Sijaisvanhemmaksi ryhtyvät ja sijaisvanhempina olevat

Kiitos tytöt!!!

Ihan mielettömän hienoja ajatuksia olette osanneet nostaa esille, kiitos :heart: Sanoisin, että teiltä sain ehdottomasti parhaat vastaukset kysymyksiini! Luimme mieheni kanssa nämä yhdessä läpi ja olemme teidän kanssa NIIN*samaa mieltä.
Meitä epäilyttää liian moni asia ja se ei ole hyvä. Se ei ole oikein lapsille eikä meille.

Ilmoitan huomenna päätöksestämme sossullemme!

Toisaalta meitä oikeasti hiukan ihmetyttää se, että tässä tapauksessa lapsia pyritään saamaan samaan perheeseen. Ymmärrän, että olisi hyvä sisarukset pitää yhdessä, mutta kun näillä lapsilla ei ole syntynyt lainkaan sisarusten välistä suhdetta. Eikä ole edes ollut mahdollista kun ikäero on noin suuri. Tyttö on ollut pienen ikänsä laitoksessa ja vanhemmat eivät lapsia tavatessaan välttämättä lainkaan käy katsoamassa tyttölastaan
Jos lapset sijoitettaisiin eri perheisiin, he saisivat kodin välittömästi, molemmat! mutta nyt kun heitä yritetään samaan perheseen, ei niin vaan perhettä löydykään. On perheitä, jotka haluavat kouluikäistä lasta, mutta ei missään tapauksessa enää pientä vauvaa ja taas on perheitä, jotka haluavat pienen vauvan, mutta eivät kouluikäistä.
Aiomme sossuilta kysyä, että onko he oikeasti miettineet, että mikä olisi lasten kannalta tässä tapauksessa oikea ratkaisu....

Kiitos vielä teille

 

Toisaalta on varmasti tärkeää, että lapset sijoitetaan samaan perheeseen juuri senkin vuoksi, että sisarussuhteen kehittymiselle on mahdollisuus. Mahdollisesti myös yhteydenpito biologisiin sukulaisiin helpottuu alusta asti tai myöhemmin jos tarvetta. Kaikki sijoitukset varmasti tapauskohtisia, mutta onhan se ehkä jopa pidempi suhde sisaruus suhde kuin suhde vanhempiin? Jos miettii asioita pidemmälle. Ja kuitenkin ikäero ei ole niin huikea. Tai jos olisi vaikka 7 sisarusta vailla kotia, niin olisi jo pakkokin jakaa lapsia useampaan perheeseen. Mutta jaksamista asian kanssa ja varmasti se oikea sijoituslapsi teillekkin löytyy!

 

Sati komppaan muita, luota intuitioon ja kuuntele suurella korvalla omaa sydäntäsi. Itse en ryhtyisi, jos vähänkin epäilyttäisi, koska näille lapsille hirveintä olisi epäonnistunut sijoitus tai sijoitus joka purkaantuisi. Tsemppiä päätökseen..

Olen täysin samaa mieltä! Meille ainakin painotettiin koulutuksessa, että lapsiesityksestä pitääkin kieltäytyä, jos lapsi/lapset ei jostain syystä tunnu sopivan omaan perheeseen. Toki ymmärrän, että sijoittajat yrittävät saada lapset samaan perheeseen ja parhaitenhan tuon ikäiset sisarukset sijoittuisivat lapsettomaan perheeseen. Sati, tsemppiä teille päätöksen tekoon!

 

Sati, sanon samaa kuin muutkin, luota intuitioosi. Jos ei tunnu oikealta ja epäilyttää moni asia, niin kuuntele itseäsi. Mekin on jouduttu kieltäytymään (syitä tässä erittelemättä), se tuntui hirveän pahalta, hirveä sääli pientä lasta kohtaan, mutta samalla tuntui kuin raskas kivi olisi otettu harteilta pois kun se päätös tehtiin. Kyllä vieläkin miettii että olisiko sittenkin pitänyt ja mitähän sille lapselle nyt kuuluu. Mutta kun muistaa ne tuntemukset, pelotti ja ahdisti kaikki siinä sijoituksessa, niin oikea päätös varmasti oli.

