Voiko tämä toimia?

[Hukassa]

Löytyisköhän täältä kommentteja pohdintojeni tueksi. Parisuhteen tilanne ja luonteiden erilaisuudet ovat mietyttäneet kovasti viimeaikoina ja olen aika solmussa tilanteen kanssa. Taustatietona, että olemme yli kolmikymppinen pariskunta, lapsia ei (vielä) ole. Suhdetta on jatkunut jo vuosia, joten mistään alkuihastuksesta ei ole kyse.

Olen luonteeltani aika voimakastahtoinen, kasvanut perheessä jossa isä oli aika dominoiva ja usein oli suorastaan taisteltava oikeuksiensa puolesta. Teen yleensä päätökset ja hoidan vaikeat asiat. Tämä aiheuttaa minulla tietysti tyytymättömyyttä, koska on vaikea nähdä miestä miehenä, varsinkin kun hän yrittää jatkuvasti miellyttää minua eikä osallistu päätöksentekoon. Muutenkin hän seuraa aina sivusta, ei osallistu ongelmien ratkomiseen henkilökohtaisessa tai työelämässään. Katsoo vain mihin tilanne johtaa ja elää sitten sen mukaan.

Minä olen ulospäinsuuntaunut, innostunut, elämäniloinen, osallistuva, mutta myös analyyttinen ja pohtiva. Mies taas on ihan vastakohta, rauhallinen sivustaseuraaja, vakava, negatiivinen, hiljainen. Hän ei ole kovin sosiaalinen eikä helposti kiinnostu tai innostu mistään.

Arki sujuu hyvin, mies osoittaa huomiota halauksin ja on luotettava ja turvallinen, osallistuu kotitöihin ja on aina ystävällinen kaikille. Arvostan näitä piirteitä, mutta kaipaan kovasti arkipäivän seikkailua ja keskusteluja, elämäniloista asennetta. Mies haluaa vain olla rauhassa kotona tekemättä mitään, mitä minunlaiseni ihmisen on kovin vaikea käsittää. Pidän siitä että miehen rauhallisuus tasoittaa minua, mutta silti tuntuu että elämästä jää paljon puuttumaan, kun mihinkään ei voi vain heittäytyä tai tehdä yhdessä uusia asioita. Hyvät puolet ovat kuitenkin pitäneet meidät yhdessä kaikki nämä vuodet, mutta eroavaisuudet raastavat mieltäni usein.

Haluaisin keskustella näistä ongelmista miehen kanssa, mutta se on vaikeaa koska hän tuntee minun syyttävän häntä ja loukkaantuu. Muutenkin keskustelu on hyvin vaikeaa, niin yhteisistä kuin omistakin henkilökohtaisista ongelmista, niin isoista kuin pienistäkin.

Toivottavasti joku jaksaa kommentoida ja kertoa mielipiteensä

 

[Yö ja päivä]

Löytyisköhän täältä kommentteja pohdintojeni tueksi. Parisuhteen tilanne ja luonteiden erilaisuudet ovat mietyttäneet kovasti viimeaikoina ja olen aika solmussa tilanteen kanssa. Taustatietona, että olemme yli kolmikymppinen pariskunta, lapsia ei (vielä) ole. Suhdetta on jatkunut jo vuosia, joten mistään alkuihastuksesta ei ole kyse.

Olen luonteeltani aika voimakastahtoinen, kasvanut perheessä jossa isä oli aika dominoiva ja usein oli suorastaan taisteltava oikeuksiensa puolesta. Teen yleensä päätökset ja hoidan vaikeat asiat. Tämä aiheuttaa minulla tietysti tyytymättömyyttä, koska on vaikea nähdä miestä miehenä, varsinkin kun hän yrittää jatkuvasti miellyttää minua eikä osallistu päätöksentekoon. Muutenkin hän seuraa aina sivusta, ei osallistu ongelmien ratkomiseen henkilökohtaisessa tai työelämässään. Katsoo vain mihin tilanne johtaa ja elää sitten sen mukaan.

