Solmussa

[Täälläkin...]

Sanon että solmussa jos vaikka olisi mahdollisuuksia vielä...
Mieheni on minun sekä vammaisen lapsemme omaishoitaja. Vanhin poikamme on jo aikuinen ja asunut omillaan vuosia, kaukana kotoaan toisella puolella Suomea, on työelämässä. Poika ja mies ovat riidoissa, ovat olleet jo vuosia eikä poika siksi käy kotona ja yhteyttäkin pitää vain harvoin, isäänsä ei ollenkaan. Poika on kokonaan kielletty puheenaihe kotona, minäkin voin olla yhteyksissä vain salaa.

Omasta sairaudesta, huoli kuopuksen tulevaisuudesta ja tuosta miesväen välien rikkoutumisesta johtuen olen hyvin väsynyt tähän tilanteeseen. Joko meillä ollaan hiljaa tai sitten tulee sanomista pienistäkin asioista. Tuntuu ettei meillä ole mitään yhteistä, ei ole ollut enää vuosiin. Ei yhteisiä puheenaiheita, ei yhteisiä harrastuksia. Äitinä minun luonolle käy kun poika ei käy kotona.

Asioilla on tapana järjestyä - näin sanotaan, minä vain en oikein näe tämän tunnelin päässä valoa.
Miten ihminen jaksaa olla monia monia vuosia tälläisessä tilanteessa seinän ja tapetin välissä?
Jos minä väsyn tähän niin kuopus ei voi asua enää kotona. Entä minä itse? Loppuisi riidat ja mökötys, poika voisi tulla käymään kotona, mutta vastaavasti toinen joutuisi muuttamaan kotoa. Mies ei suostu keskutelemaan edes asiasta.

 

[turun tyttö]

Mitkä asiat sitten lienevätkään tuohon miehen ja vanhimman pojan riitaan.
Mutta tuo asiasta puhumattomuus ja ehdoton kielto. On tietysti pahinta mitä äidin ja lapsen välille on luotu. Mitenkä mahtaa olla myös vammaisen lapsen kanssa, jos isoveli on kielletty puheenaihe.
Onko siis henkinen väkivalta kysymyksessä, entä fyysinen puoli.
Sinä ja lapsesi olette riippuvaisia isästä puolisosta.
Omaishoitajuus voi väsyttää ja tehdä myös voimattomaksi.

On tehty tutkimuksia vammaisen naisen ja puolison keskeisistä suhteista. Osalla voi olla sitä kotikiusaamista ym. mene ja tiedä.

Kannattaisi keskustella kuntasi sosiaalityöntekijän kanssa, tai ottaa lähimpään vammaisjärjestöön yhteyttä.