Emmi67:n kuvailema mielikuvaharjoitus jäi minullakin vahvasti mieleen. "Ihmisten siirtäjä" tulee ja vie sinut vieraaseen kotiin, vieraiden ihmisten keskelle... se vaikutti tosi syvästi, jopa niin, että mietin voinko tähän ryhtyäkään, kun sijoittaminen on lapselle niin repivää : / mutta nyt kun on jonkun aikaa tätä nähnyt, niin kyllä sosiaalitädit työnsä osaa ja valitettavasti vaan lapsen etu joskus vaatii kotoa pois ottamista. : /

Jossain aiemmassa viestissä oli myös puhetta tapaamisista ja pienistä lapsista, sen verran siihen, että jos on ihan vauva/taaperoikäinen kyseessä niin tapaamisia biovanhempien kanssa pyritään järjestämään hyvinkin tiheään. Esim 3-4 kertaa kuussa. Ihan jo siksi, että niin pieni lapsi muuten unohtaa joka tapaamisen välissä, että kuka tuo ihminen edes on.
Itsellä on kokemusta kahdesta pienestä, ja molempien kohdalla on ollut näin.

 

Tsemppiä päätöksentekoon Satille täältäkin, vaikka ilmeisesti päätös onkin jo teillä tehty. Sijaisperheen kannalta aika hankala tilanne, kun tekin olette selkeästi ilmaisseet toivomanne lapsen ikähaitarin ja sukupuolen, niin silti teiltä toivottaisiin jotakin muuta. Itse ajattelisin niin, että jostakin se teidän alkuperäinen toive on lähtenyt kun näitä sijaisperheasioita olette pohtineet ja siksi siitä toiveesta ei ehkä kannattaisi hirveän kauas edetä. Mutta vaikeita asioita nämä on.

Noista pienten lasten ja syntymävanhempien/suvun tapaamisista. Täälläpäin normina tuntuu olevan valvotuissa tapaamisissa se max. 2xkk, resursseja tiheämpiin tapaamisiin ei taida olla. Tilanne on tietysti eri, jos mahdollista tavata ilman ammattihenkilöiden valvontaa. Itse huomaan, miten lapsen ja syntymävanhempien suhde vähitellen etääntyy, vaikka tapaamiset ovat toteutuneet parin viikon välein. Se on surullista, mutta toisaalta näen myös miten haastavaa ja uuvuttavaa vanhemmuus heille sen pienenkin hetken on enkä tiedä, auttaisivatko tiheämmät tapaamiset.

 

Tänään on taas ollut näitä päiviä, jolloin mietin, että kannattaako minun sijaisvanhemmaksi edes ryhtyä, kun näiden olemassaolevienkin kanssa menee välillä hermot. Ensin on kolmevuotiaalla väärää ruokaa, puuroa siis, jota meillä on joka aamu. Ja miksi laitoit maitoa kun OLISIN HALUNNUT VETTÄ!!! Jokunen lusikallinen menee marmattaen siitä, miten omenahillo ois parempaa kun mansikkahillo ja en tykkää mustikoista. Sitten sama herra ilmoittaa (vihaisena vinkuen) että hän ei tiedä miten päin vaatteet kuuluuuu-uuu ja pissahätääää (just käynyt, ei ollut edes kun kokeiltiin sitten), en osaa laittaa vetskaria ja EN TULE ulos JOS äiti ei laita kenkiä. Hän ei halua missään tapauksessa painaa hissin nappia (koska pakotin kävelemään sinne) ja sit kun toinen painaa (hänen vuorollaan, kun ei kerran halunnut) niin karjuu että ITE PAINAAAAA (karjuu sitä puistoon asti). Ja sitä rataa sitten, ruoka on pahaa, salaatti vääränlaista ja EI SITÄ KIRJAA ENKUUNTELE (kuunteli silti)! EIKÄ YHTÄÄN VÄSYTÄ!! (Ei varmaan, nukahti alle kolmessa minuutissa). Ja sitten se jankutus, jos en heti vastaa, niin sitten samaa jaaritetaan, tai vaikka vastaisinkin, mutta kun tulos ei ole toivotunlainen (ja harvoin se on, kun raukka ei tässä perheessä päätä asioista ) Omia vuorosanoja en jaksa kirjottaa, mutta ei pitänyt hermot niinku ihan koko aikaa. Melko huvittavalta kuullostaa noin kirjotettuna ja onhan toi tiettyyn pisteeseen asti aika söpöä kun alle metrinen lapsi rähjää, mutta huh huh. Nyt hetkeksi taas töiden pariin, kun kohta on heräteltävä muksut... Ja joo, samaan aikaan on hirveä halu saada niitä lapsia lisää, hullua!

