Sanokaapa. Otanko erin vai sitkuttelenko vielä 10 vuotta....kunnes lapset ovat täysi-ikäisiä?

Olen sen verran itsekäs, että pidän oikeutenani olla onnellinen ja haluttu avioliitossani.

Kiitos! Näitä tarvitsen. Olen jo niin tottunut pistämään itseni syrjään. En enää osaa vaatia sitä, mitä tarvitsen tai ansaitsen.

 

[QUOTE="Silja";24819073]
Punnitsen koko ajan sitä, mietin ja mietin, että missä menee raja, jolloin kannattaa erota? Missä menee raja, jolloin rutkutan turhasta (ja vaikeudet ovat siis selätettävissä ja normaalia elämän aaltoliikettä)? Missä menee raja, että kaksi kotia on lapsille parempi kuin yksi? En osaa nähdä sitä vielä selkeästi.

Olemme olleet yhdessä 13 vuotta. Näen sen nyt, että olen valinnut aikanaan vääränlaisen miehen itselleni.[/QUOTE]


Niinpä, tätä pohdin minäkin. Kun periaatteessa mies on hyvä, mutta juuri meilläkin jää puuttumaan jotain että voisin itse olla onnellinen. Kaipaan paljon juttelua, halimista, hellimistä, seksiä ja sitä että ei tarveis olla miehelle mikään huoltaja/käskijä. Kun mitään ei tapahdu pyytämättä ja itse joutuu aina tekemään aloitteet hellimiseen, jutteluun, seksiin. Ja aika usein ollaan niinku ei huomattaisikaan aloitetta seksiin tai jos kysyn jotain ei vastata. Niin turhauttavaa. Voisko nämä asiat vaan sivuttaa ja olla tyytyväinen siihen että on luotettava mies mulle ja hyvä isä lapsille.. Yhdessä kohta 11v ja pienet lapset 4v ja 2v..

Ja sitten on vielä ihastunut toiseen.. Mutta tiedän, että juuri noilta toisilta osin ainakin hänen kanssaan elämä ei helpompaa olisi. Mutta tunneyhteys olisi varmasti ihan erilainen. Mutta mitään kaveruutta kummempaa välillämme ei ole tapahtunut, mutta olen vallan ihastunut tähän toiseen ja hänen elämänasenteeseensa..

 

Itse aivan samassa tilanteessa. Tiedän mitä koet. Meillä kanssa 13v yhdessä ja kaksi lasta jotka alakouluikäisiä. Ei helppoa. Keskustellaan vaan lasten asioista ja mitään läheisyyttä ei ole. Teemme omia juttujamme. Mies hyvä isä. Jos yritän puhua ongelmista niin mies ottaa itseensä ja suuttuu ja rupeaa mykkäkouluun ja ei osallistu lasten-kodin hoitoon. =/ Ei lähde terapiaoihin juttelemaan. Olen kysynyt. Tuntuu pahalta katsoa yhteensopivia ja rakastuneita pareja. Meillä ei koskaan ole sellaista ollut. =( Olen tehnyt virheit ja paljon ja yksi niistä väärä mies. Mutta eihän muuten olisi ihania lapsiakaan...joten. Tiedä sitten. Tuntuu vaan että kiinnostus miehiin mennyt ja sivusuhde ei tunnu järkevältä. Hajottaa vaan itseään siinä jos ihastuu. En tiedä mitä tehdä. Mielialat vaihtelee eron puolesta ja vastaan päivittäin. 3v olen nyt eroa rankasti pohtinut. Silloin ekan kerran sairastuin myös masennukseen. =(

 

jatkan vielä. Minulla siis mies joka hyvä isä, ei petä mutta muuten täysin eristäytyvä ja aina saa melkein pytää hellyyttä jos haluaa. Enempi siis kaveruussuhde kuin mikään rakkaussuhde.

 

Nimim. "pohtija" ja "voimia", onpa tavallaan mukavaa löytää samassa tilanteessa olevia. Päädyin kirjoittamaan tänne, koska räjähdän koska tämän asian kanssa. Minulla ei ole ketään, kenelle vuodattaa näitä asioita. Olen loputtoman väsynyt ja yksinäinen.

