Sijaisvanhemmaksi ryhtyvät ja sijaisvanhempina olevat

Heippa! Lukemassa olen käynyt muutamaan otteeseen täällä, ekalla kerralla koko ketjun läpi. Ketju putkahti esille googlettelun tuloksena ja silloin tällöin sitten muistunut mieleen... Olemme kolmikymppinen pariskunta, yhdessäoloa puolet elämästämme ja naimisissa olemme. Lapsia on kaksi, 5- ja 3-vuotiaat ja biologisia lapsia meille ei erinäisistä syistä enää "tehdä". Toiveissa olisi velä yksi tai kaksi lasta kuitenkin ja ensi vuoden puolella suunnittelimme pride-koulutusta. Saa nähdä mitä siitä sitten seuraa Selkeyttää ajatuksia varmaan ainakin. Tällä hetkellä itse ajattelen, että 0-2-vuotias lapsi olisi meille tervetullut ja mies muuten on samaa mieltä, häntä askarruttaa vain se lapseen kiintyminen jos kyseessä ei ole ihan vauva, voiko hän olla yhtä rakas kun nuo biologisetkin? Alkutaival tutustumisineen ei miehelle luultavasti tule olemaan helppo (mikäli meistä sijaisvanhempia tulisi) ja vaatii aikaa ja työtä. Itseäni lähinnä askarruttaa nuo aikatauluasiat, sitä ei ikinä voi tietää miten nopeasti "se oikea" ilmaantuu ja sitten millä aikataululla muutto ym asiat? Työasiat pitää järjestää kuntoon ja kaikkea...minulla on sellainen työ mitä teen kotoa käsin, mutta tietysti haluan keskittyä lapseen kun uusi pieni tulee ja entisetkin lapset luultavasti tarvitsevat huomiota enemmän kun normaalisti. Hurjaa ja jännää... No, tässä on vielä ennen kurssia aikaa miettiä, pohtia ja jutella.

 

Ihanaa lueskella näitä juttuja sijaivanhemmuudesta ja siihen ryhtymisestä. Itse haluaisin kannanottoja seuraavanlaiseen mieltäni askarruttavaan asiaan. Ollaan lapseton pariskunta, hoitoja takana vuoden verran, adoptioneuvonnassa ollaan Pelassa ja mielessä on käynyt myös sijaisvanhemmuus. Nyt kuitenkin adoptioneuvonnassa tökkii aiemmin sairastamani masennus ja mieheni ms-tauti. Tarvitaan jo kolmas lisäselvitys masennuksen tulevaisuuden ennusteesta eli uusiutuuko sairaus seuraavan 20 vuoden aikana? Tällä hetkellä voin hyvin ottaen huomioon kärsimykset lapsettomuudesta, rankat hoidot ja alkuvuodesta diagnosoitu mieheni ms-tauti. Vielä kuitenkin käytän pientä ylläpito annosta mieliala lääkettä, josta kuitenkin olen vähitellen luopumassa. Haluaisinkin teidän ottavan kantaa miten on suhtauduttu halukkuudesta/hakeutumisesta sijaisvanhemmaksi kun on tällainen menneisyys ja nykyisyys? Onko muilla vastaavia kokemuksia ja onko siitä huolimatta hyväksytty sijaisvanhemmiksi?

 

Heissan taas ja tervetuloa kaikki uudet!

Meillä oli takana useamman vuoden lapsettomuus ja hoidot ennen sijaisperheeksi ryhtymistä, ja silloin kerrottiin melkein kaikille meidän lapsenhankintayrityksistä. Jotenkin sitten siinä vaiheessa, kun mentiin Pride-koulutukseen, olin niin kypsä koko aiheeseen ja kaikkiin selittelyihin ja kysymyksiin, että ei kerrottu koko asiasta yhtään kenellekään. Edes omille vanhemmilleni en kertonut, marssin vain lapsen kanssa heille ja kjerroin että tää asuu nyt meillä.