 

Sukula, uhmaikäiset ovat kyllä välillä totaalisen rasittavia, meillä on aina ollut lasten kanssa jaksottaista tuo uhma, esimerkiksi kaksi viikkoa on ihan kamalaa, sitten taas helpompaa jne. Kuitenkin kun pääsee viiden vuoden yli, niin lapseen voi alkaa jo luottaa ja uhma ei ole enää samanlaista jankkaamista. Tosin osaa nuo isotkin.. Kun minulla menee hermot, lohduttaudun sillä, että omalla äidillänikin meni usein minun kanssa, silti en häntä koskaan pelännyt tai kokenut niitä huutamisia yhtään pahana. Kaverini äiti taas ei koskaan huutanut, vaan keskusteli vakavasti, ja kaverini koki ne keskustelut hyvin raskaina ja ihan aina pelkäsi, että taas tulee keskustelu.. Hermostumalla tuntuu, että asian saa joskus nopeiten pois päiväjärjestyksestä. Lapsikin ymmärtää että tässä meni raja. Kyllä itseänikin ärsyttää kun hermostun lapsille jostakin pienestä, mutta sellaista elämä on. Täydellistä äitiä ei ole olemassakaan . Eikä täydellistä sijaisäitiäkään.

 

No siis joo. Musta tuntuu, että loppua ei tule, ennen kun karjasee sen HILJAA, lopeta se vinkuminen nyt! Ja sit yleensä voi jo halata- ehkä, ellei satu olemaan seuraava asia vinksallaan Ja osaa 5v myös, paitsi että sellasta järjetöntä ei-mistään-karjumista on onneksi tosi vähän. Toisaalta aika kammottavaa olis sellainen ohittava rauhallisuus aina, ettei muka mistään suutu koskaan. Kyllähän me jutellaan muksujen kanssa aina sitten että miksi äiti huusi, mutta eihän se kiva ole hiiltyä tietenkään ja tosi huono äiti-olo tulee kyllä. No, ehkä se on sitten ihan tervettä. En muista muuten koskaan, että olisin ikinä mistään suuttunut, ennen kun sain lapsia. Tai siis suutuin kyllä, mutta huutanut... eipä kukaan ole mulle kyllä ennen tuntitolkulla kiukutellutkaan.

Niin ja jos asiaakin sitten, tässä vinkumisen kuuntelun välissä soitin sosiaalityöntekijälle ja hän laittoi meille nyt sitten paperit tulemaan, joten ensi keväänä luultavasti olis sitten meillä se Pride!

 

Niin ja millainen edes on täydellinen äiti? Onko sitä kukaan määritellyt....

