Edellisessä viestissäni haaveilin romantiikasta, mutta mitä vielä - saatiin sitten riita aikaan tästä toisen lapsen yrittämisestä (kas kun keskustelu menikin siihen suuntaan...). Elikkäs mies alkoihin sanoa, että hän on jo niin vanha (on mua reilusti vanhempi), ettei oikein tiedäkään. YHTEEN yritykseen on vielä valmis (en sitten tarkemmin selvittänyt mitä tuo yksi tarkoittaa mutta kaiketi yhteen hoitorumbaan) sillä en tosiaankaan ottanut tuota kommenttia kovinkaan hyvin. Ja romantiikka lensi siinä samassa melko kauas ajatuksista. Suurimpien tunteiden hiukan laskettua kumminkin sovittiin, että yritetään. Mutta kieltämättä kyllä jäi hiukan kaihertamaan, että seuraava hoito saattaa sitten olla viimeinen, jos mies asettuu sen jälkeen poikkiteloin.
Ensi viikon VL-käyntiä odotan entistäkin sekaisemmissa tunnelmissa. Ja kaiken kukkuraksi edelliset omituiset niukat ja pitkät menkat johtivat lievän hiivatulehduksenkin puhkeamiseen. Joten pään hakkausta seinään kaikilta tahoilta.
Kun ehdin olla tässä viikonlopun aikana yksin, omine ajatuksineni pitkät tovit, niin aloin märehtiä sitä minkä joku muukin mainitsi tässä ketjussa, että ihan kuin mulla/meillä sekundääreillä ei olis lupa kriiseillä tätä lapsettomuutta, kun kerran lapsi/lapsia on. Mutta minkäs teet; kriisi se vaan on!
Eikä sitä kriisiä tosiaankaan ole helpottaneet sellaiset kommentit kuin että "emmekö ole ajatelleet tehdä kaveria pojallemme" ja "jos tulee liian iso ikäero, niin sitten niillä (sisaruksilla) ei ole toisistaan leikkikavereiksi". Ou jee, jos ajattelemalla voisi tulla raskaaksi, niin olisi tullut juuri sopiva ikäero (meille sopiva ikäero olisi ollut 3 v.). Mutta nyt siis olen "huono" äiti sen takia, että en ole kyennyt tarjoamaan lapselleni sisarusta sopivalla ikäerolla.
Kyllähän järki joskus piipittää päässäni, että ei ne kommentit ole tarkoitettu pahalla, kun ne tulee ongelmasta tietämättömiltä, ja sisarus on sisarus tuli se sitten millä ikäerolla hyvänsä, mutta valitettavasti asiasta ottamaani pahaa mieltä ja stressiä järki ei paljon kykene lievittämään. Varsinkin kun itse näen välillä, että poika lomilla ja viikonloppuisin kaipailee kaveria, kun naapurustossakaan ei asu samanikäisiä.
Tästä tuli nyt aika pitkä valitus, kun vihdoin löytyi purkautumispaikka. Sorry kaikille. Yritän nyt nostaa häntää pystyy ja toivon parasta gynekäynnin suhteen. Jos vaikka saatais hoidot päälle jo tässä kierrossa. Ehkä ylioptimistista, mutta nyt on pakko olla.
Ensi viikon VL-käyntiä odotan entistäkin sekaisemmissa tunnelmissa. Ja kaiken kukkuraksi edelliset omituiset niukat ja pitkät menkat johtivat lievän hiivatulehduksenkin puhkeamiseen. Joten pään hakkausta seinään kaikilta tahoilta.
Kun ehdin olla tässä viikonlopun aikana yksin, omine ajatuksineni pitkät tovit, niin aloin märehtiä sitä minkä joku muukin mainitsi tässä ketjussa, että ihan kuin mulla/meillä sekundääreillä ei olis lupa kriiseillä tätä lapsettomuutta, kun kerran lapsi/lapsia on. Mutta minkäs teet; kriisi se vaan on!
Eikä sitä kriisiä tosiaankaan ole helpottaneet sellaiset kommentit kuin että "emmekö ole ajatelleet tehdä kaveria pojallemme" ja "jos tulee liian iso ikäero, niin sitten niillä (sisaruksilla) ei ole toisistaan leikkikavereiksi". Ou jee, jos ajattelemalla voisi tulla raskaaksi, niin olisi tullut juuri sopiva ikäero (meille sopiva ikäero olisi ollut 3 v.). Mutta nyt siis olen "huono" äiti sen takia, että en ole kyennyt tarjoamaan lapselleni sisarusta sopivalla ikäerolla.
Kyllähän järki joskus piipittää päässäni, että ei ne kommentit ole tarkoitettu pahalla, kun ne tulee ongelmasta tietämättömiltä, ja sisarus on sisarus tuli se sitten millä ikäerolla hyvänsä, mutta valitettavasti asiasta ottamaani pahaa mieltä ja stressiä järki ei paljon kykene lievittämään. Varsinkin kun itse näen välillä, että poika lomilla ja viikonloppuisin kaipailee kaveria, kun naapurustossakaan ei asu samanikäisiä.
Tästä tuli nyt aika pitkä valitus, kun vihdoin löytyi purkautumispaikka. Sorry kaikille. Yritän nyt nostaa häntää pystyy ja toivon parasta gynekäynnin suhteen. Jos vaikka saatais hoidot päälle jo tässä kierrossa. Ehkä ylioptimistista, mutta nyt on pakko olla.