Ihmisten reaktiot oli kyllä 100% positiivisia, kaikilla tietysti päällimmäisenä oli ilo meidän puolesta kun vihdoin saimme toivomamme lapsen. Meille ensimmäisenä tullut lapsi on vielä poikkeuksellisen suloinen ja herttainen, vaalea kiharatukkainen pikku enkeli johon kaikki aina ihastuvat. Mutta monelle on kyllä ollut vaikeampi ymmärtää sitä, että lapset ei todellakaan tule pelkästään meidän lapsiksi vaan heillä tosiaan on kahdet vanhemmat ja biologiseen puoleen pidetään yhteyttä. Moni on kysynyt, miksi lapsen pitää ollenkaan tavata biologisia sukulaisiaan. Oon sanonut heille sen saman mitä täälläkin teille: kun lapsella on yhteys biovanhempiin ja -sukuun, niin hänen on myös helpompi ymmärtää miksi hänet on erotettu vanhemmistaan ja sillä ehkäistään todennäköisesti ristiriitoja ja ongelmia myöhemmässä vaiheessa. Olen myös muistuttanut, että jossain vaiheessa lähes jokaiseselle lapselle joka tapauksessa tulisi tarve selvittää biologista taustaansa, ja asiat on paljon mutkikkaampia jos välissä on ollut monta vuotta ilman yhteydenpitoa.

Musta on tosi hyvä kun nyt on telkkarista tullut Kadonneen jäljillä -sarja. Siitä käy tosi hyvin ilmi, miten suuri tarve ihmisellä on päästä selville biologisista juuristaan, vielä kymmenienkin vuosien jälkeen.

Meillä oli silloin Priden jälkeen jotenkin sellainen mieliala että "kaikki tai ei mitään" , ja haluttiin suoraan sijaisperheeksi eikä mitään tukiperhe tms. välimuotoja. Meillä ei ollut kummallakaan juuri mitään kokemusta lapsista, en ollut tainnut ikinä edes pitää vauvaa sylissä saati vaihtaa vaippaa! Mutta jotenkin oli sellainen mieliala, että kun oltiin selvitty lapsettomuudesta ja kaikista niistä kamalista hoidoista ja keskenmenosta jne. , niin kyllä me nyt lapsen hoidostakin selvitään! Ja hyvin selvisimmekin. Tietty meillä tuuriakin oli mukana, sillä eka lapsi tosiaan oli ihana ja helppo, ja hänen biologinen sukunsa myös on mitä mukavinta.

 

Hei,
En tiedä onko tämä ihan väärä paikka kirjoittaa omasta tilanteestani, mutta ainahan sitä voi kirjoittaa. Olen siis yh-äippä, biologisia lapsia kaksi. Olen aiemmin toiminut tukihenkilönä vähän vanhemmalle lapselle ja nyt olisin itse vailla tukiperhettä, josko sellainen ihanuus meillekin löytyisi. Kyseessä siis olisi pienempi poikani, vähän yli vuoden ikäinen reipas miehenalku. Biologinen isä ei lasta halua tavata, tukiverkostoa on vähän, pieni suku asuu kaukana. Ajattelen siis sitä, että tämä olisi varmastikin molemmin puolisesti rikastuttava kokemus ja saattaisi kantaa loppuelämän mittaisesti parhaimmillaan. Haluaisin huomioida kaikenlaiset variaatiot ja ystävystyä mukavan perheen kanssa, tulla perhetutuiksi ja yhdessä miettiä millaista tukiperhetoiminta olisi. Tässäkin siis olisi harkinnan arvoinen mahdollisuus perheelle tai yksittäisellekin henkilölle olla osana lasten ja perheemme elämää. Tottakai korvaisin osallistumisen. Tässä lasten kanssa olen pärjäillyt ihan kivasti, mutta omastakin kokemuksesta tiedän, miten turvallisuuden tunnetta lisäävää, rikastuttavaa ja auttavaa tukiperhetoiminta parhaimmillaan on. Me asutaan Helsingissä, mutta ei pieni välimatkakaan mikään este olisi.

 