Tänään tosiaan puhuimme sossun kanssa ja päätimme niin, että lapsia ei meille sijoiteta.
Mutta yllättävän innostuneesti sossumme otti vastaan mun ehdotuksen siitä, et josko lapset olisivatkin eri perheessä. Poikkeuksia kuitenkin tehdään.
Minun pikkusiskoni kolme lasta ovat kahdessa eri perheessä ja tämä nuorimmainen (neljäs) taas tullaan sijoittamaan aivan eri perheeseen.
Minä itse edelleen ajattelisin asiaa siltä kannalta, et kumpi on parempi... Lapset sijoittaa saman katon alle, jossa perheellä tulisi olemaan todella rankaa, sillä molemmat lapset tarvitsisivat äärimmäistä hoitoa ja huolenpitoa. Kuusi vuotiaalla on hoidot käynnissä ja yksi vuotias ei ole kiintynyt yhtään mihinkään.
Kun taas ajattelis niin, että lapset sijoitettaisiin eri perheisiin, jossa perheellä olisi heti huomattavasti paremmat mahdollisuudet antaa täydellistä hoitoa yhdelle rikkinäiselle lapselle.
Viittaan edelleen myös lasten ikäeroon. Olisi aivan eri asia silloin, jos lasten välinen ikäero ei ole kuin vuoden tai kaksi. Lapset EHDOTTOMASTI*tarvitsevat parantuakseen sisaruksensa rinnalle, jonka kanssa on jo leikkinsä ja yhteisen elämänsä aloittanut (puhun kokemuksesta. Siskoni lapset olivat puoli vuotta meillä ja lapset olivat toisensa tuki ja turva koko ajan, vaikka elämä olikin jo turvallista ja hyvä elää. Heillä tuli heti hirveä hätä, jos toinen oli liian pitkään ollut pois näkyvistä).

Lapsen etu on aina ensi sijalla! Mikä on teidän muiden näkemys tässä?

 

Itse ajattelen, että ehdottomasti jos sisaruksille löytyy sopiva ja hyvä paikka samasta perheestä, niin kiva juttu, mutta kun luultavasti ei löydy, niin parempi eri perheeseen kumpikin, kun sitten laitoksessa yhdessä jatkuvasti vaihtuvien hoitajien ja ison määrän muita lapsia kanssa. (Ei minkäänlaista kokemusta laitoksista, mutta ajatuksena vähän niinkun päiväkodissa pitäisi olla 24h/vrk, paitsi että lapsia olisi ehkä enemmän eri ikäisiä...) Jos lapsilla ei ole valmiiksi minkäänlaista sisarussuhdetta, niin lasten onnellisuuden kannalta varmaan ihan sama pääsevätkö samaan paikkaan. Ja sitten jos taas ajattelen meidän muksuja alta 2v ikäerolla, niin olisi ihan kamalaa ajatella, että heidät jostain syystä erotettaisiin toisistaan! Niin tiivis paketti he ovat keskenään, jos toinen saa jotain niin varmistaa heti että myös toiselle on ja pitää päästä heti toiselle kertomaan jos jotain jännää näkee tai tapahtuu.

Aamuposti toi jo tänään (!) paperit sieltä perhehoidosta, sisältäen tietopaketin sijaisvanhemmuudesta kiinnostuneille. Paperi täytettiin heti ennen miehen iltavuoroon lähtöä ja käytiin kiikuttamassa ne sitten tuohon postilaatikkoon. Pride-koulutuksen toiveajankohdaksi ruksattiin kevät 2013 ja kakkosluokan merkillä lähti, ei ihan yhtä nopsaa toimintaa toiseen suuntaan Muutamalle ystävälle olen vihjannut että meillä saattaisi olla miehen kanssa alkuvuodesta sellaisen kurssi iltaisin ja lastenhoitoakin jo luvattiin! Ihania ystäviä meillä.

Muokkis: Meillä taitaa siis kuitenkin olla jonkinlainen turvaverkko, sitä ei ole tullut vaan koskaan ajatelleeksi Ei sitä apua ole koskaan tarvinnut tai edes osannut pyytää keneltäkään, kun ei ole sellaista "automaattiapua" lähellä, niin kuin monella isovanhemmat ovat. (Meidän lapsilla on isovanhemmat, mutta ovat kaukana ja joko huonokuntoisia tai työelämässä, joten hoitoavuksi heistä ei ole juuri. Tai jos joskus on, niin esim. yökylä ei ole mahdollinen, kun välimatkan takia eivät ole niin läheisiä lasten kanssa.)