Minäkin olen varmaankin 3 vuotta tässä mietiskellyt eroamista. Nyt olen siinä pisteessä, että mietin käytännön asioita jo. Ahdistaa sekin.

Olen miettinyt, että miksi ihmeessä olen tuollaisen miehen valinnut? En ymmärrä. Olen ollut todella solmussa itseni kanssa silloin kun en ymmärtänyt, että tarvitsen täysin erilaisen miehen ollakseni onnellinen. Piiskaan itseäni typeryydestäni, josta lapsemme saavat nyt sitten kärsiä.

 

Niin, itse myös punnitsen sitä millaisen miehen vastaisuudessa voisin saada. Tällä hetkellä tuntuu etten kovin hyvää. Kuitenkin joku luuseri joka petää, hakkaa tai juo tai pedofiili. Niin voihan sitä yksin olla mutta nyt 30+ ikäisenä 50v itsekseen tai lasten kanssa ilman toista jakamassa iloja ja suruja tuntuu ahdistavalta. Itse olen myös läheisriippuvainen. Otin miehen nuorena naivina kun muutin pois kotoa opiskelemaan.

 

Onko miehesi aina ollut sinua kohtaan tuollainen? Milloin muutos on tapahtunut? Onko niihin aikoihin tapahtunut jotakin?

Miettisin myös millaisen mallin hän on saanut omassa lapsuuden perheessä. Onko siis alkuun ollut parisuhteessa erilainen eli siinä vaiheessa, kun tehdään toiseen vaikutus. Sen jälkeen ehkä käyttäytyy kuin omat vanhemmat. Ehkä ei ole saanut keskustelevaa mallia vanhempien välisestä suhteesta ja nyt miettii asioita omassa päässään.

 

. Niin voihan sitä yksin olla mutta nyt 30+ ikäisenä 50v itsekseen tai lasten kanssa ilman toista jakamassa iloja ja suruja tuntuu ahdistavalta. Itse olen myös läheisriippuvainen. Otin miehen nuorena naivina kun muutin pois kotoa opiskelemaan.

Ihan samoin kun myös minä.

 

Niin, itse myös punnitsen sitä millaisen miehen vastaisuudessa voisin saada. Tällä hetkellä tuntuu etten kovin hyvää. Kuitenkin joku luuseri joka petää, hakkaa tai juo tai pedofiili. Niin voihan sitä yksin olla mutta nyt 30+ ikäisenä 50v itsekseen tai lasten kanssa ilman toista jakamassa iloja ja suruja tuntuu ahdistavalta. Itse olen myös läheisriippuvainen. Otin miehen nuorena naivina kun muutin pois kotoa opiskelemaan.

Minä en ole (huomaan nyt) miettinyt yhtään, löytäisinkö joskus uuden miehen. En pelkää olla yksin. Olenhan oikeastaan ollut henkisesti ja fyysisestikin yksin jo pitkään. Vaikka mies tuossa pyöriikin. Ei meillä ole minkäänlaista kosketusta ollut pitkiin, pitkiin aikoihin. Ei pussailua, ei ohimennen hipaisua, ei mitään. Aikaisemmin, kun sitä vielä oli, olin se aina minä, joka meni kainaloon tai suukotteli. Mies ei koskaan kai ole tullut minua halaamaan tai pussaamaan. No jaa, ehkä joskus silloin alkuaikoina ja myöhemminkin päissään ollessaan, seksi mielessä.

Voisin ajatella olevani yksinkin loppuikäni. Ei kai se mikään ihanne ole, mutta sekin parempi kuin tämä. Vaikka sinkkuna iäti ja oman elämän määräämisoikeus kuin yhdessä yksin ja toisen elämän vietävänä, ilman sananvaltaa.

 

[QUOTE="?";24819357]Onko miehesi aina ollut sinua kohtaan tuollainen? Milloin muutos on tapahtunut? Onko niihin aikoihin tapahtunut jotakin?