Minä olen ulospäinsuuntaunut, innostunut, elämäniloinen, osallistuva, mutta myös analyyttinen ja pohtiva. Mies taas on ihan vastakohta, rauhallinen sivustaseuraaja, vakava, negatiivinen, hiljainen. Hän ei ole kovin sosiaalinen eikä helposti kiinnostu tai innostu mistään.

Arki sujuu hyvin, mies osoittaa huomiota halauksin ja on luotettava ja turvallinen, osallistuu kotitöihin ja on aina ystävällinen kaikille. Arvostan näitä piirteitä, mutta kaipaan kovasti arkipäivän seikkailua ja keskusteluja, elämäniloista asennetta. Mies haluaa vain olla rauhassa kotona tekemättä mitään, mitä minunlaiseni ihmisen on kovin vaikea käsittää. Pidän siitä että miehen rauhallisuus tasoittaa minua, mutta silti tuntuu että elämästä jää paljon puuttumaan, kun mihinkään ei voi vain heittäytyä tai tehdä yhdessä uusia asioita. Hyvät puolet ovat kuitenkin pitäneet meidät yhdessä kaikki nämä vuodet, mutta eroavaisuudet raastavat mieltäni usein.

Haluaisin keskustella näistä ongelmista miehen kanssa, mutta se on vaikeaa koska hän tuntee minun syyttävän häntä ja loukkaantuu. Muutenkin keskustelu on hyvin vaikeaa, niin yhteisistä kuin omistakin henkilökohtaisista ongelmista, niin isoista kuin pienistäkin.

Toivottavasti joku jaksaa kommentoida ja kertoa mielipiteensä

Te nyt vain olette erilaisia ihmisiä. Ongelma on siinä, että sinä näet kaikki ominaisuutesi positiivisena ja miehen erilaiset ominaisuudet negatiivisina. Minä vähän luulen, että jos tuo olisi todellakin totta, ette olisi enää yhdessä.

 

[poingg]

Ongelma on siinä, että sinä näet kaikki ominaisuutesi positiivisena ja miehen erilaiset ominaisuudet negatiivisina.

Juuri näin. Suhde toimii jos jaksaa rakastaa ja hyväksyä toisen kaikkine ominaisuuksineen (enkä nyt tarkoita rapajuoppoilua tai väkivaltaa, vaan ihan normaaleja luonteenpiirteitä), nekin joilta kohdin kumppani on ihan erilainen kuin itse, arvottamatta niitä "huonommiksi" tai "paremmiksi". Tämä on jossain määrin myös tahdon asia, mutta tietenkin jos kumppanin perusluonne nyt vaan hiertää sietämättömästi, turhahan siihen on jäädä sätkimään.

 

[Jussi WestLand]

"kaipaan kovasti arkipäivän seikkailua ja keskusteluja, elämäniloista asennetta"

Sinun täytyy täsmentää itsellesi mitä oikein haluat, ennen kuin voit alkaa vaatimaan mitään keneltäkään.
Jospa miehesi on aina ollut "ajopuu" miksi ylipääätään olet häneen ihastunut? Oma vikasi?

 

[ap]

Te nyt vain olette erilaisia ihmisiä. Ongelma on siinä, että sinä näet kaikki ominaisuutesi positiivisena ja miehen erilaiset ominaisuudet negatiivisina. Minä vähän luulen, että jos tuo olisi todellakin totta, ette olisi enää yhdessä.

Olet varmaan oikeilla jäljillä. Millä tässä sitten omaa asennetta muuttaisi? Ehkäpä suhteen ongelmat ovat saaneet keskittymään liikaa näihin negativiisiin asioihin.

Arkipäivän seikkailut voi pukea konkreettisiksi asioiksi esim. mennä utealiaisuudesta uuteen ravintolaan syömään jotakin mitä kumpikaan ei ole ennen kokeillut, yhdessä uusiin ihmisiin tutustumista, uuden harrastuksen kokeilua... En tiedä kuinka tarkasti näitä pitäisi täsmentää? Toki näitä asioita teen ystävieni kanssa, mutta olisi mukava jos myös parisuhteen arjessa olisi joskus vähän spontaaniutta ja joskus uusia kokemuksia. Mies ei oikein pidä mistään uudesta mihin ei ole tottunut eikä ole utelias kokeilemaan mitään. Ahdistuu enemmän sellaisesta, joten en viitsi kovasti vaatiakaan.

