Sektion jälkeinen ahdistus

[Sektioäiti]

Hei!

Olen saanut keväällä vauvan suunnitellulla sektiolla. Kaikki meni hyvin, mutta silti näin pitkän ajan jälkeen minua on alkanut ahdistaa. En olisi halunnut sektioon. Sektio tehtiin perätilavauvan mentyä yliajalle, koska sairaalassamme ei käynnistetä perätilaraskauksia. Olen lopputulokseen tyytyväinen, vauva tuli terveenä maailmaan, eikä minullekaan jäänyt mitään vaivaa sektiosta. Toivuin muutamassa viikossa.

Silti minua nykyisin ahdistaa koko sektio. Haaveilemme toisesta lapsesta, mutta en haluaisi enää kokea sektiota. Pelkään, jos toinen meneekin sitten hätäsektioon tai tulee toinen suunniteltu sektio. Se tuomitsisi minut synnyttämään jatkossakin sektiolla, ja vaikka tällä hetkellä lapsiluvuksi onkin ajateltu kahta, niin silti se ahdistaa, jos en koskaan pääsisi kokemaan oikeaa synnytystä. Näen nykyään painajaisia, joissa joudun sektioon. Leikkaustilanne oli itselleni epämiellyttävä. Olin täysin hoitohenkilökunnan armoilla ja avuton sekä liikuntakyvytön. Koko ensimmäinen vuorokausi meni täysin sängyssä avuttomana maaten. En todellakaan ollut ajatellut synnyttäväni niin. Ahdisti, kun en saanut itse tehtyä mitään. Ja hoitohenkilökunnassa ei tosiaan ollut mitään vikaa, vaan kyse on puhtaasti omasta inhostani olla täysin autettava. Koin koko tilanteen jotenkin nöyryyttävänä, maatessani sängyssä voimatta tehdä mitään. En osannut pariin ensimmäiseen päivään iloita vauvastakaan, kun olin edelleen niin pettynyt sektioon joutumisesta.

Onko kellään muulla ollut samanlaista? Ahdistaako hyvin menneen sektion jälkeen? Luulin jo päässeeni asian suhteen sinuiksi, mutta silti löydän itseni lueskelemasta haikeana muiden synnytystarinoita, ja tosiaan viime aikoina olen alkanut nähdä noita ikäviä unia

Tämä on varmasti joidenkin mielestä ihan turha ongelma, ja oma järkikin sanoo niin. Sainhan kuitenkin terveen ja rakkaan vauvan. En odotakaan mitään varsinaista neuvoa, kuinka tästä pääsee eroon, vaan haluaisin kuulla, löytyykö täältä muilta vastaavanlaisia kokemuksia. Kiitos jo etukäteen asiallisista vastauksista!

 

[??]

Ai tollasia ihmisiä oikeesti on olemassa. Ihmettelin ku jouduin hätäsektioon ja kauheesti kävi hoitohenkilökunta koko ajan kysymässä mietteitäni asiasta ja olivat ihmeissään, kun asia ei minua vaivannut. Miksi olisi vaivannut sainhan terveen lapsen.

 

[täälläkin]

Tiedän hyvin nuo tunteesi... Minulla päätyi ensimmäinen raskaus sektioon. Tunsin jälkikäteen siitä pahaa mieltä ja itseni "huonommaksi" äidiksi, tosin vauvasta iloitsin täysillä. Mutta pääsin silloin sen pahan olon yli ja unohdin että edes olin koskaan ajatellut niin. Minun tilanteessani ei muuta ratkaisua ollut!

Mutta kun lähdin synnyttämään toista, oli koko ajan pelko takaraivossa että mitä jos taas päätyy sektioon... Kätilöt lohduttelivat, ettei mitään syytä moiseen pelkoon ole. Mutta kappas vain, niinhän siinä kävi että kiireelliseen sektioon taas päädyttiin.

Se musersi, koska olin niiiin kovin toivonut voivani synnyttää alateitse. Mutta eihän se enää ollut mahdollista. En koskaan kokisi sitä.

