Puhuttaisko uskosta?

Jollain sivulla, jota en ny jaksa enää kaivaa, todettiin että taivaassa on ne joita ei uskonut sielä olevan ja ne puuttuu jotka uskottiin sinne pääsevän tjs. Joku vielä oli ahdistunutkin tuosta ajatuksesta, ainakin lapsena jos oikein muistan. Mutta tuo lause tarkoittaa että taivaaseen pääsee ne kaikista rakkaimmat, jotka ovat teoillaan hyvyytensä osoittaneet, hiljaisina ja nöyrinä uskossaan eläneet. He jotka ajattelevat olevansa heikkoja, pieniä ihmisiä jotka kaipaavat jonkun rinnalleen ja ovat itsekin heikommilleen tukena ja apuna.

Ne taas jotka ovat ylpistyneet uskossaan ja julistavat sitä pitäen itseään parempina ja varmasti taivaaseen menossa ovat saatanan vahlheille sydämensä antaneet. He eivät taivaaseen pääse sillä he tuomitsevat muita, jolloin heidät itsensä tuomitaan. Jumala yksin antaa tuomion, ihminen ei saa toiselle sanoa tämän olevan vääräuskoinen tai helvettiin menossa, tai kulkea kärsivän ohi nenää nyrpistellen.

Parannus pitää lähteä sydämestä. Lapsen sydän on nöyrä ja hiljainen, kauniin edessä vieläkin hiljaisemmaksi muuttuva jotta kauneuteen voisi keskittyä paremmin. Se on myös ihmettelevä ja heikko. Aina ei osaa auttaa toista, mutta halu oppia ja jollain tasolla ymmrärtää riittää.

??? puhuu kirkkaudesta jossa ei ole yhtään pimeää. Jotta näkisi, tarvitsee myös varjoja. Katso aurinkoon niin sokaistut. Laita spottivalot kaikki kohdistumaan itseesi, et näe mitään, edes itseäsi. Pelkkää kirkkautta näkevä näkee vain saatanan valheellisen kirkkauden eikä näe omia syntejään. Pelkän kirkkauden näkeminen ylpistää jos sitä ei osaa pelätä. Varjot näkemällä näkee myös mikä on hyvää ja kaunista tässä maailmassa.

Olen tavannut uskovaisia, jotka eivät näe muuta kuin sen kirkkauden. Olen tavannut laupiata samarialaisia, jotka näkevät varjot ja ovat täynnä rakkautta. Jostain syystä viihdyn jälkimmäisten kanssa paremmin. En tunnusta kirkkoa enkä pidä itseäni kristittynä/muslimina/muuna ahtaasti määriteltynä. En myöskään usko taivaaseen tai helvettiin sillä tavalla kuin yleensä niistä ajatellaan. En oikeastaan voi sanoa olevani millään tavalla uskossa, vaikka yllä olevaa ajattelenkin. Uskon ennemminkin ihmisyyteen, kauneuteen ja rakkauteen. Hyvän ja pahan tilalla voisin ehkä käyttää rakkaus ja ylpeys/itsekeskeisyys.

Siitä onkin jo muutama vuosi kun olen aiheesta keskustellut joten jos ajatusvirtani tuntuu sekavalta, niin sitä se onkin =)

 

Jollain sivulla, jota en ny jaksa enää kaivaa, todettiin että taivaassa on ne joita ei uskonut sielä olevan ja ne puuttuu jotka uskottiin sinne pääsevän tjs. Joku vielä oli ahdistunutkin tuosta ajatuksesta, ainakin lapsena jos oikein muistan. Mutta tuo lause tarkoittaa että taivaaseen pääsee ne kaikista rakkaimmat, jotka ovat teoillaan hyvyytensä osoittaneet, hiljaisina ja nöyrinä uskossaan eläneet. He jotka ajattelevat olevansa heikkoja, pieniä ihmisiä jotka kaipaavat jonkun rinnalleen ja ovat itsekin heikommilleen tukena ja apuna.

Ne taas jotka ovat ylpistyneet uskossaan ja julistavat sitä pitäen itseään parempina ja varmasti taivaaseen menossa ovat saatanan vahlheille sydämensä antaneet. He eivät taivaaseen pääse sillä he tuomitsevat muita, jolloin heidät itsensä tuomitaan. Jumala yksin antaa tuomion, ihminen ei saa toiselle sanoa tämän olevan vääräuskoinen tai helvettiin menossa, tai kulkea kärsivän ohi nenää nyrpistellen.

Miksi, oi miksi vedetään aina esiin se ylpeys-kortti?
Onko uskostansa avoimesti puhuva automaattisesti ylpeämpi kuin joku joka ei siitä koskaan mitään sano? Teet Jeesuksen opetuslapsistakin aika ylpeän ja kovan porukan koska he puhuivat uskostaan rohkeasti. Eli sun mielestä he eivät sitten päässeet taivaaseen?
Tietysti uskosta puhuminen tarkoittaa sitä, että on velvollinen elämään sen mukaan, se rakkaudellisesti eläminen ja rakkauden teot on tärkeintä. Mutta oletko nyt ihan varma siitä että ne jotka puhuvat uskostaan, eivät sitä koskaan näytä myös tekoina?

Kai sitä saisi ihmisten hyväksynnän jos olisi näistä asiasta aina hiljaa. Olisi rakkaudellisen ja nöyrän oloinen, mukava, leppoisa, fiksu ihminen, kunnon kameleontti. Mutta väitän, että nöyrä voi olla silloinkin vaikka puhuisi muille näistä asioista. On ylpeitä saarnamiehiä, mutta on myös hyvin nöyriä.
Ota MYÖS se evankeliointi ja uskosta puhuminen välittämisenä, rakkauden tekona.