Kiitos kommenteista, saivat ajattelemaan!

 

[kp]

Niinpä... ettepä olekaan enää vasta rakastuneita ja kaikki mitä toinen teki oli ihmeellistä ja jopa ärsyttävät asiat tuntuivat niiiin ihanilta kun oma rakkaasi teki sen.
Sinun pitäisi kannustaa miestäsi ja yrittää saada hänet "keksimään" omana ideanaan jotain mikä olisi sinulle mieleen. Älä aloita turhan isoista muutoksista, vaan vähän kerrallaan laajennatte miehenne "aluetta"

 

[Vierailijaa]

Löytyisköhän täältä kommentteja pohdintojeni tueksi. Parisuhteen tilanne ja luonteiden erilaisuudet ovat mietyttäneet kovasti viimeaikoina ja olen aika solmussa tilanteen kanssa. Taustatietona, että olemme yli kolmikymppinen pariskunta, lapsia ei (vielä) ole. Suhdetta on jatkunut jo vuosia, joten mistään alkuihastuksesta ei ole kyse.

Olen luonteeltani aika voimakastahtoinen, kasvanut perheessä jossa isä oli aika dominoiva ja usein oli suorastaan taisteltava oikeuksiensa puolesta. Teen yleensä päätökset ja hoidan vaikeat asiat. Tämä aiheuttaa minulla tietysti tyytymättömyyttä, koska on vaikea nähdä miestä miehenä, varsinkin kun hän yrittää jatkuvasti miellyttää minua eikä osallistu päätöksentekoon. Muutenkin hän seuraa aina sivusta, ei osallistu ongelmien ratkomiseen henkilökohtaisessa tai työelämässään. Katsoo vain mihin tilanne johtaa ja elää sitten sen mukaan.

Minä olen ulospäinsuuntaunut, innostunut, elämäniloinen, osallistuva, mutta myös analyyttinen ja pohtiva. Mies taas on ihan vastakohta, rauhallinen sivustaseuraaja, vakava, negatiivinen, hiljainen. Hän ei ole kovin sosiaalinen eikä helposti kiinnostu tai innostu mistään.

Arki sujuu hyvin, mies osoittaa huomiota halauksin ja on luotettava ja turvallinen, osallistuu kotitöihin ja on aina ystävällinen kaikille. Arvostan näitä piirteitä, mutta kaipaan kovasti arkipäivän seikkailua ja keskusteluja, elämäniloista asennetta. Mies haluaa vain olla rauhassa kotona tekemättä mitään, mitä minunlaiseni ihmisen on kovin vaikea käsittää. Pidän siitä että miehen rauhallisuus tasoittaa minua, mutta silti tuntuu että elämästä jää paljon puuttumaan, kun mihinkään ei voi vain heittäytyä tai tehdä yhdessä uusia asioita. Hyvät puolet ovat kuitenkin pitäneet meidät yhdessä kaikki nämä vuodet, mutta eroavaisuudet raastavat mieltäni usein.

Haluaisin keskustella näistä ongelmista miehen kanssa, mutta se on vaikeaa koska hän tuntee minun syyttävän häntä ja loukkaantuu. Muutenkin keskustelu on hyvin vaikeaa, niin yhteisistä kuin omistakin henkilökohtaisista ongelmista, niin isoista kuin pienistäkin.

Toivottavasti joku jaksaa kommentoida ja kertoa mielipiteensä

Hei Hukassa,

Tuo on kuin meidän parisuhteesta paitsi, että olen tuo mies. Ongelma teillä taitaa olla yksinkertainen. Joko mies on tosiaan ajopuu tai sitten yksinkertaisesti olet liian dominoiva, joka saa miehen alistumaan lopulta. Tilanne teillä saattaa olla siis se, että hallitus päättää ja mies seuraa. Keskustele tästä. Kerro, että et todellakaan syytä häntä mistään, eikä asia ole hänen vikansa. Vaan, että kyse on teidän välisen dynamiikan keikahtamisesta. Meillä keskusteltiin, minun aloitteestani. Lopputulos oli hyvä, joskaan ei paras mahdollinen. Nyt otan itse päätösvaltaa asioihin, mutta edelleen kun tuo parempi puolisko alkaa dominoimaan/kiukustuu, saatan toisinaan perääntyä.

