\
Alkuperäinen kirjoittaja 22.01.2007 klo 12:00 moraali kirjoitti:
Ja milläs perusteella täällä vedetään johtopäätöksiä, että jollakin ei mitään kokemusta koko elämästä ole ja plaaplaa.
Millaista kokemusta sitä sitten pitäisi olla, jotta voisi sanoa, että "minulla on elämänkokemusta". ? Mikä elämänkokemus on sitä oikeaa?
Tähän ketjuun saa osallistua vain ne, jotka itse ovat olleet ns. toisena kumppanina, eli ne, jotka on aloittaneet uuden suhteen vaikka entinen on vielä voimassa ja olemassa?
tai ehkä semmonen, jonka puoliso on tehnyt em. tempauksen, mutta joka suhtautuu asiaan: minun vika, kun ei mies/vaimo kotona ja luonani viihtynyt..
vai?
Toisen ihmisen kunnioittaminen, se on väärin. Ainakaan kumppaniaan ei kannata kunnioittaa, vaan kun tympii voi hypätä toisen syliin, koska rakkaus tulee ja vie, eikä sille mitään voi, rakkaus on tunne jota ei voi hallita eikä säädellä.
Vihan tunteita sen sijaan pitää voida säädellä sivistyneessä yhteiskunnassa, eikä kellään ole oikeuitta antautua vihan vietäväksi ja käydä potkimassa petturi-puolisoaan sairaalakuntoon, Sillä tavalla ei toisia ihmisiä kohdella, vähän pitäisi voida tunteitaan hallita.
Kerronpa tässä nyt oman tarinani entisestä suhteestani. Asuin avoliitossa miehen kanssa, joka alkuun vaikutti ihan tavalliselta ja kivalta kumppanilta. Käytiin yhdessä ravintoloissa, elokuvissa ym ja vuoden seurustelun jälkeen muutettiin yhteen. No siitä se alamäki alkoi sitten.
Itse tein vuorotyötä, mies alkoi käydä töiden jälkeen baarissa useammin, lopulta hän veti kännit joka päivä klo 16-21, viikonlopuista puhumattakaan.Ihan vaan esimerkiksi jos minä lähdin kavereiden kanssa ulos, olin h.uora. Paras ystäväni oli eksäni mielestä l.esbo koska hän työskenteli vartijana, toinen ystäväni h.uora, koska hän oli nätti ja käytti nättejä vaatteita. Jos minä puin pitkävartiset saappaat jalkaan, olin heti h.uora.
Jos mainitsin sanankaan jostain miespuolisesta työkaveristani, minulla oli varmaankin tämän kanssa suhde.
Tähän mieheen ei puhe tehonnut. Jos yritin sanoa, että olis kiva olla joskus ihan vaan kotona kahdestaan,tai olisi kiva kutsua kavereita viettämään iltaa-ei- hän ei kuulemma ala mitään juttelemaan mukavia mun kavereiden poikaystävien kanssa.
Tiukempi olisi lähtenyt heti kävelemään, varsinkaan kun meillä ei ollut lapsia.
Itse ajattelin aina, että ehkä se tästä vielä muuttuu. Joskus mies saattoi yllättää, oli oikein käynyt kaupassa ja laittanut ruokaa, muuten maksatti kyllä ruoat mulla, jäi sitten itselle enemmän rahaa ryyppäämiseen.) silloin, kun hänellä oli tarve tyydyttää itsensä minuun.
Jossain vaiheessa päätin, että ei millään ole mitään väliä, tuon kanssa en tule ikinä perhettä perustamaan, lähden, kun löydän asunnon. Mutta en tietenkään voinut sanoa sitä hänelle vielä suoraan, elin peläten hänen reaktiotaan, itsetunto nollassa , kaveritkin olivat jääneet tämän miehen takia.
Jossain vaiheessa eräs miespuolinen työkaverini ehdotti minulle kahville menoa, hän ei tiennyt, että seurustelen.
Tämän miehen kanssa lähettelimme sitten silloin tällöin tekstareita, tämä mies sai minut tajuamaan, etten ole niin arvoton ihminen kuin eksäni antoi ymmärtää. Muutin yksiöön.
Siitä vuoden kuluttua muutin tämän tekstarimiehen kanssa yhteen ja nykyään olemme naimisissa ja meillä on kaksi yhteistä lasta.
Minulla oli siis uusi suhde kun asuin vielä vanhassa osoitteessa.
Kunnioitus? Mikä kunnioitus? Kunnioittiko eksäni minua koskaan niin, että olisi ansainnut minun kunnioituseni häntä kohtaan? Kun tympii niin hypätään toiseen syliin? Minulla se ei ollut kysymys mistään äkkinäisestä pikku riidasta jonka jälkeen mennään toiseen syliin vaan vuosia kestäneestä #&%?$!*ä, ero tästä eksästäni kesti kauemmin kuin sen hetken, jolloin kannoin tavarani ulos asunnostamme. Se kesti yli vuoden.
Tämän kokeneena minä en ikinä mene sanomaan kenellekkään, "
Olisihan se iso asia ensin yrittää katsoa iteään peiliin ja miettiä, haluaako pelastaa sen liiton, haluaako itse muuttua. Ja jos ei, sanoo sen kumppanilleen ja lähtee vasta sitten sitä Ymmärtävää Syliä hakemaan." Aina kun ei omaan peiliin tuijottelukaan tuo tulosta, sitä on tehty enemmän kuin tarpeeksi. Ihmisiä ja suhteita on niin monenlaisia, että ei voi tietää mitä toisen kotona tapahtuu.
Itse on tullut kyllä peiliin tuijoteltua jokunen tovi.
Kuuntelin kauhulla joku aika sitten erään kaverini kohtausta miehelleen, kun mies tuli töistä ja rouva minun kuullen haukkui miehensä pystyyn, kun tämä ei ollut muistanut, että heillä oli puolvuotishääpäivä..
Moraalista vielä: Moraalikäsityksiä on monenlaisia. Kuka sitä sanoo mikä niistä on oikea? Jossain arabimaissa miehet voi luuhata miten monen naisen tahansa kanssa eikä se ole mitenkään moraalitonta heille. Tai joissain latinokulttuureissa on ihan ok, että mies vaihtaa naista, jos on onneton, kunhan elättää vanhankin perheensä. Itseasiassa Martti Lutherkin lukemani mukaan oli sitä mieltä, että mies voi ottaa rakastajattaren, jos oma vaimo ei tyydytä häntä, mutta avioero oli kielletty. Olisko se sitä ajattelua, jonka takia ennen vanhaan suomessakin sai erota vain kuolemassa tai jos vaimo oli uskoton.
...ja vielä pirunsarvi-hymiö perään.
