Usein olen myös miettinyt että miks uskoaan tyrkyttäville uskiksille on niin kovin vaikeeta käsittää että mä elän ihan täysin hyvää, tasapainoista ja täyttä elämää ilman jeesuksia. Jos mulla luoja on, niin mulla on kyllä ihan puhtaat jauhot pussissa eli ei mitään seliteltävää tai anteekspyydeltävää.
Olis joskus kiva tavata joku sellanen uskoontullut jota ei ole kasvatettu uskoon ja jolla ei ole minkäänlaista vankila/päihde/huume/väkivalta/rikos/psyykkinen sairaus/pedofilian uhri-taustaa.. Ikänä en ole tavannut. "Herra on heikoissa väkevä.." tai jotain sinnepäin
Ja tässä myös yksi, jolle uskoontulo oli 17-vuotiaana nimenomaan äärimmäisen vaikea valinta. Vaa´an toisessa kupissa kun painoi tuleva bailukesä parhaan ystävän kanssa. Olin odottanut 18 vuoden ikää kuin kuuta nousevaa kun baarien ovet vihdoin aukeisivat ja äh, Jumala rupesi kutsumaan JUST SILLON puoleensa ja häiritsemään mukavaa elämääni.
Minulla on ihana perhe, ystäviä ja jonkin verran töitäkin on lastenhoidon ohella ja arvostan näitä asioita todella paljon, mutta ne vaan ovat kuin pisara meressä Jeesuksen tuntemisen rinnalla. Sen takia, ja kuoleman jälkeisen elämän takia uskovaiset puhuvat muille näistä asioista. On olemassa jotain paljon suurempaa kuin tämä elämä. Kuin tämä elämä yltäkylläisimmilläänkin.
Toki on hienoa jos jonkun usko näkyy hänen elämässään ilman sanojakin, siihen minäkin pyrin (vähän töpeksimistä on...). Uskovan elämän pitää olla sopusoinnussa Raamatun sanoman kanssa. Mutta jos alkuseurakunnan porukka olisi tyytynyt vain hymistelemään hiljaa muiden keskellä, niin kristinusko olisi kuollut siihen ja moni olisi jäänyt kuulematta Jumalasta.
Nää on kulttuurisidonnaisia asioita, Suomessa ei saa puhua muille uskostaan mutta olikohan se joku Afrikka tai latinalainen Amerikka jossa se on ihan luontevaa. En tällä halua haukkua suomalaisia, Suomi on mun mielestä maailman ihanimpia maita ja suomalainen pidättyvyys on usein äärimmäisen hieno asia (täällä ei ole onneksi semmoista turhaa älämölöä mitä etelän maissa on, sori ulkolaiset ;-)), mutta joskus se tuputtamiskielto lähentelee jo rakkaudettomuutta ja välinpitämättömyyttä.
Nyt en puhu pelkästään edes uskonasioista, mutta mun mielestä joissakin asioissa liikaa luotetaan siihen että jokainen ihminen ihan ilman mitään kaverin tms. innostamista löytää automaattisesti ne oikeat jutut elämässä. Mutta vaikka olisikin niin, niin mistä ne hyvät vaihtoehdot ovat sen ihmisen ympärille tulleet? Sillä, että joku on ne alunperin tyrkännyt ne siihen hänen pohdittavakseen. Että joku vinkkaa toiselle ihmiselle "katsopas tätä minkä löysin".
Ehkä se on sitä paljonpuhuttua medialukutaitoa, eli informaatiotulvasta valitsee ne itselle hyvät jutut? Mutta jos siinä tulvassa onkin prosentin, tai promillen verran kristillisten tuottamaa tietopläjäystä uskonasioista, niin koittakaa kestää. Se 99 %, vai sanoisinko 99,99 % nykyajan informaatiosta sisältää ihan muuta juttua. ;-)
Sitten semmoinenkin homma, että minulle aikoinani ei-uskovana oli tärkeää, että uskova ystäväni kutsui mua uskontielle. Koin nimittäin ei-uskovana itseni uskovia huonommaksi ja ajattelin, että eivät he minusta huoli tai halua seurakuntaansa. Mulle se kaverin ele ei ollut sellainen alentava "voi sua syntistä tyhmää, tule tänne meidän pariin että viisastut, istu siihen seuriksen takapenkin nurkkaan ja opi meiltä täydellisiltä" vaan viesti siitä, että olen yhtä arvokas kuin hekin, minusta kiinnostutaan, Jumalakin on minusta kiinnostunut.