ihmeessä pariterapiaan ja opetelkaa taas näkemään toisenne kuin ennen

 

[hentoinen]

Minulla on samalainen olo kuin sinulla, tosin seurustelua on takana vasta 8 kk. Olen liian usein surullinen ja onneton, jos niin voi sanoa, mutta silti äärettömän onnellinen ja rakastunut. Olen nainen ja kuten tiedät sitä kaipaa sitä hellyyttä ja kauniita sanoja yms. Sitä haluaa tuntea itsensä naiseksi. Alussa sitä hellyyttä oli jotenkin ja sain tuntea itseni halutuksin. Kauniita sanoja en ole ikinä kuullut. Tämä on niin raskasta. Ja näkemisiäkin on niin harvassa.

Haluaisin näistä puhua, ja harjoittelen sitä mielessäni että miten saisin niistä puhuttua, mutta kun koittaa hetki milloin se olisi mahdollista, en saa sanoja suustani ulos. En siis saa sanottua miltä minusta tuntuu. Olen vaan ja nautin siitä hetkestä kun ollaan kahdestaan. Heti hänen lähdettyään tulen onnettomaksi. Koska tiedän saman jatkuvan vaan. Ja sitten minua suututtaa oma itseni, koska nyt en voi sanoa ettenkö olisi 100 % yrittäny vaikuttaa asiaan. Minkä olisin kyllä voinut tehdä

 

[Andrea]

Otsikko kuvaa hyvin myös meidän suhdetta. Yhdessä 8 vuotta, meillä on lapset edellisestä liitosta. Ei ole ollut helppoa mutta rakkautta on aina ollut. Sitten elämä kääntyi, tuli läheisten kuolemat jotka vaikuttivat pitkään ja siinä samalla käytiin meidän liiton vaiheetkin läpi. Mies halusi erota, alkoi rälläämään ja samalla löysi lohduttajia. Kauhee vaihe, tehtiin eroa mutta samalla päädyttiin takaisin yhteen. Nyt kun kaikki olisi kerrankin hyvin, olisi kerrankin mahdollisuus olla onnellinen ja saada kaiken haluamansa niin minä olen surullinen ja onneton ! En voi unohtaa kuinka minua petettiin, satutettiin ja loukattiin. En voi olla ajattelematta, oliko ensimmäinen kerta vai onko näitä tapahtunut ennenkin... Rakastan vielä, hän on kuitenkin ihana ja hellä ihminen mutta..... Aikaahan kaikki vie, luottamuksen takaisin saaminen on kovaa työtä. Ero tuntuisi kauhealta, yhden elämän kuolemalta

 

[Nainen]

Et taida tietää itsekään mitä haluat? Haluatko jatkaa vai haluatko lähteä? Oletko itse yrittänyt keskustella, tehdä sitä aloitetta mitä toinen ei pysty? Tietääkö kumppanisi, että kärsit, tietääkö hän että et ole onnellinen hänen seurassaan vai esitätkö vain? Puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Ja unohda ne tulevat tarjokkaat, selvitä ensin nykyiset ongelmasi.

 

[Hullu]

Voisit olla vaikka minun mieheni. Minä tiedän, että häntä jokin vaivaa, muttei hän koskaan puhu mitään. Ei vaikka yritän aloittaa keskustelun. Hän vain sanoo ettei ole mikään, väsyttää vain. Se alkaa ahdistaa minuakin ja soppa on valmis. Yritätkö itse puhua kumppanillesi, vai odotatko hänen selvittävän ongelmanne? Kukaan ei osaa lukea toisen ajatuksia. Vaikuttaa että olet jo puoliksi luovuttanut. Haluaisit yrittää jos asiat selviäisi yksinään, mutta et jaksa tehdä sen eteen mitään?

Kuulostaa niin lopulliselta, kun sanot että hän on vienyt elämästäsi ilon. Miksi haluat jatkaa suhteessa, jossa et ole onnellinen? Jos oman kumppanisi näkeminen saa sinut masentuneeksi, tiedätkö miksi? Käyttäytyykö kumppanisi sinua kohtaan jotenkin niin, että masennut?

 

[Pallopoika]

Meitä on kai muitakin samaa kokevia. Tuntuu vaan joskus että yksinkö tässä ollaan, hän ei ole koskaan ollut ns. henkevien ja syvällisien ajatusten
keskustelija, joskus tuli aloitettua keskustelua, mutta ei hänellä sellaisten yksityiskohtaisten asioiden keskutelu ottanut tuulta siipien alle. Siispä se
on haudattu idea - hänelle ei voi kertoa, ei saa koskaan mitään takaisin vastakaikua, sympatiaa, ymmärrystä tms.

Yksi kuolin laukaus itselleni oli, kun hän halusi lopettavan turhanpäiväisen jutustelun, asioiden kertomisen, kysymisen mitkä eivät häntä oikeastaan
kiinnostaneet ollenkaan. Hän ei kysy koskaan, vaan hänellä on periaatteena ettei utelias saa olla, ei saa kysyä ellei toinen itse halua kertoa. Harmi.
Kuinka tiedät tai tunnistat asuinkumppanissasi sitten sen ahdistuksen, masennuksen joka itselläni on ollut?

Mutta valmis jatkamaan olisin toki, tein aloitteita, ensin hän ei halunnut keskustella mitään, tuntui olevan välinpitämätöntä hommaa. Sitten hän yritti saada keskustella, siinä vaiheessa surullisen ei se enää tuntunut itsellenikään olevan tärkeä asia enää. Tuskin hän tietää, että olen surullinen. Kerran kirjoitin töistä ja kerroin olevani aika masentunut, rikki, stressaantunut aiemminkin mieltä painaneista asioista, kaikesta mahdolkisesta - no, vastaus oli suurinpiirtein, että tsemppiä ja
kotona ei siitä enää juteltukaan. Harmittaa kaikki vaan niin paljon.. missä edes on se iloinen minä.. siis kädet ylös antaudun.. ei jaksa yrittää kun näkee, että toinenkaan ei osaa tai tiedä mitä itsekään haluaa.

Puhukaa puhukaa puhukaa, helpommin sanottu kuin tehty. Koeta itse puhua siinä missä toista ei kiinnosta ja on sanonut vielä olla selittämättä kaikkea.

No, ei kai auta muuta kuin.. äh, peitän loistokkaasti masennukseni vaan - kiitos teille mielipiteistä, jaksamisia

 

[Hullu]

Älä peitä masennustasi. Se ei vie sinua yhtään mihinkään, ahdistus lisääntyy päivä päivältä. Ei eroaminen ole kuolema, se on lähes aina uuden alku. Jos sinun on noin paha olla, eikä kumppanisi anna mitään vastakaikua, lähde. Älä tuhoa omaa elämääsi. Sinä voit elää vain sitä. Mieti mitä mahdollisuuksia sinulla on, jos jäät suhteeseen? Mieti sitten sitä, mitä mahdollisuuksia elämä tarjoaa, jos lähdet ja alat elämään ihan omaa elämääsi? Kumpaa haluat? Kukaan ihminen ei ole korvaamaton (seurustelukumppani), ennen pitkää aina löytyy joku vielä ihanampi, kun entisestä on toivuttu. Naiseni tuntuu todella välinpitämättömältä ja sulkeutuneelta, ehkä hänellä on omia selvittämättömiä ongelmia. Pistä seinää vasten ja sano tiukasti, että jos asioista ei voi puhua, sinä lähdet. Olet siihen ihan oikeutettu. Mieleeni tulee myös että pelkäät naisesi jättävän sinut joa alat painostaa puhumaan. Se tietysti on mahdollista, mutta sittenpähän ainakin tiedät ettei asioita voi tämän ihmisen kanssa selvittää.

Tiedän, että joskus omat ongelmat ja paha mieli tuntuvat ylitsepääsettömiltä. Joskus taas ne samat ajatukset naurattavat, ja ihmettelet, että miksi minä otan tämän niin vakavasti, ihan hyvinhän meillä menee. Älä aliarvioi omia tunteistasi, äläkä yritä peitellä ahdistusta. Se ei johda ainakaan mihinkään hyvään.

Sinun vain täytyy hyväksyä se, että jos naisesi ei halua alkaa puhua eikä ota sinun pahaa oloasi vakavasti, sinä eroat. Miten vaikeaa se onkaan, mutta kyllä se ajan kanssa helpottaa.

Elämä on joskus niin hirveän vaikeaa. Mutta se on vain elämää. Maailman helpottavin sanonta

 

[nainen]

Juu, se vaikea 7. vuosi lähestyy, kun kaikki on tylsää ja elämä arkipäiväistä. Puolison naamakin aivan tympii ja masennus valtaa mielen, tätäkö se elämä on?

Onpahan koettu, mutta myös selvitty siitä. Ollaan oltu yksissä 10 vuotta nyt ja muutama vuosi sitten oli nk. vaikea jakso. Parisuhde tuntui näivettyneeltä ja pikkuhiljaa sitä huomasi, että meni työkavereiden kanssa baariin ja olihan se kivaa, kun ihailijoita riitti, kotona vaan ukko möllötti, eikä koskaan kuullut kaunista sanaa. Siitä sitten pieni mustasukkaisuusdraamakin lähti käyntiin, puolin ja toisin siinä kyräiltiin kunnes saatiin välimme taas kuntoon ukon kanssa ja nyt ollaan oltu pitkän aikaa onnellisia!

Vaihtamalla se ei parane, pitkä parisuhde vaatii aina työtä. Kokeilkaa arjen piristämistä erilaisin keinoin: pakollinen leffapäivä, ulos syömään, vaikkapa ykköset päälle ja parille drinksulle baariin, kuuntelemaan musiikkia...keksikää ihan mitä vaan, matkustelkaa (vaikka ihan vaan kotimaassa, kylpylään esim.). Tällaisina piristyspäivinä se seksielämäkin monesti luonnistuu...samoin keskustelu...

Valmista puolisollesi hyvä ateria viineineen, hiero jalkoja (voi siirtyä hieromaan muutakin jälkeenpäin)...älä odota aloitetta, tee se itse!

 

[nelikymppinen]

kyllä se vaihtamalla paranee, kokemusta on!

 

[Mirja]

Olen ja olisin samaa mieltä nim.merk. naisen kanssa. Vaikka se tuntuisi kuinka vastenmieliseltä, toinen tuntuisi räjähtävän silmille, mutta olette aikuisia. Puhukaa edes vähän kerralla, jupiskaa vaikka nurkan takaa toisillenne. Ettei nyt vaan kumpikin olisi ns. vihoissa toisilleen? Kokemuksesta (itse olen naisedustaja) tiedän, olemme välillä vaikeita, emmekä anna periksi. Mutta kysyn vaan, onko naisesi yrittänytkään joustaa, tunnustaa että hänessäkin saattaisi olla vikaa? Oletko sinä? Kaikki me teemme virheitä.

Harmittaa vain sinunkin puolestasi. Antakaa aikaa toisillenne ja tunnustakaa omat virheenne.

 

[WilhuriPorkkana]

Tylsä vaimoke, pitää kotona piilopaikkaansa, puhu vähän, ja eiks se kysellytkin vähän. Jooo.. Toivottavasti poika olisi vikkelä ja näppärä nii pääsisi pois tuolta kurjasta paikkaan asumasta. Unohda se uusi elämä sulla!

 

[Pallopoika]

Ei tämä tunnu etenevän suuntaan eikä toiseen, rahoitusta olen suunnittelemassa ja asuntoja innokkaasti katsonut - luovutan, enkä jaksa antaa enää mitään. Elämä voittaa, minä saan itseni takaisin - sen voimalla jatkan eteenpäin. Kiitos teille kuitenkin