Enkä kokenut. Kolmas lapsi syntyi suunnitellulla sektiolla, tietysti. Aina välillä tulee sellainen surullinen olo, kun ei ole "pystynyt" yhtään lasta synnyttämään "normaalisti".

Mutta hei, sinulla AP on vasta yksi sektio takana, joten älä murehdi tulevia. Nauti ja iloitse terveestä lapsestasi!!! Voimia kuitenkin noiden tunteiden käsittelyyn

 

["memmu"]

Kaksi sektiota takana. Ensimmäinen rv 32 - suunniteltu sektio. Lapsen kasvu pysähtyi ja istukka virtaukset alkoi heiketä. Lapsi syntyessään 1,3kg

Toinen pikasektio. Raskausmyrkytys rv28+1. Painoa lapsosella 1,1 kg. Sektion jälkeen jouduin teholle koska kuntoni romahti ja hengitys lakkasi. Teholla tajuttomana 3 päivää.

Täällä ollaan edelleen. Kahden täydellisen lapsen äiti. Enkä todellakaan ole menettänyt mitään. Vaikka meillä lasten syntymissä MIKÄÄN ei ole mennyt niin kuin piti. Apua olen kyllä tarvinnut asian sisäistämisessä koska sekä lasten henki että omani on ollut liipaisimella.

Sinä olet täydellinen äiti. Ja sektio on synnytys missä muutkin. Ei ole yhtä ainoaa tapaa tulla äidiksi =) Suosittelen että puhut vaikkapa neuvolassa pelostasi, voivat ohjata ammattilaisen puheille. Sen vuoksi EI MISSÄÄN tapauksessa kannata luopua haaveesta saada toinen lapsi.

 

["ttt"]

Mulle tehtiin kiireellinen sektio. Ja kauhea sitä määrää kun hoitajat kyselivät mitä mieltä olen ja onko kamalaa ja olenko kamalan pahoillani. Siis mitä VIDDUA????

Se on ihan se ja sama millä tyylillä lapsi sieltä ulos otetaan. Kunhan on terve ja kaikki päättyy hyvin!

En todellakaan koe olevani jotenkin huonompi äit tälläisen ns. synnytyksen johdosta. Tuo on aika kapea katseista näkökulmaa. Olen kuitenkin lapseni kantanut sen 9 kk niin kuin kaikki muutkin tavallisen synnytyksen kokeneet

 

["Vieras"]

Ap, en tiedä voinko sanoa ymmärtäväni tunteesi, sillä en ole joutunut sektioita kokemaan, mutta sanon silti niin, sillä uskoisin, että mikäli olisin joutunut sektion kokemaan, olisi tunteeni samanlaiset. Minulla on jo useampi lapsi, ja onneksi kaikki ovat syntyneet alateitse, mutta silti joka kerta pelkään joutuvani sektioon. Eihän sille mitään voi jos niin käy, se on sitten vain hyväksyttävä. Kaikella on tarkoituksensa. Kannattaa ajatella tapahtunutta enemmän mahdollisuutena, kuin tappiona. Iloitse siitä mitä kuitenkin sait, kuin että suret siitä mitä menetit. Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu. Vaikka toinenkin lapsesi syntyisi sektiolla, niin ei ole silti kiveen kirjoitettu, ettetkö sinä voisi (vaikkei suunnitelmissasi olisikaan) synnyttää kolmatta lastasi alateitse... sinun kohtusi voi kestää enemmän, ja ei voi ikinä tietää, että sattuuko se syöksysynnytys omalle kohdalle. Älä nyt kuitenkaan jää murehtimaan sektiota. Voin sanoa, että ne synnytystuskat on toisilla niin mittavia, että moni olisi valmis vaihtamaan sektioon kesken synnytyksen... ehket joudu/pääse sitä kokemaan, ehkä joudut/pääset.

