Olemme olleet rakkaani kanssa reilun pari vuotta nyt yhdessä, siitä puolitoista vuotta avoliitossa ja paria kuukautta vaille vuoden kihloissa. Kysyisin mielipidettänne melko arkaluontoiseen asiaan. Ensinnäkin: onko teitä ketään koskaan petetty? Oletteko ite pettäneet? - ja miten näistä selviää molemmat osapuolet. Itse tuossa taannoin kesällä tein varmasti elämäni suuimman virheen. Annoin meidän yhteisen "ystävän" ns. käyttää vakavaa humalatilaani hyväkseen ja näin päädyimme suutelemaan kun miehin ei ollut maisemissa. Tajusin koko "session" ajan, että se on hyvin väärin. En ymmärrä miksi jatkoin vaikka minua ällötti sen koko ajan aivan suunnattomasti ja toivoin vain että se on ohi kun olen niin huono sanomaan ei.. Kaipaan aina hyväksyntää ja huomioo läheisiltäni. Tätä herraa ei läheiseksi voi kutsua kun oli kutenkin itse selvemmässä mielentilassa, minä sammumispisteessä. Asia meinasi mennä ihan seksiin asti kunnes havahduin ja tajusin mitä olin tekemässä. Sanoin jyrkän ein ja onneksi hän tajusi sitten itekin.
Tietenkin olin järkyttynyt, minä niin pettämistä vastaan oleva naishenkilö. Itkin ja ajattelin jo päivieni päättämistä kun ajattelin soittaa rakkaalleni ja kertoa mitä tapahtui. Eihän siitä sitten mitään tullut kun itkin ja itkin vain puhelimeen. Yritin tosissani kertoa hänelle, mutta tiesin kuinka hän tästä murtuu. En vain pystynyt vaikka tiesin että kerrottavahan se on. Seuraavana aamuna kovasta kankkusestani selvittyäni päätin, että asia tulee kuitenkin joskus ilmi näín pienessä kylässä, joten jätin asian kertomatta vaikka omatuntoa painoi niin että pää meinasi haljeta- muustakin kuin krapulasta. Seuraava kuukausi menikin sitten itkeskellessä ja manatessa tyhmyyttään - tietenkin rakkaaltani salaa, en halunnut aiheuttaa hänelle huolta ja murhetta. Sitten koitti syksy ja masennuin, osa syynä pettämiseni, jota jouduin kantamaan sisälläni. Sitten masentui rakkaani kun hän ei tiennyt mikä minun on ja syytti itseään. No, sitten kun kaikki näytti taas olevan hyvin, tämä pommi iskettiin täysin vasten hänen kasvojaan. Kun hän tätä asiaa minulta kysyi niin tottakai myönsin, koska päätin silloin että en ala asiaa kieltämään. Arvaamani mukaan mieheni murtui aivan täysin, niinkuin minäkin hänelle aiheuttamastani tuskasta.
Nyt olemme ns. asumuserossa. Kultani haluaa vielä yrittää, mutta tarvitsee aikaa, jota hänelle annan. Olen käynyt tässä muutaman päivän aikana jo lähes kuoleman porteilla, tuskani on aivan suunnaton enkä epäile hänen tuskaansa alkuunkaan!! En vain ymmärrä miten ihminen voi näin mokata.. Kultani on elämäni tärkein ihminen ja viimeinen, jota halusin satuttaa. Mutta näin kuitenkin kävi.

En välttämättä halua anteeksiantoa, vain sitä että kultani voisi taas olla onnellinen ja jatkaa elämäänsä eteenpäin.