Leenuli72 Sun ehdottomasti kannattaa ottaa yhteyttä paikkakuntasi sosiaalitoimeen ja kertoa ajatukisistasi. Pride-valmennuksen alussa vaaditaan lääkärin T-todistusta, jossa todetaan hakija kykeneväiseksi sijaisvanhemmuuteen oman terveytensä suhteen.
Meillä oltiin todella tarkkoja siitä, että miten oma terveys ja muu voimavara on kunnossa mahdollista tulevaa "haastetta" vastaanottamaan. Jos oli jotain "keskeneräistä" kahnausta esim. oman suvun kanssa meneillään, niin siitä pyydettiin saada kuulla enemmän, että onko millainen tapaus. Periaatteessa meiltä ei sallittu mitään luunrankoja olevan kaapissa, joita ei oltu käsitelty. Jokaisella on menneisyys, siihen ei puututa, mutta se, miten menneisyys vaikuttaa tämän päivän elämiseen, on todella tärkeää.
Minulle itselleni ei ole tullut vastaan koskaan tällaista kysymystä, joten en osaa antaa parempaa vastausta ja luulenpa, että ei meistä kukaan pysty antamaan "oikeaa" vastausta.
Tsemppiä sulle! Älä luovuta, vaan ota ihmeessä asioista selvää

 

vm70 Minä olisin heti ilmottaunut, mutta melkein jo arvasin, että välimatkamme on este :/ Höh! Olemme Pohjois-pohjanmaalta, eli ihan liian kaukana.
Toivottavasti saat kaipaamaasi apua ja tukea :heart:

 

Kiitos Sati kannanotostasi. Harmi vaan kun mieltä painaa et jossei meitä hyväksytä lainkaan vanhemmiksi kun on niin paljon turvallista syliä ja kotia vailla olevia lapsia.

 

Leenuli72: En tunne kuin yhden ms-tautia sairastavan, mutta voisin kuvitella, että se tulee olemaan jopa suurempi riski kuin sinun masennuksesi? Se että molemmilla vanhemmilla on jotakin ongelmaa terveyden kanssa, on tottakai iso asia kun mietitään, että pystyykö lapsesta huolehtimaan vielä 15 vuoden päästäkin hyvin. Voi olla, että teidän kanssa mietitään asiaa tarkasti. Ja ehkä tarjotaan mahdollisuutta olla tukiperheenä tai perheenä lyhytaikaisesti sijoitetuille lapsille. Tosin jälkimmäinen lienee aika stressaavaa, ja se ei ehkä ole hyvä minkään sairauden kanssa kokea lähes jatkuvaa stressiä. Vaikea tilanne teillä, toivottavasti löydätte ystävällisen tahon jonka kanssa sitä pohtia!

vm70: Lastensuojelun kautta voit saada ilmaisen tukiperheen tai sitten Pelan kautta voi saada perheen ilman lastensuojelua, jos itse maksaa kulut. Meillä on kerran ollut pieni lapsi niin, että äiti maksoi Pelalle. Jos haluaa ihan epävirallista reittiä, niin eikö pääkaupunkiseudulla ole varamummo -toimintaa? Muuten voi olla aika hankala löytää perhettä niin, että se olisi varmasti teille turvallista ja varmasti jatkuvaa. Samoin tukiperheelle on hyvä, että vakuutus ym. sopimusasiat on hoidettu asianmukaisesti. Meitä on muutaman kerran pyydetty tukiperheeksi kun joku perhe on kuullut, että olemme aiemminkin olleet, mutta aina olemme sanoneet, että emme lähde, jos ei sosiaalitoimen kautta mennä, ja sitten se on perheille käynyt. Esimerkiksi yhden yksinhuoltajan pieni lapsi oli meillä vuoden ajan yhden viikonlopun, kävimme kerran sosiaalitoimistossa, ja kun tukisuhde loppui, loppui heidän asiakkuutensakin sosiaalitoimessa. Työssäkäyvä äiti siis, ei muuta tuen tarvetta. Mutta oli itsellä turvallinen olo, kun se tehtiin "virallisesti" paperille.

Meillekin vihjattiin vauvasta, joka saattaa tarvita pitkäaikaisen kodin! Vähänkö alkaa heti jännittää, vaikka kysely oli alustava ja emme saaneet mitään muita tietoja vielä! Yritän itse olla ajattelematta koko asiaa, koska tiedän niin hyvin, että voi olla ettei sijoitusta tule ollenkaan, löytyykin joku sukulainen tms. Tai että asiaan liittyy jotakin, jota emme sitten itse hyväksy jnejne. Joka tapauksessa elämme jännittävää vuotta .

 

Kuulin jostain että yleensä kaupunkien/kuntien pride koulutukset ovat ilmaisia vanhemmille mutta taas pela:n koulutukset maksullisia. Paljonkohan se sitten mahdollisesti maksaa?