 

Toki perhe aina laitosta parempi ja varmasti tapauskohtaisesti voi olla lasten etu sijoittaa myös eri perheisiin!

 

Minä ehdottaisin ammatillista perhekotia. Siellä kuitenkin vanhemmat lapselle, mutta myös valmius haasteisiin. Ja sisaruussuhde säilyisi. Haluaisin sen säilyttää, mutta perhekoti tulee kyllä kunnalla kalliimmaksi. Vaikuttaa kuitenkin että tässä tilanteessa voisi tarvita ammatillisuutta. Tosin mehän tiedämme täällä vain muutamia seikkoja tilanteesta.

 

Semmoinen tilanne tuli eteen, kun tuttumme odottaa lasta ihan täysin yksin ja tilanne näyttää nyt siltä, että hän tulee tarvitsemaan ainakin nyt vähintään tukiperhettä, ensikotiin yritämme häntä nyt aluksi ohjata. Ajattelin ehdottaa josko meistä olisi hänen tukiperheekseen, mutta onkohan tätä välimatkaa liikaa (n.100km) ja entä olisiko hyvä vai huono asia, että tunnemme toisemme? Ajattelin nyt ainakin ensin hänen kaupunkiinsa sosiaalipuolelle ottaa yhteyttä ja kysyä käytännöistä ja huolittaiskohan meitä edes, tukiperhetoiminta ei ole ollut mielessäkään ennen, mutta jos tässä olisi mahdollisuus siihen, niin tottakai ryhdymme. En asiaa ole vielä äidiltä edes kysynyt, kun haluamme itse olla asiasta ihan varmoja, ennen kun menen ehdottelemaan hänelle tätä vaihtoehtoa (siis meitä) mietittäväksi edes. Nyt on juostava, toivottavasti tuli edes vähän selkeästi asia esiin

 

Semmoinen tilanne tuli eteen, kun tuttumme odottaa lasta ihan täysin yksin ja tilanne näyttää nyt siltä, että hän tulee tarvitsemaan ainakin nyt vähintään tukiperhettä, ensikotiin yritämme häntä nyt aluksi ohjata. Ajattelin ehdottaa josko meistä olisi hänen tukiperheekseen, mutta onkohan tätä välimatkaa liikaa (n.100km) ja entä olisiko hyvä vai huono asia, että tunnemme toisemme? Ajattelin nyt ainakin ensin hänen kaupunkiinsa sosiaalipuolelle ottaa yhteyttä ja kysyä käytännöistä ja huolittaiskohan meitä edes, tukiperhetoiminta ei ole ollut mielessäkään ennen, mutta jos tässä olisi mahdollisuus siihen, niin tottakai ryhdymme. En asiaa ole vielä äidiltä edes kysynyt, kun haluamme itse olla asiasta ihan varmoja, ennen kun menen ehdottelemaan hänelle tätä vaihtoehtoa (siis meitä) mietittäväksi edes. Nyt on juostava, toivottavasti tuli edes vähän selkeästi asia esiin [/QUOTE

Tuota, tuli vain mieleen, että olisi hyvä ensin tarjota odottavalle äidille tuota mahdollisuutta. Vai onko hän jo puhunut teille että haluaisi kenties tuliperheen?
Jos hänen selkänsä takana alatte toimia, on vaikea saavuttaa enää luottamusta. Tai siis itselleni tulisi ainakin oli, että hui, minulta halutaan viedä vauva. Ei yksinhuoltajuus ole mikään tae siitä että tarvitsee ulkopuolista apua tai sosiaaliviranomaisia elämäänsä Tietysti jos on muita riskitekijöitä, kuten nuoruus, epätoivottu raskaus, terveydellisiä syitä jne.

