... eli tollasen määritelmän sain eilen työterveyslääkärikäynnillä. Hakeuduin suunnilleen kuukausi sitten työterveyteen, kun koko ajan väsytti. Hb oli loistava (yli 150!), joten sain kinuttua itselleni ihan lääkäriajan. Pyysin kilpirauhaskokeita (vähän niinkuin 2 kärpästä samalla iskulla), mutta sain lähetteen verenkuvaan, en nyt enää muista oliko pieni vai laaja, mutta pari A4:sta on tuloksia... Ei niistä labroista mitään syytä löytynyt, ja sain täytettäväkseni sellasen mielialalapun. Ympäröimieni vaihtoehtojen perusteella olen siis kohtalaisen masentunut. No, ei se ollut yllätys, kyllähän mä sen oikeastaan olen tiennyt.
Ihana lääkäri se kyllä oli, se kuunteli mua tunnin!! Aika paljonhan mieltä painaa tämä lapsentekoyritys, mutta tähän syksyyn on lisäksi mahtunut appiukon dementoitumisen tuomat ongelmat, mun äidin sairastaminen ja työstäkin johtuvaa stressiä. Se sano ihanasti, että ei ole ihme, jos on vaikuttanut mielialaan. Ja sitten se vielä ymmärsi, että mielialalääkkeet ei oo nyt oikea hoito, koska kerran lapsettomuushoidot l. vakava yritys on päällä. Joten suositteli ainakin pari psykologikäyntiä. Mutta byrokraattisesti joudun niitä nyt vielä sitten anomaan töistä.
Toivottavasti pääsisin, koska huomasin, että keskustelu ihan ulkopuolisen kanssa jotenkin ravisteli omia ajatuksia. Lääkäri esimerkiks kysy, että olisko se sitten ihan katastrofi, jos hoidosta huolimatta sitä kakkosta ei tule. Ja pakko oli itselleen myöntää, että taivas ei siitä putoaisi, ja saan olla onnellinen, että on tuo yksi rakas poikanen. Niin että vaikka se toisaalta olisikin katastrofi, niin ei toisaalta ei. Onko tämä ensimmäinen askel sen hyväksymiseen???
Kerrottuani diagnoosista mun miehelle, se on ollut jotenkin ihanan huolehtiva ja hellä. Sekään ei oo varmaan oikein tajunnut, miten pahalta musta on tuntunut.
Tällaista siis minulle. Mutta Luget jatkuu, ja elämä jatkuu. Tänään tuntuu hyvältä.