 

tellervo, olen ymmärtänyt että pride-koulutus on perheille maksutonta, myös Pelan kautta. Samalla sitoudutaan maksavaan tahoon esim. kahdeksi vuodeksi odottamaan lasta. Jos taas käy ammattilaisena esim. lastenkodin ohjaajana priden, niin silloin työpaikka maksaa sen.

Meidän nuorimmainenkin on niin iso, että on alkanut kysellä milloin "uusi vauva" tulee meille. Haluaisi heti hoitamaan. Puhuu vielä, että täti tuo meille vauvan. No, ei tosiaankaan mitään tietoa tuleeko meille joskus vauva, tai taapero. Mutta pakko on ollut lapsillekin puhua, ettei sitten ihan tyhjästä asia tule, jos joku päivä tuleekin yllätystieto. Paljon vaikeampaa valmistella sisaruksia sijaissisaruuteen kuin mitä biologisten lasten tullessa, aika on ollut varsin hyvin tiedossa.

 

Kunnallisen puolen Pride-koulutus meillä maksoi jotain 80;- perheeltä, mutta sen hinnan saisi kuulemma pyytää takaisin sijoittavalta kunnalta sitten, kun sijoitus tapahtuu. Ei tosin olla sitä muistettu pyytää, kurssikin käyty jo jokunen vuosi sitten, joten mitä pienistä.

Allekirjoitan tuon Satin kertoman siitä, ettei saa olla "luurankoja kaapissa". Jos olisikin vaikka viileämmät välit johonkin omaan sukulaiseen, täytyy sekin osata kertoa ja selvittää, miksi näin ja vaikuttaako se käytännössä jne. En muista että olisi pitänyt lääkärin T-todistus toimittaa? voi olla, on jo tosiaan hiukan aikaa mennyt, etten muista ihan varmaksi.
Henkisiä voimavaroja, eli jaksamista, omaa arvomaailmaa, suhtautumista erilaisuuteen kysyttiin. Omaan lapsuuteen ja kasvatukseen liittyvät asiat hyvin tarkkaan. Moniakin kirjallisia kysymyksiä piti miettiä ihan kunnolla, mitä mieltä oikeasti olen tästä asiasta, kun osa oli sellaisia kysymyksiä ettei ollut aiemmin tullut edes ajatelleeksi.

Kurssilla jokunen olikin sitä mieltä, että tällainen ajatustyö olisi ollut hyväksi jo ennen omien lapsien hankkimista. Kurssi oli hyvä, antoi paljon uusia näkökulmia sijaisperheeksi ryhtymiseen. Lapsen näkökulmaa sijoituksessa en ollut juuri ajatellut etukäteen, ja oli todella hyvä että sitä käytiin läpi paljon.
Osa asioista on kuitenkin tullut vastaan vasta tosielämässä. Kurssilla ei tullut ilmi enkä olisi uskonut, että päällimmäinen tunne sijoituksen alussa voisikin olla suru ja sääli biovanhemman tilannetta kohtaan. Minut ainakin nämä tuntemukset yllättivät täysin.

 

Mielenkiintoisia asioita valmennuksessa kuuluu olevan. Kuulostaa melkein joltain parin kuukauden psykoterapialta tai pariterapialta, mitkä nyt ovatkaan lähtökohdat
Minulle tuli vihdoin soitto jossa sanottiin että tervetuloa valmennukseen ja sovittiin kotikäyntiaika jo kesälle ennen valmennusta. Tulipas toiveikas olo!

 

Tervetuloa kaikille uusille!

Solros, hyvin kuvailtu koulutusta! Paljon joutui kyllä miettimään vastauksia kysymyksiin ja tuota lapsen näkökulmaa ei tosiaankaan ollut ajatellut ennen valmennusta, jossa sitten meillä ainakin oli hyviä mielikuvaharjoituksia aiheesta. Yksi harjoitus jäi kyllä erityisesti mieleen, jossa jokaisen tuli laittaa silmät kiinni ja kuvitella, että "noutaja" koputtaa oveen ja vie sinut uuteen kotiin ja kuvitella sitten miten elämä siellä uudessa kodissa sujuu ja miltä sinusta tuntuu. Valmennus oli kyllä mielestäni hyvin antoisa!

Liinu, hienoa että sait kutsun valmennukseen! Kyllä mielestäni jokaisen yksinhuoltajankin pitää päästä ainakin valmennukseen, jossa sitten voi miettiä onko sijaisvanhemmuus oma juttu.