 

[Leonor]

Sä olet lukenut ihan liikaa mammapalstoja ja syyllistät itseäsi ihan turhasta asiasta! Voinen arvata, että se olisi maailmanloppu jos imetys epäonnistuisi?

Itse koin epämiellyttävänä sen, kun jouduin ensimmäisen kerran antamaan kaksosille korviketta. Enhän enää pystynyt sanomaan heidän olleen täysimetyksellä. Onneksi älysin, että ketään ei kiinnosta onko lapseni saanut muutaman kerran korviketta vai eikö Elämä on paljon helpompaa kun hyväksyy oman epätäydellisyytensä ja iloitsee siitä mistä voi.

 

[kepsis]

Naiset, jotkut on vaan helvetin tyhmiä. Terve lapsi ja yleensäkin äidiksi pääseminen luulisi olevan ihan riittävä ilonaihe, ilman että tarvitsee ylianalysoida ja ääliöidä (kyllä, se on nyt verbi, sen luokan paskaa).

Taitaa nämä "sektio ei ole synnytys" ihmiset tarvita elämäänsä oikeita vaikeuksia, kun tuntuu että perspektiivit on päin persettä.

Harmi, että jotkut oikeasti ottaa siitä itseensä mitä muut ajattelee heidän elämästään ja kokemuksistaan, itsehän sinä elämääsi elät, eikä se naapurin kotona ilman kipulääkkeitä vesisynnyttänyt Ituhippi-Liinu-Leenan muita tuomitseva äippäliini, jonka mies on luontoa suojelevan yhdistyksen puheenjohtaja.

"Meillä ei syödä muuta kuin luomua ja harrastetaan tantraseksiä"-tyyliset elämäntapajeesukset voi ihan rauhassa kaivautua sinne parvekekompostiinsa ja pitää niitä auraparannuspiirejään ilman että alkavat häiriköimään muiden elämää.

 

["vieras"]

Minä tunnistan aloittajan tunteet. Esikoinen syntyi sektiolla, ja niin tulee syntymään tämä toinenkin. Mulla itse asiassa se pettymys synnytykseen vain kasvoi vauvan kasvaessa, ei se ensimmäisinä kuukausina vaivannut. Nyt toisessa raskaudessa olen menossa synnytyspelkopolille, koska vaikka synnytystapaan ei omalla kohdallani voi vaikuttaa (ekan sektioon jälkeen minulla alatiesynnytys ei ole vaihtoehto), niin ehkä joihinkin siihen liittyviin käytäntöihin.

Olen kiitollinen siitä, että lääketieteellä on ollut keinot järjestää meille turvallinen synnytys. Se ei kuitenkaan poista sitä harmia, että et saanut itse auttaa lastani maailmaan ja antaa hänelle parasta mahdollista alkua elämään. Ensimmäiset tunnit lapsi oli jonkun toisen käsissä, sai jonkun toisen maitoa, kuuli jonkun toisen äänen, ja osan aikaa makasi kapaloituna muovilaatikossa silloin kuin olisi pitänyt olla oman vanhemman iholla. Tuntuu, että aloitin äitiyteni olemalla riittämätön ja kyvytön suoriutumaan tehtävästäni, vaikka tiedän että ajatus on täysin hupsu. Sitä tässä koko ajan asetellaan mittasuhteisiin

Kannattaa kysyä synnytyssairaalasta tai neuvolasta saisitko käydä jonkun kanssa läpi noita tunteita.

 

["mami"]

Voirko jotenkin vaikuttaa siihen että et joutuisi enää sektioon? Niinpä. Lakkaa siis murehtimasta asioita mille et voi mitään.

 

["Misty"]

Ap, täysin samanlaiset fiilikset oli mulla (kiireellisen) sektion jälkeen! Kesti kauan, ja edelleen "pelkään", etten koskaan saa synnyttää normaalisti. Itse asiassa aina kun uudesta lapsesta puhumme, olen asialle ensin ihan avoin, mutta kun pääsen ajatuksissani siihen synnytykseen asti, niin lyön jarrut pohjaan. Pelkään vissiin liikaa "epäonnistumista", jotta uskaltaisin edes yrittää.