 

Oltiin just lähdössä, joten ei tullut ihan kaikkea muistettua! Joten joo, itse on siis puhunut tuosta mahdollisuudesta aiemmin, sekä viimeaikoina myös siitä, että antaisi lapsensa kokonaan pois kun asiat on tosi solmussa eikä osaa nähdä oikein niitä valoisia asioita nyt, apua on tosi vaikea saada mistään. Ajattelin ensin selvittää nyt mitä se tukiperhetoiminta meidän kohdalla tarkoittaisi (ei olla siitä otettu koskaan edes selvää), koska en halua turhia toiveita antaa ja vasta sitten kenties tarjota meitä. Voihan olla että hän ei edes huoli meitä tukiperheeksi.

 

Me olimme kerran aikaisemmin tutun vauvalle tukiperheenä. Usein varmasti äitiä helpottaa jos perhe on tuttu. Mutta sosiaalitoimen kautta tehtiin kuitenkin sopimus.

Ehkä voisit ensin kysyä mitä hän ajattelisi ylipäätään tukiperheestä? 100 km voi olla liikaa, pienelle vauvalle matkustaa. Ja meilläkin vauva oli vain päiväkylissä, emme pitäneet öitä äidistä erossa koska ei ollut pakko. Toki jos tarve vaatii, niin yhden yön vauvakin saattaa tukiperheessä olla, harvoin koko viikonloppua ennen kuin alkaa olla 1-2-vuotias.

 

Virallisesti ei onnistu, kaupungilta kerrottiin, että alle 1v lapsien perheillä ei ole mahdollista virallista tukiperhettä saada vaan sitten muita juttuja. Ja äidin kanssa juteltu, hän oli iloinen näistä ajatuksista, mutta kun lapsen pitäminen ei ole varmaa niin katsellaan eteenpäin. Harmittaa, kun asumme näin kaukana, ei ole meistä sellaiseksi arkiavuksi.

 

No niin, nyt soittivat kaupungilta ja antoivat pari päivävaihtoehtoa kotikäyntiä varten, odottelen, että mies tulee töistä ja sovitaan kumpi olisi parempi, lomalla vaiko ei lomalla oleva.

 

Kiitos solros ja mustaruusu vastauksistanne, milloin olette kertoneet läheisille sijaisvanhemmiksi ryhtymisestä. Olen pysytellyt taka-alalla palstalta kun ollaan odoteltu kutsua koulutukseen.. Jotenkin halusin vähäksi aikaa työntää lapsiasian taka-alalle kun askel oli kuitenkin otettu, ihan vaan, etten niin paljon hermoilisi ja odottaisi yhteydenottoa.

Nyt kutsu prideen kuitenkin on tullut Meillä koulutus alkaa lokakuussa, sitä siis odotellessa! Kerroin parille lähimmälle ystävälle jo, mihin olemme ryhtymässä. Lapsettomuus-asioita emme ole juurikaan ystäville puineet. Vanhemmille aiomme kertoa myös sopivan hetken tullen, ennen koulutusta kuitenkin. Lueskelen palstaa silloin tällöin, mutta pysyttelen varmaan taka-alalla ainakin koulutukseen asti - koska nyt ei voi tehdä muuta kuin nauttia kesästä ja odottaa prideä. Tsemppiä kaikille

 

Ei ole pieniä lapsia tullut sijoitettavaksi meidän sijoittajan kautta tänä vuonna.. Ja samaan aikaan teineille etsitään kovasti perheitä. Mitähän tästä pitäisi ajatella, ollaanko vaan enemmän menossa siihen suuntaan, että tuetaan perheitä viimeiseen asti ja katsotaan läpi sormien sitä, että lapsen kehitys ehkä vaarantuu hänen biologisessa perheessään. Meitäkin on jo kysytty, että jos ottaisimme vanhempia lapsia, mutta eihän se onnistuisi alkuunkaan kun elämämme pikkulapsiperheen arkea. Enkä usko sen sittenkään olevan hyvä ratkaisu, jos omat ovat samaan aikaan teinejä. Pitäisi olla jo omat lapset maailmalla että uskaltaisi alkaa yli 12-vuotiaan perheeksi.