Miettisin myös millaisen mallin hän on saanut omassa lapsuuden perheessä. Onko siis alkuun ollut parisuhteessa erilainen eli siinä vaiheessa, kun tehdään toiseen vaikutus. Sen jälkeen ehkä käyttäytyy kuin omat vanhemmat. Ehkä ei ole saanut keskustelevaa mallia vanhempien välisestä suhteesta ja nyt miettii asioita omassa päässään.[/QUOTE]

Luulen, että miehessäni on ollut nähtävissä nämä asiat jo silloin. Mutta en jostain syystä ole halunnut niitä nähdä. On hän ollut aina tuollainen.

 

Niin, itse myös punnitsen sitä millaisen miehen vastaisuudessa voisin saada. Tällä hetkellä tuntuu etten kovin hyvää. Kuitenkin joku luuseri joka petää, hakkaa tai juo tai pedofiili. Niin voihan sitä yksin olla mutta nyt 30+ ikäisenä 50v itsekseen tai lasten kanssa ilman toista jakamassa iloja ja suruja tuntuu ahdistavalta. Itse olen myös läheisriippuvainen. Otin miehen nuorena naivina kun muutin pois kotoa opiskelemaan.

Minäkin olen vähän päälle kolmekymppinen. Liekkö meillä muutakin yhteistä? Olisipa jännä tavata. Miksi olemme tällaiseen tilanteeseen päätyneet?

Mutta hei, et voi ajatella noin, että et saa ketään kunnollista miestä. Kunnollisia miehiä varmasti on kyllä tuolla jossain. Ja jos et kohtaa, et ota ketään. Pärjäät ilmankin!

 

[QUOTE="Silja";24819388]Luulen, että miehessäni on ollut nähtävissä nämä asiat jo silloin. Mutta en jostain syystä ole halunnut niitä nähdä. On hän ollut aina tuollainen.[/QUOTE]

Samoin meillä oli jo alusta asti sellainen joka ei osaa keskustella asioista suuttumatta, huutamatta tai sivistyneesti kompromissejä tehden. Itse olen ydinperheestä vielä joten ero todella vaikeaa kun ei ole sitä mallia kotoa.

 

lisään vielä että mies on eroperheestä. Tosin erosivat vasta kun lapset aikuisia mutta huomaahan sen että ei ole terveen perheen mallia saanut mies kotoa.

 

meilläkin mies on eroperheestä ja hänen isänsä on kanssa tuollainen jurottaja. Myös minun vanhempani ovat eronneet, mutta vasta kun olin jo kotoa muuttanut. Mutta isäni oli alkoholisti ja se varmaan osaltaan vaikutti siihen että lähes ensimmäisen kunnolliselta tuntuneen miehen mukaani. Ja tuntuu vaikealle lähteä yksin elämään..

Minäkin olen hiukan päälle 30, mahtaako nämä ajatukset olla osin myös sitä kolmenkympinkriisiä.

 

Niin en tiedä. Itselläni oli se että isäni petti äitiäni kun olin murrosikäinen. Hänellä oli suhde toiseen joka oli yksinhuoltaja. Äitini on viime vuosiin asti haukkunut yksinhuoltajia, jotka vamppaa toisten miehiä. Olin myös koulukiusattu poikien toimesta. Joten otin miehen joka ei ole suurimman osan naisten mieleen ja huoli minut. Tuntui ihanalta saada huomiota kun kaikki kaverit oli jo seurustelleet monesti siihen ikään kun tapasin mieheni. Mutta vetoa tunnen näihin joka naisen unelmiin jotka jää vain minulta näköjään haaveeksi. =(

 

