En ala kommentoimaan ollenkaan muiden vastauksia, kerron vain oman tarinani lyhyesti. Tapasin nykyisen miesystäväni töissä n. kolme vuotta sitten. Ihastuimme heti toisiimme. Ikäeroa on 10 vuotta, itse olen nuorempi. Kumpikin oli varattu, minä olin ollut kymmenen vuotta avoliitossa ilman lapsia ja hän yli vuotta avioliitossa, ja lapsia kaksi, lähes aikuisia. Mietin tarkkaan, aloitanko suhdetta, mutta tunsimme heti olevamme toisillemme "ne oikeat", sielunkumppanit, rakastetut ja parhaat ystävät. Kummallakin oli liitto oman puolisonsa kanssa hiipunut jo vuosia sitten, itselläni oli ero jo meneillään ja nykyinen miesystäväni oli päättänyt sinnitellä lasten takia vamonsa kanssa vielä muutaman vuoden, jos vain siihen pystyisi.
Ajattelin tuolloin kolme vuotta sitten, että olenko hullu, jos annan itseni rakastua. Mietin, että tuleekohan tästä suhteesta varsinainen klisee, jossa jään itse särkyneellä sydämellä itkemään ja mies jatkaa vain vaimonsa kanssa huviteltuaan ensin hetken.
Kyllä siinä sitten kumpikin meistä kävi kaikki mahdolliset ajatukset ja epäilyt, mutta myös ihanat hetket läpi.
Tähän väliin mahtuu kaikenlaisia ilon ja surun hetkiä, mutta tänäpäivänä mies on eronnut, asuu omassa asunnossaan ja minä omassani, otamme asiat kaikessa rauhassa ja elämme tätä hetkeä, tosin yhteistä tulevaisuutta suunnitellen.
Lapset ovat suuurella sijalla miehen elämässä, mutta samoin minä, eikä onneksi ole tullut tilannetta, että hänen pitäisi valita joko lasten tai minun väliltä. Tässä "opetellaan" kukin osapuoli kaikessa rauhassa uutta elämäntilannetta. Se asia on 200 % selvä, että vietämme tämän miehen kanssa loppuelämämme yhdessä.
Alkuperäiselle sanoisin, että jos jos joku ihminen todella, epäilyksettä, tuntuu oikealta, niin silloin kannattaa ottaa riskejä asian takia. Et varmaankaan ole ihan siinä vaiheessa suhteessasi, että vielä tietäisit, mitä tunnet, mutta kohta voit olla. Itse valitsin aikoinaan aloittaa suhteen, koska miehestä oli jo tullut minulle niin rakas, että en voinut lopettaa suhdetta. Päivääkään en ole katunut, koska löysin ihmisen, joka minulle "se oikea" (ennen olin kovin kyyninen, enkä voinut edes uskoa, että näin ihanaa parisuhdetta voisi olla).
Saimme kyllä osamme kaiken maailman epäilijöiden ja hurskastelijoiden kommenteista, mutta mitäpä niistä, kun itse tietää, miten asiat ovat.
Yleisestikin ottaen olen sitä mieltä, että asiat eivät koskaan ole mustavalkoisia. Tässä meidän tapauksessamme kumpikin osapuoli oli jo harkinnut eroa ennen toistemme tapaamista. Asiat saivat sitten vauhtia, kun tapasimme ja rakastuimme.
Ihmisiä ja liittoja ja suhteita on kaikenlaisia. Parisuhteessa on jo vikaa, jos niitä ulkopuolisia suhteita tulee. Ei kukaan ulkopuolinen voi yksinään rikkoa kenenkään liittoa.
Toivotan onnea kaikille omiin suhteisiinsa, missä vaiheessa elämää sitten ovatkaan!