Olipa jännää ja huikeaa lukea muiden kirjoittamana omaa elämäänsä :O
Me ollaan oltu kuutisen vuotta yhdessä, sitä ennen tunnettiin monta vuotta kavereina / ystävinä. Tähän kuuteen vuoteen on mahtunut kaikkea mahdollista rakentamiseen, opiskeluun, koiranpentuun, miehen yrittäjäksi ryhtymiseen yms, tuntuu, että ei olla eletty sitä "tasaista arkea" missään välissä vaan koko ajan on ollut jotain säätöä ja sählinkiä ja projektia menossa ja nyt huomaan, että meidän välillä on suuri kuilu...
Olen eroa pohtinyt sillointällöin jo parin vuoden ajan, kun tuntuu, että olen aivan yksin tässä parisuhteessa. Yritän hemmotella miestäni hieromalla, tekemällä hyvää ruokaa jne, mutta en saa mitään takaisin. Nyt olenkin huomannut, että en enää tee vilpittömästi noita asioita ilahduttaakseni miestä, vaan siksi että pääsen urputtamaan siitä miten hän ei huomioi mua mitenkään ja miten minä teen sitä ja tätä ja tota.. Musta tuntuu, että olen ihan yksin tässä parisuhteessa. Mulle me ollaan ME ja mun miehelle on vaan MINÄ. "Minä menen, Minä teen, Minä päätin, Minä ostin....!!" ja mä olen, että voitaisko ME, lähdetäänkö ME, tehdäänkö ME...
Kaikki alkoi tästä rakennusprojektista kun olin lapsen kanssa illat kotona ja mies nakersi raksalla, niin tilanne luisui siihen, että mies teki koko raksajutusta oman projektinsa. Ei vaan enää kyselly mun mielipiteitä jne.
Olisin halunnut kylpy-/poreammeen, mies kaksi suihkua. Mies sai haluamansa. Olisin halunnut tumman saunan, mies ei. Mies teki saunasta sellaisen kun itse tahtoi. Olisin halunnut vaikka mitä, mutta mies ei ollut edes valmis keskustelemaan ja tekemään kompromisseja.
Mä olen ihan ulkopuolinen.
Ja nyt hukkasin koko juttuni punaisen langan...
Mutta onpa tosiaan kumma lukea muiden tekstejä mitkä voisi olla omalta näppikseltä...
Ja anteeksi pitkä vuodatus...