[QUOTE="Silja";24818889]Kyllä mies tietää, että en voi hyvin. Meillä on ollut useampia vuosia vaikeaa, muutenkin kuin avioliitto-ongelmia. Raskaita vuosia, jotka ovat vetäneet meidät tiukille. Mies tekee paljon töitä, meillä on rahallisesti todella tiukkaa. Mies taitaa ajatella, että en arvosta hänen työntekoaa ja ponnistuksiaan. Asia ei ole niin, ja olen sen hänelle sanonutkin, mutta hän ei pysty ottamaan vastaan minulta mitään tietoa. Ottaa ne poikkeuksetta loukkauksena, sanonpa mitä tahansa, millä tavalla tahansa. Olemme puhuneet avoimesti avioeron mahdollisuudesta jo pari vuotta. Olemme yhteisestä päätöksestä lykänneet enempiä keskusteluita, koska olemme kokeneet tässä monenlaista myllerrystä. Emme ole osanneet erotella, mikä johtuu mistäkin. Ajattelimme, että kun muu elämä normalisoituu, ehkä meillä on parisuhteessakin helpompaa olla.[/QUOTE]

Tähän on pakko kommentoida (vaikka en ole lukenut edemmäs), että siis mikäli haluat saada suhteenne toimimaan, niin:
- Miehellesi on varmaankin aika tärkeää tämä työ ja elättäminen niin kuin perinteisestikin. Rahavaikaudet ovat stressaavia varsinkin miehille. Joillekin eivät sanat mene perille, vaan tarvittaisiin tekoja. Mikähän olisi sellainen teko, joka osoittaisi, että arvostat hänen työpanostaan? En tiedä.
- Mies pitäisi saada ymmärtämään, että työnteko ei ole sinulle niin tärkeää kuin toimiva parisuhde, yhteinen aika ja yhteiset keskustelut. Se onnistuisi parhaiten varmasti jossakin ammattilaisella. Mä niin mielelläni toivoisin teille hyvää pariterapeuttia tai jotakin avioparileiriä. Suostuisiko mies painostettuna lähtemään? Muuta mahdollisuutta en oikein näe, sillä keskenään te ette luultavasti saa asioita sovittua. Myös mahdollisen eron varalta olisi hyvä silti keskustella asiat selviksi jo lastenkin takia.
- Miksi miehesi kokee olevansa uhri? Onko teillä käynyt niin, että kummankin tarpeet on ohitettu ja kumpikin kokee, että minä en ainakaan tee aloitetta tässä ja tässä, kun ei tuo toinenkaan ikinä...? Surullista. Toisen teistä pitäisi olla se fiksumpi. Usein hyvä synnyttää hyvää, joten sitä voisi kokeilla, jos olette kerran joskus rakastaneet toisianne ja ilmeisesti sulla on vielä jotakin tunteita, koska tällaista vielä pohdit.

 

Olipa jännää ja huikeaa lukea muiden kirjoittamana omaa elämäänsä :O
Me ollaan oltu kuutisen vuotta yhdessä, sitä ennen tunnettiin monta vuotta kavereina / ystävinä. Tähän kuuteen vuoteen on mahtunut kaikkea mahdollista rakentamiseen, opiskeluun, koiranpentuun, miehen yrittäjäksi ryhtymiseen yms, tuntuu, että ei olla eletty sitä "tasaista arkea" missään välissä vaan koko ajan on ollut jotain säätöä ja sählinkiä ja projektia menossa ja nyt huomaan, että meidän välillä on suuri kuilu...
Olen eroa pohtinyt sillointällöin jo parin vuoden ajan, kun tuntuu, että olen aivan yksin tässä parisuhteessa. Yritän hemmotella miestäni hieromalla, tekemällä hyvää ruokaa jne, mutta en saa mitään takaisin. Nyt olenkin huomannut, että en enää tee vilpittömästi noita asioita ilahduttaakseni miestä, vaan siksi että pääsen urputtamaan siitä miten hän ei huomioi mua mitenkään ja miten minä teen sitä ja tätä ja tota.. Musta tuntuu, että olen ihan yksin tässä parisuhteessa. Mulle me ollaan ME ja mun miehelle on vaan MINÄ. "Minä menen, Minä teen, Minä päätin, Minä ostin....!!" ja mä olen, että voitaisko ME, lähdetäänkö ME, tehdäänkö ME...
Kaikki alkoi tästä rakennusprojektista kun olin lapsen kanssa illat kotona ja mies nakersi raksalla, niin tilanne luisui siihen, että mies teki koko raksajutusta oman projektinsa. Ei vaan enää kyselly mun mielipiteitä jne.
Olisin halunnut kylpy-/poreammeen, mies kaksi suihkua. Mies sai haluamansa. Olisin halunnut tumman saunan, mies ei. Mies teki saunasta sellaisen kun itse tahtoi. Olisin halunnut vaikka mitä, mutta mies ei ollut edes valmis keskustelemaan ja tekemään kompromisseja.
Mä olen ihan ulkopuolinen.
Ja nyt hukkasin koko juttuni punaisen langan... Mutta onpa tosiaan kumma lukea muiden tekstejä mitkä voisi olla omalta näppikseltä...
Ja anteeksi pitkä vuodatus...