Itse täällä odottelen vaan ja työasioita mietiskelen. Olen hakenut töitä ja toisaalta olisin iloinen työpaikasta, mutta samalla harmittaa, jos työpaikan saamisen vuoksi sijaisvanhemmaksi ryhtyminen ei olekaan mahdollista, koska enhän heti voi jäädä vapaalle lasta hoitamaan uudesta työpaikasta. Olisi niin ihanaa, jos nyt työttömyysjaksolla saisin sijoitetun lapsen ja sen jälkeen voisi taas keskittyä työasioihin, mutta en taas toisaalta voi jäädä odottelemaan lasta pitkäksi aikaa työttömänä. Että sellaisia ajatuksia täällä... hyvää kevään jatkoa kaikille!

 

Emmi67, nuo työasiat ovat kyllä monimutkaisia. Eikä ennalta voi tietää. Minäkin toivoisin, että saisimme pian lapsesta tiedon, koska olen jo valmiiksi hoitovapaalla. En kuitenkaan enää kauaa. On raskasta mennä töihin, ja sitten melkein heti lopettaa ja palata kotiin. Meidän yhteistyötaho on melko pieni kaupunki, joten voi kestää, että sopiva lapsi tarvitsee kotia, vaikka jonoa heillä ei toisaalta ole.

Tukiperheenä olen kokenut paljonkin huolta lapsen perheen asioista. Luulenpa että myös sijoitetun lapsen biovanhempien tilanne tulee kuormittamaan välillä omaa mieltä paljonkin. Ei ole pelkästään onnellista saada uutta lasta meille.

Liinu72, hienoa että olet päässyt jo noin pitkälle! Pian siis kotikäynti edessä! Meillä ainakin ovat kotikäynnit olleet rentoja tilanteita, enemmänkin olisi minun puolesta saanut katsella kotia ja kysellä.

 

Hei!

Kyllä nykyään tuo T-todistus lääkäriltä tarvitaan.

Emmi minä täällä myös pohdin työkuvioita. Todennäköisesti työpaikan vaihto tulossa ja mietin mihin voin mennä, että voin sieltä sitten jäädä sujuvasti pois. Ja mietin sitäkin, että sijoittavatko, jos on työtön? Vai olettavatko, että työasiat pitäisi olla kunnossa. No, itse olen sellaisella alalla, että voin vaikka keikkatöitä tarvittaessa heittää.

 

Kertokaas minulle Pride-kurssin käyneet, missä vaiheessa sitä kannattaisi ottaa yhteyttä sinne kuntaan? Ollaan jo viime kesänä juteltu jonkun sosiaalityöntekijän kanssa tästä aiheesta, mutta en nyt millään muista muuta kun että ottakaa lähempänä (sitä ajankohtaa kun sijaislapsi tuntuisi ajankohtaiselta) yhteyttä. Minulla olisi työn kannalta mahdollista aikaisintaan ensi kesänä/syksynä tämä juttu ja miehellä myös ehkä sen jälkeen mahdollista ottaa hieman virkavapaata myös. Jotenkin hinkuisin sinne kurssille jo nyt, jäisi sitä aikaa siinä vielä. Ja mitä jos emme olekaan sopivia sijaisvanhemmiksi. Voisi sitten sen asian unohtaa samantien. Mitä kaikkea sitä voi tulla vastaan, että ei huolittaiskaan? Parisuhde on kunnossa, samoin sukulaissuhteet. Omat lapset (pieniä vielä tietysti, mutta silti) suhtautuvat myönteisesti uuteen lapseen. Turvaverkkoa ei oikeastaan ole, mutta sen verran lapsia meille tulee, kun jaksetaan itse hoitaa on ajatus... Entä asunto? Tarvitseeko jokaiselle olla oma huone? Meillä on 80m2, omistusasunto 4h+k, onko liian pieni? Olemassa olevat lapset ovat yhdessä huoneessa ja me yhdessä, yksi huone on nyt vierashuoneena. Toki olemme valmiit muuttamaan isompaan jos tarvetta, tässä on vaan niin paljon etuja...lasten kerhot, koulu, kauppa vieressä ja 1,5km junalle ja keskustaan, ettei tästä haluaisi pois, vaikka joskus sitä mietiskelee, että olisi se oma piha kiva. Sijaintikriteerit vaan on minulla aika vaativat En ole ihan varma, olenko valmis niistä joustamaan kauheasti, se piha ei ole niin tärkeä kuitenkaan. Täällä päin vaan on aika vähän suurempia kun neliöitä...