Alkaapas tulla kärsimätön olo. Tuleekohan tänä vuonna meille ketään... Meille kun kävisi lyhytaikainenkin sijoitus, niin kummastuttaa, ettei tarvetta ole.

 

Kumma juttu. Onko se alue isokin, mistä lapsen voisitte ottaa? Mitenhän meidän käy, kun omat ovat vasta (siinä vaiheessa jos sinne päädytään) 4 ja 6 ja haluaisin ikäeron olevan vähintään sen 2v, että pienellä olisi tosiaan tilaa olla pieni. Kovasti olen sen käsityksen saanut, että koko ajan täällä tarvitaan kaikenikäisille lapsille kotia, enemmän vissiin kouluikäisille kuitenkin. Tuuristahan se tietysti on kiinni, hyvähän se vaan on jos ei lapsia tarvitse kodistansa viedä... vai eikö niitä asioita nähdä, ei sitä niinkään haluaisi ajatella

 

Meidän PRIDE-ryhmäläisten kanssa olemme miettineet ihan samaa. Olemme iso porukka valmistuneet 4kk:tta sitten ja vain yksi perhe on saanut teini-ikäisen sijoituslapsen. Alkaa itsellä kyllä tosiaan ihmetyttää, et mihinkähän se kiireellinen tarve nyt katosikaan??
Me olemme olleet tukiperheenä vuoden ikäiselle tytölle nyt kahtena viikonloppuna. Tarkoitus on jatkaa kaksi kertaa kuussa, mutta jos tulee sijoitustarve jollekin toiselle lapselle, jota meille tarjotaan, voi olla että tämän tukiperheenä olemisen jätämme pois. Se ei ole ollut alun perinkään meidän tarkoitus. Me olemme Pohjois-Pohjanmaalta aika suuresta kaupungista kotoisin.
Itse olen tällä hetkellä nyt lopettanut odottamisen yhteydenottojen suhteen. Parempi ku ei itseään stressaa koko ajan sillä ajatuksella. Tulee vain paha mieli.
Edelleen harmittaa se, et ensin oli tarkoitus tämän vuoden ikäisen tytön tulla sijoituksena, kun sit sossu yhtä äkkiä peruikin puheensa. Oli jo niin ehtinyt odottaa...

 

HUH, että rupesi jännittämään se sossujen tapaaminen. Vaikka siihen on siis vielä pari viikkoa aikaa...kaamea tavaranraivausprojekti käynnissä, siivosin tänään meidän vaatekaapit ja sieltä lähti viisi muovipussillista (enimmäkseen lasten-) vaatetta kierrätykseen! Leluja pitäis myös karsia rankalla kädellä. Matot pitäisi pestä ja ikkunat...apua. Siis tavallaan aivan epäoleellisia asioita, mutta tietysti haluan että täällä on ihan viimeisen päälle siistiä kun tulevat. Ja lastenhuoneen seinän maalaus on vaiheessa, pintamaali pitäis sutasta ja ja ja...en halua että täällä näyttää keskeneräiseltä! Ja ainakin 6m jalkalistaa vaatii vielä maalia, yhden seinän tapetti repsottaa (irrotus ja maalaus olis siihen hoitokeino) ja partsille on hommattava kukat. KÄÄK. Taidan murehtia nyt ihan turhista vallan. Mutta kun mulla on semmoinen tunne, että noi on asioita johon kiinnitetään huomiota, niinkun elämänhallinta kunnossa ja silleen.