 

Olen sitä mieltä että älä hukkaa elämääsi huonoon suhteeseen! Asiat voisi olla paljon paremmin ja olisit todennäköisesti onnellisempi yksin/uuden miehen kanssa. Uskon myös että lapsillekin ero on parempi, lapset kyllä vaistoaa jos vanhempien välit ei ole kunnossa. Ja se jos mikä on ahdistavaa. Voimia sinulle!

 

Vielä yksi samassa tilanteessa oleva liittyy joukkoon. Ihana puhua tästä asiasta sellaisten kanssa jotka tajuaa mitä ristiriitoja, syyllisyyttä, surua, vihaa, itsesyytöstä, katkeruutta, pettymyksiä ja epätoivoa tällaiseen liittyy. Onnellisessa ja toimivassa suhteessa oleva ei voi ymmärtää ja samaistua. Miten vaikea tehdä päätöksiä kun on vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Ja pelko siitä että valitseeko sittenkään oikein kun lopulta uskaltaa jotain tehdä.

 

[QUOTE="vieras";24819491]Tähän on pakko kommentoida (vaikka en ole lukenut edemmäs), että siis mikäli haluat saada suhteenne toimimaan, niin:
- Miehellesi on varmaankin aika tärkeää tämä työ ja elättäminen niin kuin perinteisestikin. Rahavaikaudet ovat stressaavia varsinkin miehille. Joillekin eivät sanat mene perille, vaan tarvittaisiin tekoja. Mikähän olisi sellainen teko, joka osoittaisi, että arvostat hänen työpanostaan? En tiedä.
- Mies pitäisi saada ymmärtämään, että työnteko ei ole sinulle niin tärkeää kuin toimiva parisuhde, yhteinen aika ja yhteiset keskustelut. Se onnistuisi parhaiten varmasti jossakin ammattilaisella. Mä niin mielelläni toivoisin teille hyvää pariterapeuttia tai jotakin avioparileiriä. Suostuisiko mies painostettuna lähtemään? Muuta mahdollisuutta en oikein näe, sillä keskenään te ette luultavasti saa asioita sovittua. Myös mahdollisen eron varalta olisi hyvä silti keskustella asiat selviksi jo lastenkin takia.
- Miksi miehesi kokee olevansa uhri? Onko teillä käynyt niin, että kummankin tarpeet on ohitettu ja kumpikin kokee, että minä en ainakaan tee aloitetta tässä ja tässä, kun ei tuo toinenkaan ikinä...? Surullista. Toisen teistä pitäisi olla se fiksumpi. Usein hyvä synnyttää hyvää, joten sitä voisi kokeilla, jos olette kerran joskus rakastaneet toisianne ja ilmeisesti sulla on vielä jotakin tunteita, koska tällaista vielä pohdit.[/QUOTE]

Kiitos sinullekin viestistä. Kiitos teille kaikille! Koen nyt olevani hitusen vähemmän yksin, kun saan jakaa kanssanne synkkiä ajatuksiani.