Ongelma on myös siinä, että kun päättää asioista, se pitäisi tapahtua kuitenkin demokraattisesti, eikä diktatuurina. Siinä on hiomisen aihetta teillekin. Muutenhan näen, että erilaisuus voi olla hyväksi. Lähinnä siksi, että jos kumpikin on kovin dominoivia, ei siitä tule muuta kuin riitaa.

Itsestäni tosiaan tuli hiukan sellainen arkiväsynyt ihminen, enkä jaksanut innostua mistään, vaikka olinkin luonteeltani innostuvaa tyyppiä. Se johtui kumppanin dominoinnista ja valta ja kaikkien arjen alotteiden tekeminen valui pikkuhiljaa hänelle. Vakava tai negatiivinen en ole kylläkään. Vakavuus ja negatiivisuus eivät ole mitään parhaita ominaisuuksia, elleivät ne sitten johdu ihan alistumisesta, jolloin asiat olisivat korjattavissa.

 

[ap]

Kiitos kovasti vierailija kommentistasi, hienoa saada tähän miesnäkökulmaa! Luulen että meillä on ongelma vähän molempia, mies on ajopuu ja toisaalta olen ehkä itse liian dominoiva. Otan päätäntävallan kun sitä ei kukaan muukaan ota.

Luulen että tyytymättömyyteni pohjautuu lopulta tähän ongelmaan. Olen aika perinteinen nainen ja toivoisin miehen olevan "mies talossa". Tunnen oloni turvattomaksi kun joudun itse ottamaan miehen roolin, ottamaan päävastuun kaikista "kriisitilanteista", niin meidän välisistä kuin ulkopuolisistakin ja tekemään päätökset. Minulla ei ole ketään mihin nojata.

Luonteeltani en ole mikään pikkuhitler, vaan otan "johdon" jos sitä ei kukaan muu tee. Tämä näkyy työelämässä ja kaveriporukoissakin, tulen erittäin hyvin toimeen itseäni dominoivampien ihmisten kanssa. Suorastaan nautin siitä kun joku muu ottaa tilanteen haltuun eikä minun tarvitse.

Olisi ihanaa pystyä nojaamaan vahvaan mieheen joka osaa toimia vaikeissa tilanteissa, mutta meillä sitä ei tapahdu. Olen levoton ja vihainen kun tunnen että joudun ottamaan vastuun kaikesta ja luotsaamaan yksin meitä eteenpäin. Miehellekin olen kiukkuinen välillä aivan turhaan ja hän yrittää entistä enemmän miellyttää minua, mikä vain ärsyttää ja saa minut näkemään hänet vähemmän miehenä. Miestä tilanne ei tunnu juurikaan häiritsevän, on sanonut ihan suoraankin ettei häntä haittaa olla tossun alla.

Joku voi ihmetellä miten tällaiseen parisuhteeseen olen alunperinkään päätynyt kun haluan erilaisia asioita, mutta puolustuksekseni täytyy sanoa että miehestä saa hänen puheidensa perusteella aika erilaisen kuvan. Hänen miehekkyyteensä alunperin ihastuinkin. Vaan nämä puheet ei sitten käy käytännön tilanteissa ollenkaan yhteen, mikä on tullut ilmi pikkuhiljaa vuosien varrella eri tilanteissa. Toki miehessä on paljon hyviä puolia ja välitän hänestä syvästi, nämä ongelmat vain ovat alkaneet hiertämään yhä enemmän ja enemmän.

Kiitos jos jaksoit vuodatukseni lukea!

 

[teetköhän]

liian suuren numeron? Miehesi vaikuttaa itseensä tyytyväiseltä, tasapainoiselta ihmiseltä.

 

[ap]

Varmaan tekstini kieltämättä kuulostaa aika kamalalta, tunteita purkaessa tällaisella tajunnanvirralla ei tule oikein mietittyä mitä kirjoittaa.

Miehen tapa suhtautua vastoinkäymisiin on antaa asioiden olla ja yrittää olla ajattelematta niitä. Ehkä se on sitten sitä tasapainoista luonnetta, en tiedä? Minä taas haluaisin yrittää järjestää ensin asiat, selvittää ristiriidat ja hoitaa hankalat asiat ja vasta sitten osaan jättää ne taakseni. Siis silloin kun mahdollista, kaikkeen ei tietenkään voi vaikuttaa. Tulevaisuus huolettaa, perheen perustaminen ja muut isot asiat. Mitä jos esimerkiksi lapsia kiusataan koulussa, eihän sellaisen asian voi vaan antaa olla ja yrittää olla ajattelematta sitä?

Vai onko se todella jonkinlaista itsensä korostamista kun ei osaa vain niellä vastoinkäymisiä ja haluaa selvittää ne? Mielipiteitä olisi kiva kuulla lisää, jonkinlainen kasvunpaikka tässä taitaa itselläni olla.

 

[elämän hallinta]

Miksi et anna miehen olla mies? ... toimia eikä pähkäillä ja analysoida ...

Elämä on joko hallittua kaaosta tai hallitsematonta kaaosta. Nämä vuorottelevat mutta tietysti hallittu kaaos on miellytävämpää elämää. Tuntuu, että yrität liiaksi hallita elämää. Tietysti todella tärkeät asiat kuten lapsen koulukiusaaminen täytyy hoitaa alta pois ...... tämä lienee isällekin selvää ja jos ei niin on tehtävä selväks. Mutta onko se nyt niin tärkeää, onko talvella kukallliset verhot ja kesällä talviverhot ... siihen voi kukin vastata itse.

 

[Vitonen]

Tunnistan tekstistäsi tosi paljon itseäni. Olin naimisissa miehen kanssa, joka oli hieman "tossukka" eli sain käytännössä itse päättää arjen kulusta. Minä päätin, mitä syötiin (kaikki kävi miehelle, mitä ehdotin), kävin kaupassa (jos pistin miehen kauppaan, piti tehdä ruokalista), jos halusin ravintolaan, niin minä ehdotin minne mentäisi (miehelle oli kaikki ihan samaa), jos ehdotin jotakin erikoisempaa, niin mies ei innostunut (piti olla tuttua ja turvallista) jne. Hyvää tässä oli se, että sain itse päättää vapaasti esim. sisustamisesta ja omista vaatteistani, sillä mies ei koskaan kommentoinut niitä mitenkään.

Tilanne kävi raskaaksi siinä vaiheessa, kun parisuhde väljähtyi ja halusin, että mies ottaa vastuuta myös romanttisesta puolesta. Hän osti kukkia jos pyysin, mutta esimerkiksi lahjojen ostaminen oli hänelle todella vaikeaa. Olen itse hyvä organisoimaan, mutta miehessä ei sitä vikaa ollut ollenkaan. Se, mikä oli minusta haastavaa, oli miehestä ahdistavaa.

Minä myös halusin suunnitelmallisuutta ja pitkän tähtäimen ideointia, mutta miehelle riitti, että lauantain aikana päätetään, että mitä tehdään lauantai-iltana. Tällainen piirre rupesi ärsyttämään tosi rankasti. Uskon, että osittain on ollut kyse siitä, että hänen lapsuudenkodissaan ei olla tehty mitään erityisempää, kun taas minun lapsuudenkodissa ollaan oltu hyvin ahkeria ja kokeilunhaluisia. Meillä arki sujui yllätyksettömästi, kun taas aloin kaipaamaan miestä, joka ottaisi vastuuta kodista ja perheestä.

Meidän kohdalla kävi niin, että lopulta suhde päättyi eroon. En tiedä, olisiko mies muuttunut, jos olisin antanut enemmän aikaa ja kärsivällisesti odottanut. Tietysti muitakin syitä eroon oli, mutta tuo saamattomuus ja vastuun ottamisen puute oli ensimmäinen asia, mikä rupesi ärsyttämään.