 

sukula Riippuu tietysti ihan kunnasta, mutta en usko, että niitä Pride koulutuksia hirveän usein järjestetään. luulen, että meidän kunnassa on n. 3/vuosi. Koulutus kestää 4kk eli kyllä sinuna jo voisin kysellä milloin seuraava koulutus on.

Niissäkin on varmaan eroja, mitä kunta vaatii asunnon koosta jne. Mutta ainakin jossain on käsittääkseni niin, että omaa huonetta ei välttämättä tarvitse olla, mutta omaa tilaa rauhoittumiseen ja esim. läksyjen tekoon.

 

Sukula, meillä päin on Pride-kurssi vain kerran keväällä ja kerran syksyllä. Eli kyllä sinne voi jo ilmoittautua, jos toivotte lasta ensi vuonna. Teilläkin on yhtä pieniä lapsia kuin meillä eli sopivan lapsen löytyminen voi kestää kauemmin. Osa lapsista kun on sen verran tarvitsevia, että heille on esimerkiksi parempi olla perheen ainoa pieni lapsi. Ja ylipäätään, jos toiveena on 0-2v, niin aina ei satu tulemaan sen ikäisiä lapsia sijoitukseen. Tai heille voi helpommin löytyä sukulaissijaisperhe jne. Eli vaikka sijaisperheistä on pulaa, niin suurimmalla osalla taitaa kuitenkin odotus kestää kuukausia tai yli vuodenkin. Meillä on toiveena, että tämän vuoden puolella löytyisi sopiva lapsonen.

Ei varmaankaan ole tarkkoja neliömääriä, mutta ehkä koti voi käydä pieneksi sitten kun kaikki lapset ovat koululaisia ja murrosikäisiä? Ainakin aloittaa voi niinkin, että lapsilla on yhteisiä huoneita, ei meilläkään ole kaikille omaa huonetta. Meillä siis olisi nyt toiveena neljäs lapsi, talossamme on kolme makuuhuonetta. Lisäksi yksi pieni vierashuone, josta voi kehitellä yhdelle lapselle huoneen. Minäkin haluaisin toisaalta jo isomman kodin, mutta en myöskään ole valmis luopumaan sijainnista .

Yleensä kai pride-kurssilla sekä perhe että työntekijä yhdessä voivat tulla siihen loppupäätökseen, että sijaisvanhemmuus ei nyt sovikaan tai ajankohta on huono. Ei siellä työntekijät mitenkään suurennuslasilla katsele perheitä. Tärkeintä lienee se, että osaa samastua lapsen tilanteeseen, hänen tarpeisiinsa suuressa muutoksessa ja pystyy tukemaan lasta, jolla voi olla traumoja/kehitysviiveitä tms. Ja että haluaa ylläpitää suhteita biovanhempiin. Tämä yhteistyövaatimus kai on monelle este, että ei halua sijaisvanhemmaksi. Mutta itse voisin kuvitella, että bioperheen kanssa pystyy toimimaan ok, vaikka he olisivatkin vastustavia sijoitusta kohtaan, todennäköisesti yhteydenpitoa on kuukaudessa kuitenkin aika vähän. Suurin tyo tehdään lapsen kanssa, ja arki voi olla välillä vaativaakin. Riippuu niin lapsesta. Sosiaalityöntekijöiden kanssa olen tottunut tekemään töitä niin omassa työssäni kuin meillä olleiden tukiperhelasten myötä. Epävarmuuden sietokyky taitaa olla sijaisvanhemmuuden suurin edellytys?

 

Kiitos vastauksista! Käsittääkseni täällä kursseja järjestetään kolme vuodessa ja muistelen tämän sosiaalihenkilön puhuneen, että kestää kolme kuukautta. Olisiko sitten jotenkin tiiviimpi tahti. Kiva kuulla, ettei niitä omia huoneita välttämättä vaadita. Minun mielestäni me mahtuisimme tähän yhden lisälapsen kanssa oikein hyvin vielä, mutta kaksi tekisi sitten kyllä jo tiukkaa Tietysti pikkuista ei vielä muutenkaan laiteta eri huoneeseen nukkumaan, meillä nuo muksut nukkuivat melko pitkään meidän kanssa, nyt yhteisessä huoneessa. Naapurissa asuu viisilapsinen perhe samanlaisessa kun meillä, eikä se tunnu yhtään ahtaalta, mutta itse tykkäisin laittaa ainakin eri sukupuolta olevat lapset eri huoneeseen.

 

Heippa kaikki :wave:

Me haluaisimme mieheni kanssa nyt apua kokeeneemmilta!! Mitä me tehtäisiin...

Sosiaalityöntekijät haluavat uudestaan tarjota meille 1- vuotiasta tyttöä ja 6 -vuotiasta poikaa, sisaruksia.
Me olemme koko ajan toivoneet yhtä lasta ja alle kaksivuotiasta. Itse en haluaisi olla antamatta pojalle kotia, mutta silti en ole lainkaan varma ajatuksistani. Uskon, että me selväisimme, se ei pelota, mutta kuinka rankkaa tulee olemaan 6-vuotiaaan pojan kanssa, jolla ei ole takana juurikaan normaalia elämää?
Poika käy hoidoissa parasta aikaa ja ne jatkuisivat samalla lailla meille tulon jälkeenkin. Pojalla on kehitysviivästymiä, mutta muuten täysin terve.
Tytöllä ei ole mitään kiintymyssuhdetta. Tyttö oli koko ikänsä laitoksessa ja nyt täytyisi kiireesti löytää lapsille koti.
Sossut kertaalleen jo meille ehdotti, mutta sitten ajateltiin, et syntymävanhempien huumetaustojen vuoksi lapset olisivat turvallista sijoittaa ulkopaikkakunnalle. Nyt eilen sain puhelun meidän sosiaalityöntekijältä ja hän sanoi, et he kuitenkin kallistuisi meihin meidän kokemuksemme vuoksi.
Mun ajatukset seilaa nyt ihan laidasta laitaan, toisella hetkellä haluan lapset ja toisella hetkellä taas sanon, että ei me näitä lapsia otetakaan*:ashamed:
Ihan oikeasti aika inhottava tilanne, ei yhtään kiva!!!

Haluan oikeasti mielipiteitä teiltä kaikilta, mitä te tekisitte meidän kohdalla??

Sen verran vielä, että me olemme lapseton pariskunta. Meillä on oma iso yritys pyöritettävänä, mutta mulla on mahdollisuus jäädä kotiin. Miehellä on kaksi lasta tyttö 11v. ja poika 13v. He käyvät meillä joka toinen viikonloppu.
Meillä on myös kerran kuussa vuoden ikäinen tyttölapsi tukiperheviikonlopun, jolla saattaa tulevaisuudessa olla myös sijoitus edessä. Tämän tukilapsen haluaisimmekin, pieni on sulattanut meidän kaikkien sydämet!
Meidän kodissa on kolme makuuhuonetta. Yksi on lastenhuoneena, toinen toimii työ,-vieras,- ja viikonloppulapsien huoneena ja kolmas tieten on meidän oma huone. Me asumme lapsiystävällisessä ympäristössä. Isoja perheitä on yllin kyllin tällä alueella. Koulu ja päiväkoti ovat ihan vieressä.

Kiitos ihanaiset vastauksistanne, arvostamme niitä suuresti :heart:

 

Onpas Sati hankala tilanne. Kyllähän kaksi lasta vie enemmän voimavaroja kuin yksi. Kyllä kuitenkin lapsille koti löytyy, mikäli ette ole valmiita ottamaan kahta lasta. Teidän täytyy punnita nyt tuntojanne ja ajatuksianne ja luottaa niihin. Minkälaisia pojan kehitys viiveet sitten ovat, "korjaantuisivatko" kuitenkin turvallisessa kodissa, kasvuympäristössä ajan kanssa paljolti. Varmaan koulun alku vo lykkääntyä, mutta kehitysviiveille voi kuitenkin tehdä jotain. Paljonhan se vie voimavaroja, mutta tukeakin varmaan saa neuvolassa, neuvolan psykologilta ym. Luottakaa kuitenkin tunteisiinne ja ajatksiinne vaikeassa päätöksessä.

 

Tosiaan vaikea sanoa mitä pitäisi tehdä, mutta seuraavat kysymykset tulee minulla mieleen. Oletteko haaveilleet isosta perheestä, sopisiko se teille? Onko teillä mielenkiintoa ja aikaa lähteä hankkimaan lapsille tukitoimia läpi heidän elämänsä? Miltä tuntuu olla 10-v tai 15-vuotiaan kehitysviiveisen pojan vanhempi (pianhan hän kasvaa ja sittenkin vanhemmuus jatkuu)? Vai haluaisitteko mieluummin sen yhden pienen lapsen ja keskittyä häneen ja olla pienempi perhe.

Ennenkaikkea jos pystytte tapaamaan näitä lapsia etukäteen, niin luottaisin myös intuitioon. Pystyttekö ihastumaan näihin lapsiin, tuntuvatko he omilta.

Iso kysymys on myös se, kuinka varmaa on, että 1-v tukiperhelapsi tarvitsee teistä pysyvän kodin tulevan vuoden sisällä? Jos se on melko varmaa, niin minä ainakin unohtaisin silloin tämän toisen perheen. Minusta ei ole hyvä, jos lopputulos on se, että teillä on samanikäiset sijoitetut lapset eri perheistä, nämä 1-v "kaksoset" siis. Samanikäisillä lapsilla ei välttämättä ole tilaa kasvaa jos on samanikäinen siinä rinnalla, varsinkin kun kyse on kiintymyssuhdeongelmaisista lapsista. Myös vanhempana todennäköisesti toisesta lapsesta tulisi oma suosikki, kun kyse ei ole omista biologisista lapsista. Ja toinen heistä ehkä olisi se helpompi ja toinen haastavampi. Se toisi ristiriitaisia tunteita kaikille.

Mitään sellaista ulkoapäin tulevaa syytä ei kannata ajatella kuin että lapsille ei löytyisi mistään muualta kotia. Tai että nyt olisi vain kiire saada heidät jonnekin.

Nämä nyt siis vain minun ajatuksiani teitä tuntematta. Tsemppiä ratkaisun tekoon!

 

Teillä onkin Sati haastava ratkaisu edessä. Sinun kirjoituksesi kun luki, tuli sellainen olo, että nämä sisarukset eivät ole sitä mitä te haluatte. Pohdit tuossa sekä järjellä että tunteella syitä miksi sijoitus olisi hankala ja haastava ja useimmiten on hyvä luottaa omaan intuitioonsa. Itse en ottaisi omaa lastani vanhempaa sijoituslasta, koska en olisi saanut "harjoitella" jo ikäkautta ns. normaalin lapsen kanssa.
5-vuotiaan pojan äitinä ajattelen, että tuon ikäinen on jo niin "valmis" ja edustaa jo täysillä sitä maailmaa jossa opn kasvanut.Meillä on menossa itsenäistymisvaihe, jossa rajoja koitellaan rankasti. Verbaalinen uhmaikä, jossa päätösvaltaa koitetaan saada osaamatta silti kantaa vastuuta. Tuon ikäinen ei niin vain tule luontevasti syliin ja näytä tunteitaan vaan on eritavalla lähestyttävä.
Varmasti pärjäätte hienosti lasten kanssa, jos se on sitä mitä haluatte

 

Tsemppiä Sati päätökseen. Itse en uskaltaisi ryhtyä tuohon, koska itsestäni tiedän, että minulle tuon ikäisen lapsen rakastaminen ja häneen kiintyminen (tällä hetkellä ainakin) olisi liian haastavaa. Voisi ehkä olla eri asia sitten, kun olemassa olevat olisivat teinejä ja 6-vuotiasta osaisi ajatella "pienenä"... en tiedä? Oman haasteensa minulle toisi myös se pikkuinen siinä rinnalla, juuri siksi kun luulen, että kohtelisin isompaa lasta automaattisesti isona ja hänelle ei riittäisi enää tarpeeksi huomiota, hermoja yms. Vaan eipä ole kokemusta tilanteesta eikä edes sijaisvanhempana olemisesta minulla.

 

Sati komppaan muita, luota intuitioon ja kuuntele suurella korvalla omaa sydäntäsi. Itse en ryhtyisi, jos vähänkin epäilyttäisi, koska näille lapsille hirveintä olisi epäonnistunut sijoitus tai sijoitus joka purkaantuisi. Tsemppiä päätökseen..