Voi, et usko, kuinka olen koettanut miettiä ja miettiä ja kokeilla ja kokeilla erilaisia lähestymistapoja, miten saisin mieheni puhumaan edes vähäsen. Tai lähtemään pariterapiaan. Leiristä nyt puhumattakaan. Mutta vastaus on aina jykkä ei. Puhumiset menee aina niin, että minä puhun ja mies on hiljaa. Vaikka koetan puhua mitä kautta tahansa. Olen kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että siirrän omat negatiiviset ajatukset syrjään ja puhun siten, että annan miehelle tilaa sanoa jotain ja että omat viestini hänelle eivät olisi negatiivisten sijaan rakentavia ja kannustavia, neuvotteluun ja keskusteluun innostavia. Mutta ei.

Koen, että minun rahkeeni ei enää pidemmälle riitä keskustelun avaamiseen. Ja kun mies ei ammattilaiselle suostu lähtemään...olen kädetön.

Olen vuosia yrittänyt miehelleni sanoa, että opetellaan yhdessä puhumaan haaveistamme, pettymyksistämme, neuvottelemaan ja suunnittelemaan elämää. Tekemään kompromisseja, kuuntelemaan toisiamme. Minä olisin halukas, mutta mies ei osaa. Ainakaan samalla tavalla, kuin minä kaipaisin. Voihan olla, että miehelläni on aivan toisenlainen käsitys normaaliarjesta ja keskusteluntarve on erilainen ja siksi ei puhu minulle mitään. On jo turhautunut, kun "vaimo ei osaa puhua", samalla tavalla kuin hän toivoisi? Mistäpä tiedän, kun ei puhu. Olen monta kertaa sanonut suoraan, ihan näillä sanoilla: "toivon, että sanot minulle niitä asioita, joissa toimin tökerösti tai toivot parannusta, koska tiedän, etten ole täydelllinen." jne. Mutta koskaan ei sano mitään.

Miksi mieheni kokee olevansa uhri? Luulen, että pitkälti vanhempiensa perintöä tämä asia. Äitinsä on marttyyrien kuningatar ja isä...no omanlaisensa sekin. Jokainenhan meistä on jossain määrin vanhempiensa kaltainen, halusipa tai ei. Itse huomaan piirteitä omista vanhemmistani itsessäni. Sellaisiakin, joista en pidä.

Ymmärrän tuon, että raha-asiat voivat olla miehelle kovempi paikka kuin naiselle. Kokevat kai koko miehisyytensä olevan vaakalaudalla, jos perheen elatuskyky horjuu. Mutta näistä en jaksa tässä enempää. Raha-asioiden hoitaminen on yksi asia, mistä olemme eri mieltä. Mieheni tykkäisi elää riskillä. Minä varman päälle.

 

Miten vaikea tehdä päätöksiä kun on vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Ja pelko siitä että valitseeko sittenkään oikein kun lopulta uskaltaa jotain tehdä.

Juurikin noin! Kierrän kehää ajatusteni kanssa. Pysyäkö vaiko lähteä. Luovutanko liian helpolla jos nyt alan viedä eroa eteenpäin? Kadunko sitä myöhemmin? Onko tämä tilanne kuitenkin vain rankkojen vuosien osasummaa ja elämän tasaannuttua, ajan kuluttua olisimmekin saaneet asioita paremmalle tolalle? Onko minulla samat ajatukset väistämättä yksin ollessakin, tai siis olenko tyytyväinen sittenkään? Tai jonkun toisen kanssa, mietinkö sitten, että no eipä ollut ruoho sen vihreämpää aidan toisella puolella?

Ja ne käytännön järjestelyt. En todella tiedä, mistä ihmeestä raapisin rahat asuntoon ja huonekaluihin. Mistä saisin voimaa lasten kriisin käsittelyyn? Ositukseen? Missä me asuttaisiin? Miten lasten huolto järjestyisi? Tuntuu, että muserrun jo tähän miettimiseen, miten ihmeessä saisin asiat hoidettua kun jo nyt olen aivan naatti?