 

HUH, että rupesi jännittämään se sossujen tapaaminen. Vaikka siihen on siis vielä pari viikkoa aikaa...kaamea tavaranraivausprojekti käynnissä, siivosin tänään meidän vaatekaapit ja sieltä lähti viisi muovipussillista (enimmäkseen lasten-) vaatetta kierrätykseen! Leluja pitäis myös karsia rankalla kädellä. Matot pitäisi pestä ja ikkunat...apua. Siis tavallaan aivan epäoleellisia asioita, mutta tietysti haluan että täällä on ihan viimeisen päälle siistiä kun tulevat. Ja lastenhuoneen seinän maalaus on vaiheessa, pintamaali pitäis sutasta ja ja ja...en halua että täällä näyttää keskeneräiseltä! Ja ainakin 6m jalkalistaa vaatii vielä maalia, yhden seinän tapetti repsottaa (irrotus ja maalaus olis siihen hoitokeino) ja partsille on hommattava kukat. KÄÄK. Taidan murehtia nyt ihan turhista vallan. Mutta kun mulla on semmoinen tunne, että noi on asioita johon kiinnitetään huomiota, niinkun elämänhallinta kunnossa ja silleen.

Phuuh...nyt alkaa täälläkin hiipiä paniikki. Kattooko ne kaappeihinkin! Okei, tarkoituksena on kyllä siivota ( ja tapetoida eteinen ja ne kukat vihdoin partsille)mutta hammasharjalla en kyllä ala mitään jynssäilemään Mun kotikäyntini tulla tupsahtaa keskelle hoitopäivää, eli siivoan vaan hoitisten aiheuttaman kaaoksen ja puen ne pihalle toisen hoiviin ja istun hetkeksi alas, hörppään kahvia, avaan oven ja tadaa valmiina piinaan.
Olenko muuten ymmärtänyt oikein, että yleensä kotikäynti tehdään vasta Priden yhteydessä? Tosin sanoivat tulevansa minua tapaamaan, mutta tokihan tässä nyt kartoitetaan elinolosuhteetkin, läpäiseekö vai ei.
Ei kyllä kauheasti toivoa tunnu olevan siitä lapsen tulemisesta, kun aikaisempia kirjoituksia ja omia vastaavia kokemuksiani miettii. Taidampa sittenkin ottaa sen asenteen, että minulla ja poikasellani on täällä kodikas koti ja turvallinen ja kiva perhe-elämä ja jos sitä nyt tarjoan toisellekkin lapselle. Jos se ei kelpaa niin ei sitten

 

Heipä hei vaan kaikille! Kovasti olen seuraillut tätäkin topicia sivusta, vaikken mitään olekaan kirjoitellut. Nyt on kuitenkin pakko yrittää rauhoitella teitä hyvät ystävät. Älkää ottako mitään stressiä noista sossujen vierailuista: kaappeihin ei katsota eikä tuijoteta likaisia mattoja tai ikkunoita. Kodista kuitenkin näkee melko lailla heti, onko se oma elämänhallinta kunnossa, eikä siihen todellakaan vaikuta pitkin lattioita lojuvat lelut yms. Toki muistan sen ensimmäisen kerran omallakin kohdalla, kun kaikki piti oikeasti puunata katosta lattiaan ja leipoa pullan tuoksua kotiin. Nyt kun noita sossujen vierailuja on tässä matkan varrella ollut kuitenkin enemmän ja vähemmän ensin ennen adoptiota, sitten adoption seurantakäyntejä ja nyt vielä sijaisperheprosessin aloituksen myötä, niin peilit ja ikkunat on olleet täynnä sormenjälkiä, lelut levällään pihalla ja sisällä ja muutenkin koti elämisen jälkiä täynnä. Lähinnä haluavat vain todeta asuinolosuhteet, etteivät lapset joudu yhdestä "luukusta" toiseen eli ne viinapullot ja tupakantumpit, viikkotolkulla pöydillä seisoneet ruuantähteet, lemmikkien ulosteet lattialla ja maksamattomat laskut kannattaa ehkä korjata pois (no vitsi vitsi). Edellä mainittu voi oikeasti olla todellisuutta jollekin, mutta uskon, että vaikka sossut tulisivat yllätysvierailulle kenen tahansa teistä luokse, niin todennäköisesti sossujen mielikuva olisi Liinu72:a lainatakseni, että teillä on kodikas koti ja turvallinen ja kiva perhe-elämä ja sehän riittää. Nyt vaan kesästä nauttimaan ja turha panikoiminen pois! Ihanaa kesää siis kaikille! :heart: