rakastan, mutta olenko rakastunut?

[=/]

miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa... olen seurustellut 6 vuotta avomieheni kanssa, siitä 2 vuotta asuttu yhdessä omistus asunnossamme sekä kihloissa. olen seurustellut koko ""parhaan"" nuoruusiän. hän on täydellisin mies ja tulevaisuudessa varmaan täydellisin isä mitä vain voi olla. ja mulla on kaikkea mitä vain voi toivoa. silti, seksi ei maistu ja bilettäminen on alkanut maistua enemmän. ja nyt vielä haikailen vanhan suolan perään, joka tosin on varattu. olen kuitenkin 23v ja pelkään sitä että nyt jos eroamme, niin olen todella vanha ennen kuin olisin siinä vaiheessa että voisi jonkun kanssa perustaa perhe. eli varmasti yli 30v. välillä rakastan häntä ylikaiken, välillä en jaksa tippaakaan. ja hän on minua muutaman vuoden vanhempi. ja ei se varmaan mikään ratkaisu olisi että eroaisimme, koska tiedän varmasti että tulen katumaan sitä päätöstä myöhemmin. sitten olisin yksin... ja ystäväni eivät enää ole siinä vaiheessa että pitäisi viettää sinkkuelämää, he ovat sen jo tehneet. eli sitten sinkkuaisin yksin kun muut haluavat satsata pysyvämpään.
tiedän että tämä kuulostaa pateettiselta, mutta kaipaisin nyt todella jonkun viisaamman apua! en kestä näitä ajatuksia enää!!

 

[Allapito]

Kuulostaa asiattomalta viestiltä.

 

[~]

Vaikuttaa siltä, että syy, jonka vuoksi olet miehesi kanssa on se, että et uskalla olla yksin. Miehesi saa siis kelvata, vaikka oikeastaan haluaisit sinkkuilla ja löytää ehkä jonkun paremman.

 

[=/]

tämä on ihan ""real life"" ongelma. eli taidan olla ainoa josta näin tuntuu.
ongelma on varmaan se että olen aina tiennyt missä vaiheessa naimisiin, lapsia, ura jne. mutta en ole ""sunnitellut"" mitään tällaista.
totta kai yksinäisyys pelottaa. ja enkä oikeastaan hae mitään parempaa, koska hän on parasta mitä voi olla. mitään ei puutu. paitsi että hän on liian kiltti minulle. siksi juuri kysynkin, miksi tuntuu siltä että jotain puuttuu. luulin että olen onnellinen kun minulla on kaikki se mitä olen ikinä halunnut. mutta en ole...