 

Olipa jännää ja huikeaa lukea muiden kirjoittamana omaa elämäänsä :O
Me ollaan oltu kuutisen vuotta yhdessä, sitä ennen tunnettiin monta vuotta kavereina / ystävinä. Tähän kuuteen vuoteen on mahtunut kaikkea mahdollista rakentamiseen, opiskeluun, koiranpentuun, miehen yrittäjäksi ryhtymiseen yms, tuntuu, että ei olla eletty sitä "tasaista arkea" missään välissä vaan koko ajan on ollut jotain säätöä ja sählinkiä ja projektia menossa ja nyt huomaan, että meidän välillä on suuri kuilu...
Olen eroa pohtinyt sillointällöin jo parin vuoden ajan, kun tuntuu, että olen aivan yksin tässä parisuhteessa. Yritän hemmotella miestäni hieromalla, tekemällä hyvää ruokaa jne, mutta en saa mitään takaisin. Nyt olenkin huomannut, että en enää tee vilpittömästi noita asioita ilahduttaakseni miestä, vaan siksi että pääsen urputtamaan siitä miten hän ei huomioi mua mitenkään ja miten minä teen sitä ja tätä ja tota.. Musta tuntuu, että olen ihan yksin tässä parisuhteessa. Mulle me ollaan ME ja mun miehelle on vaan MINÄ. "Minä menen, Minä teen, Minä päätin, Minä ostin....!!" ja mä olen, että voitaisko ME, lähdetäänkö ME, tehdäänkö ME...
Kaikki alkoi tästä rakennusprojektista kun olin lapsen kanssa illat kotona ja mies nakersi raksalla, niin tilanne luisui siihen, että mies teki koko raksajutusta oman projektinsa. Ei vaan enää kyselly mun mielipiteitä jne.
Olisin halunnut kylpy-/poreammeen, mies kaksi suihkua. Mies sai haluamansa. Olisin halunnut tumman saunan, mies ei. Mies teki saunasta sellaisen kun itse tahtoi. Olisin halunnut vaikka mitä, mutta mies ei ollut edes valmis keskustelemaan ja tekemään kompromisseja.
Mä olen ihan ulkopuolinen.
Ja nyt hukkasin koko juttuni punaisen langan... Mutta onpa tosiaan kumma lukea muiden tekstejä mitkä voisi olla omalta näppikseltä...
Ja anteeksi pitkä vuodatus...

Vertaistuki on parasta tukea Meilläkin mm. yrittäjyyttä ja opiskelua. Taloudellisesti tiukkaa ollut likipitäen aina. Ohessa vielä muutama muu vakavampikin kriisi sattunut vuosien varrelle. Surua, ahdistusta ja selviytymistä on ollut miedän perheessä riittämiin.

 

[QUOTE="hertta";24819769]Olen sitä mieltä että älä hukkaa elämääsi huonoon suhteeseen! Asiat voisi olla paljon paremmin ja olisit todennäköisesti onnellisempi yksin/uuden miehen kanssa. Uskon myös että lapsillekin ero on parempi, lapset kyllä vaistoaa jos vanhempien välit ei ole kunnossa. Ja se jos mikä on ahdistavaa. Voimia sinulle![/QUOTE]

Kiitos voimista. Niitä tarvitaan.

Kyllä lapset tietävät tilanteen jollakin tasolla. Tietävät, että kaikki ei ole hyvin. Olen ihan suoraan jutellutkin asiasta, en tietenkään miestäni haukkuen vaan lasten näköpiiristä asiaa katsellen. Koska muistan itse, miten ahdistavaa oli se, että asioista ei puhuttu. Oli vaan pelkkä ahdistava ilmapiiri.

Asiahan on niin, että nyt pitäisi valita kahdesta pahasta se vähemmän paha. Ei ero ole lapsille hyvä, mutta ei myöskään tämä tilanne, jos se samana pysyy...

 

Emme ole viikkoon puhuneet miehen kanssa muuta kuin pakollisia, lasten asioita. En usko, että aikoo koskaan mitenkään selitellä tai anteeksi pyydellä viikon takaista reissuaan. Jos minä en puhu, veikkaan, että tällä puhumattomuuslinjalla mentäisiin sitten ikuisesti. Mies ei tee aloitetta.

 

Nostan