 

[QUOTE="Uskis";26776426]Miksi, oi miksi vedetään aina esiin se ylpeys-kortti?
Onko uskostansa avoimesti puhuva automaattisesti ylpeämpi kuin joku joka ei siitä koskaan mitään sano? Teet Jeesuksen opetuslapsistakin aika ylpeän ja kovan porukan koska he puhuivat uskostaan rohkeasti. Eli sun mielestä he eivät sitten päässeet taivaaseen?
Tietysti uskosta puhuminen tarkoittaa sitä, että on velvollinen elämään sen mukaan, se rakkaudellisesti eläminen ja rakkauden teot on tärkeintä. Mutta oletko nyt ihan varma siitä että ne jotka puhuvat uskostaan, eivät sitä koskaan näytä myös tekoina?

Kai sitä saisi ihmisten hyväksynnän jos olisi näistä asiasta aina hiljaa. Olisi rakkaudellisen ja nöyrän oloinen, mukava, leppoisa, fiksu ihminen, kunnon kameleontti. Mutta väitän, että nöyrä voi olla silloinkin vaikka puhuisi muille näistä asioista. On ylpeitä saarnamiehiä, mutta on myös hyvin nöyriä.
Ota MYÖS se evankeliointi ja uskosta puhuminen välittämisenä, rakkauden tekona.[/QUOTE]

Juuri näin. Raamattu kyllä kehottaa kertomaan evankeliumia, jopa sopivalla ja sopimattomalla ajalla . Minusta saa ajatella jokainen mitä tahtoo, mutta Jumala on hyvä ja Hänen tahtonsa on hyvä. Ylpeä olen kyllä, Jeesuksestani. Muuten saa jokainen itse tehdä johtopäätöksensä, jos minut sattuu irl tuntemaan. Teoistani en ala kerskaamaan, ne tietää Jumala yksin ja hyvä niin.

 

Jollain sivulla, jota en ny jaksa enää kaivaa, todettiin että taivaassa on ne joita ei uskonut sielä olevan ja ne puuttuu jotka uskottiin sinne pääsevän tjs. Joku vielä oli ahdistunutkin tuosta ajatuksesta, ainakin lapsena jos oikein muistan. Mutta tuo lause tarkoittaa että taivaaseen pääsee ne kaikista rakkaimmat, jotka ovat teoillaan hyvyytensä osoittaneet, hiljaisina ja nöyrinä uskossaan eläneet. He jotka ajattelevat olevansa heikkoja, pieniä ihmisiä jotka kaipaavat jonkun rinnalleen ja ovat itsekin heikommilleen tukena ja apuna.

Ne taas jotka ovat ylpistyneet uskossaan ja julistavat sitä pitäen itseään parempina ja varmasti taivaaseen menossa ovat saatanan vahlheille sydämensä antaneet. He eivät taivaaseen pääse sillä he tuomitsevat muita, jolloin heidät itsensä tuomitaan. Jumala yksin antaa tuomion, ihminen ei saa toiselle sanoa tämän olevan vääräuskoinen tai helvettiin menossa, tai kulkea kärsivän ohi nenää nyrpistellen.

Parannus pitää lähteä sydämestä. Lapsen sydän on nöyrä ja hiljainen, kauniin edessä vieläkin hiljaisemmaksi muuttuva jotta kauneuteen voisi keskittyä paremmin. Se on myös ihmettelevä ja heikko. Aina ei osaa auttaa toista, mutta halu oppia ja jollain tasolla ymmrärtää riittää.

??? puhuu kirkkaudesta jossa ei ole yhtään pimeää. Jotta näkisi, tarvitsee myös varjoja. Katso aurinkoon niin sokaistut. Laita spottivalot kaikki kohdistumaan itseesi, et näe mitään, edes itseäsi. Pelkkää kirkkautta näkevä näkee vain saatanan valheellisen kirkkauden eikä näe omia syntejään. Pelkän kirkkauden näkeminen ylpistää jos sitä ei osaa pelätä. Varjot näkemällä näkee myös mikä on hyvää ja kaunista tässä maailmassa.

Olen tavannut uskovaisia, jotka eivät näe muuta kuin sen kirkkauden. Olen tavannut laupiata samarialaisia, jotka näkevät varjot ja ovat täynnä rakkautta. Jostain syystä viihdyn jälkimmäisten kanssa paremmin. En tunnusta kirkkoa enkä pidä itseäni kristittynä/muslimina/muuna ahtaasti määriteltynä. En myöskään usko taivaaseen tai helvettiin sillä tavalla kuin yleensä niistä ajatellaan. En oikeastaan voi sanoa olevani millään tavalla uskossa, vaikka yllä olevaa ajattelenkin. Uskon ennemminkin ihmisyyteen, kauneuteen ja rakkauteen. Hyvän ja pahan tilalla voisin ehkä käyttää rakkaus ja ylpeys/itsekeskeisyys.

Siitä onkin jo muutama vuosi kun olen aiheesta keskustellut joten jos ajatusvirtani tuntuu sekavalta, niin sitä se onkin =)

Jumalan edessä, kun kerran seisomme, tunnemme aivan varmasti pyhää pelkoa. Mitä tarkoitat, että olet nähnyt uskovia, jotka eivät näe muuta kuin sen kirkkauden? Mielenkiintoisesti ilmaistu. Itse taas koen, että ne uskovat jotka ovat lähellä Jeesusta, ovat täynnä rakkautta. Sillä Jeesus itse oli täynnä armoa ja totuutta, Hänen olemuksensa oli nöyrä. Hän oli kipujen mies ja sairauden tuttava. Ja ne uskovat, jotka tuntevat TÄMÄN Jeesuksen, kyllä myös loistavat sitä kirkkautta ulospäin.