Alkuperäinen kirjoittaja Kysyn kun kysytään;11012199:
Tämä on minunkin neuvoni. Päästä poikaystäväsi elämään omannäköistään elämää. Lasten kasvatuksestakaan ei tule mitään, jos poikaystäväsi panostaa läsnäoloon, rakkauteen ja pyyteettömään hyväksyntään, kun sinä sen sijaan kuskaat lapsia harrastuksiin, yrität kehittää heitä ja kyttäät heidän koulumenestystään.
Vastakkain ovat nyt ihmisarvo itsessään ja välineellinen ihmisarvo, joka täytyy ansaita. Sinä edustat jälkimmäistä, etkä sovi yhteen ensimmäistä edustavan kanssa.
Tuo on aika loukkaavasti sanottu. Tarkoitatko siis, että jos minulla olisi lapsia, en näkisi heitä kuin oman kunnianhimoni välikappaleina, joita en kykene rakastamaan? Olen itse joutunut kokemaan lapsena henkistä piiskaamista omien vanhempieni taholta, ja olen päättänyt, että mikäli minulla joskus lapsia on, annan heidän olla omia itsejään ja tehdä sitä mikä kiinnostaa. Yritän kasvattaa heidät työntekoa ja opiskelua arvostaviksi ihmisiksi, mutta harrastus-ja uravalinnat jätän heille itselleen.
Omat vanhempani ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet elämässään luokkaretken ja kyenneet nousemaan lapsuuden köyhistä oloista taloudellisesti turvattua elämää eläviksi aikuisiksi. Kumpikin pitää työstään, eikä ole elänyt vain menestyäkseen. He ovat kuitenkin opettaneet minulle pienestä pitäen, että ihmisen kuuluu pyrkiä olemaan taloudellisesti itsenäinen, ja että jokaisen tulisi hankkia ammatti. Poikaystäväni lähisuvussa on sen sijaan paljon eri koulutusasteita kesken jättäneitä ihmisiä, heitä joilla ei ole mitään tutkintoa peruskoulun lisäksi, teinivanhemmuutta, työttömyyttä, konkursseja ja niiden mukanaan tuomia lieveilmiöitä. Tunnen hänen vanhempiaan huonosti, joten minulla ei ole kuin mutu-tuntuma siitä miten häntä on näissä asioissa kasvatettu, mutta epäilen kyllä ympäristön jättäneen jälkensä häneen ja siihen, miten hän koulutusta arvostaa. Olen ollut tilanteessa, jossa esimerkiksi hänen sisaruksensa ovat avoimesti pilkanneet lukeneita ihmisiä ja arvostelleet pitkälle opiskelleita.
En minä ole estämässä poikaystäväni aikeita, kuten moni tuntuu luulevan. Mutta kyllähän sitä ihmetellä ja arvostella saa toisen ratkaisuja ilman että se on estämistä. Kyse on ehkä siitä, että pelkään tapahtuneen kertovan laajemmaltikin hänen elämänasenteestaan. Hän ei tunnu saavan oikein mitään valmiiksi, ja tuntuu olevan kuin tuuliviiri, johon toiset ihmiset ja pienetkin tapahtumat helposti vaikuttavat. Häntä tuntuu vaivaavan jonkinlainen auktoriteettiongelma; esimerkiksi hän suhtautui ammattikorkeansa opettajiin kuin he olisivat hänen vihollisiaan, ja aina haukkui heitä mm. "ymmärtämättömiksi paskiaisiksi" saatuaan vähänkin negatiivista kritiikkiä jne. vaikka opettajat olisivat vain yrittäneet auttaa häntä kehittymään. Asenne oli vähän samanlainen kuin jollain yläasteikäisellä häiriköllä, mistä olin yllättynyt. On minullakin ollut opettajia joiden kanssa en ole samalla aaltopituudella, mutta ajattelen vain, ettei kaikkien kanssa voikaan olla, ja ettei keskinäinen erilaisuutemme tee heistä "paskiaisia".
Mutta kuinka moni olisi tyytyväinen siihen, että puoliso olisi ammatiltaan puhelinmyyjä?