Seuraavassa suhteessa mies oli spontaanimpi, mutta tämä mies olikin sellainen, että saimme hirmuisia riitoja aikaiseksi, koska olin tottunut päättämään ja mies jääräpäisesti olikin jotakin ihan muuta mieltä. Huomasin tekeväni koko ajan kompromissejä tai siis niin, että tehtiin koko ajan niin, miten mies halusi. Sekin kävi raskaaksi. Myös tämä parisuhde päättyi.

En ole siis vieläkään oppinut parisuhteesta, että mitä suhteelta pitäisi odottaa. Missä menee sopiva raja? Onko sellaista suhdetta olemassakaan, jossa kumpikin osaa joustaa ja ottaa vastuuta asioista? Haluaisin parisuhteen, jossa minun ei tarvitse päättää kaikesta, vaan myös mies olisi valmis jakamaan taakkaa kanssani. En halua sohvaperunaa, vaan sellaisen, joka haluaisi minun kanssa harrastaa ja kokea asioita, mutta kuitenkin niin, että olisi kiva viettää kotonakin aikaa vaikkapa tällaisina pakkaspäivinä ihan vaan telkkaria katsellen.

 

[kasvua koko elämä]

........ joku etsii koko elämän, toinen tyytyy vähempään. Toinen matkustaa maailman ääriin onnensa perässä, toinen löytää sen takapihaltaan tunkion vierestä.

 

[dodo]

Mulle tulee ap:n ja Vitosen teksteistä vahvasti sellainen tulkinta, ettette kumpikaan ole oppineet keskustelemaan asioista. Ap itsekin sanoo, että lapsuudenkodissa isä oli dominoiva ja perheessä joutui taistelemaan saadakseen oman äänensä kuuluviin. Eli odotatko ap nyt, että miehesi käyttäytyisi kuin isäsi, silloin hän olisi miehekäs?

Vaihtoehdot tuntuvat olevan "mä päätän" tai "sä päätät" ja tuolla mallilla toiselle ei jää muuta roolia kuin alistuminen tai riiteleminen. Ei tuo joko-tai -asetelma ole yhteistä päätöksentekoa parisuhteessa, vaan dominoivan valtaa. Se toinen osapuoli aistii asetelman, jollei ole sosiaalisesti täysi paukapää. Jos se toinen osapuoli arvostaa sopua ja riidattomuutta, hänestä on aika mahdotonta nyhtää ulos omia mielipiteitä. Ap mainitsee, että mies on kaikille ystävällinen, tuskinpa hän siis haluaa haastaa riitaa kotonakaan. Parempi on siis pysyä vaiti omista mielipiteistä, niistähän tulisi heti kiistakapuloita.

(Tässä sivulauseena: olin itse dominoivan miehen kanssa suhteessa. Olen myös riitoja inhoava ja melko herkkävaistoinen. Aikaa myöten unohdin itsekin, mitä mieltä joistain asioista olin ja miten eri tavalla olisin tietyt tilanteet hoitanut. Minua ahdisti tieto siitä, millaisen riidan eriävän mielipiteen ilmaisu laukaisisi. Jälkikäteen olen miettinyt, että kummallakin meistä oli nurja käsitys keskustelusta ja puhumisesta, meille se oli oman mielipiteen ilmaisua ja oman "totuuden" sanomista. Sellainen keskustelu ei johda kuin riitaan, jos mielipiteet eroavat.)

Aidossa keskustelussa kummankin mielipiteet/toiveet/halut olisivat samalla viivalla, ja lopputuloksena olisi synteesi, ei se, että jompi kumpi "päättää".

Ajatteletteko muuten, että on "oikeita" tapoja elää ja sitten "vääriä"? Eli esim. vaikeuksien ajatteleminen ja niiden puiminen on oikea tapa toimia, se että yrittää elellä niistä huolimatta on väärä tapa elää? Toiselta kantilta katsottuna se tilanteesta toiseen eläjä osaa ottaa rennosti ja olla stressaamatta, etenkin jos asiat ovat sellaisia, että ne saattavat järjestyä ajan kanssa itsellään. Se ongelmien ajattelija taas voi kuluttaa voimiaan hukkaan ja vaikuttaa toisen silmissä niuholta tosikolta.