 

[Sektioäiti]

Kiitos erittäin paljon kaikille! Lohdullista, että muillakin on ollut asian suhteen sulattelemista. Minullakin tosiaan pettymys sektiosta ehti jo hälventyä, ja nyt vauvan ollessa jo isompi (7 kk) tämä asia on alkanut enemmän vaivaamaan. Ehkä siksi, että olen jo suunnannut ajatuksia seuraavaan synnytykseen, vaikka en ole vielä raskaanakaan.

Arvostan myös kriittisempiä kommentteja, koska tiedän itsekin tässä olevan ihan turha ja tyhmä ongelma. Ei miehenikään voi ymmärtää, miksi ihmeessä murehdin asiaa. Tämän varmasti ymmärtääkin parhaiten toinen äiti.

Yritän myös olla loukkaantumatta, kun aina välillä näkee näitä "mukavuussektioiden" kritisoijia. Silti harmittaa, kun itse olisin niin halunnut päästä edes yrittämään synnytystä, mutta kun ei niin ei.

Joka tapauksessa olen äärimmäisen onnellinen ihanasta lapsestamme, eikä tämä mikään elämää rajoittava ongelma ole. Harmittaa vain, että se vaivaa minua yhä edelleen, mutta ehkä se jossain vaiheessa hälvenee. Ja ehkä tosiaan seuraavalla kerralla pääsenkin synnyttämään alateitse, eihän sitä koskaan tiedä

 

["vieras"]

En voi sanoa ymmärtäväni. Kiireellinen sektio pelasti todennäköisesti sekä vauvan että oman henkeni, en osaa haikailla normisynnytyksen perään. Kuten itsekin sanoit, pääasia on että vauva on nyt elävänä ja terveenä kanssasi, aivan sama mitä kautta on maailmaan saapunut.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";28976842]
Olen kiitollinen siitä, että lääketieteellä on ollut keinot järjestää meille turvallinen synnytys. Se ei kuitenkaan poista sitä harmia, että et saanut itse auttaa lastani maailmaan ja antaa hänelle parasta mahdollista alkua elämään. Ensimmäiset tunnit lapsi oli jonkun toisen käsissä, sai jonkun toisen maitoa, kuuli jonkun toisen äänen, ja osan aikaa makasi kapaloituna muovilaatikossa silloin kuin olisi pitänyt olla oman vanhemman iholla. Tuntuu, että aloitin äitiyteni olemalla riittämätön ja kyvytön suoriutumaan tehtävästäni, vaikka tiedän että ajatus on täysin hupsu. Sitä tässä koko ajan asetellaan mittasuhteisiin
[/QUOTE]

Takana kaksi sektiota, kiireellinen ja suunniteltu. Ensimmäiset hetket vauvat isänsä sylissä, tulivat pesun jälkeen minun luokseni (isänsä sylissä saliin) ja nostettiin toipumishuoneessa syliini rinnalle syömään eli saivat maitoani. Kyllä he olisivat olleet muovilaatikossa, vaikka olisivat alateitsekin syntyneet. Nytkin heidät sain vierihoitoon niin paljon kuin vain itse halusin. Kolmantena päivänä jo kävelin vauvojeni kanssa osastolla. Tämä kuvaus siltä varalta, että joku pelkää näistä syistä sektiota. Läheisyys voi alusta alkaen olla vauvan kanssa kuten alatiesynnyttäneilläkin - ja alatiesynnytyksen jälkeen voi olla siinä kunnossa, ettei voi vauvaa täysillä hoitaa.

Ap. "Valitettavasti" en voi samaistua sinuun, sillä ensimmäisen kohdalla jo toivoin pitkittyneen synnytyksen päätyvän sektioon, jaa toisen kohdalla sektio oli oma toive. Toivottavasti pääset tunteistasi yli, ja iloitset vauvastasi.