Poikaystävä jätti opintonsa ja...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Neuvoton
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Jos poikaystäväsi olisi kunnianhimoinen kirjailija tai taitelija, olisitko tyytyväinen? Nämä ihmiset ovat lähes poikkeuksetta sossun asiakkaita.

Onko kysymys lopulta rahasta, kunnianhimon puutteesta vai siitä, että pönkität itseäsi miehen sosiaalisen aseman kautta?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Kysyn kun kysytään;11011959:
Jos poikaystäväsi olisi kunnianhimoinen kirjailija tai taitelija, olisitko tyytyväinen? Nämä ihmiset ovat lähes poikkeuksetta sossun asiakkaita.

Tunnen lukuisia taiteilijoita, eikä heistä yksikään ole sossun asiakas. Vaikka ammattinsa on taiteilija, he tekevät sivuhommina rahakkaampaa työtä joka tarjoaa leipäpuun ja mahdollistaa taiteen teon. Jotkut tietysti saavat silloin tällöin myös apurahoja, ehkä ne ovat mielestäsi sossurahaa?
 
Alkuperäinen kirjoittaja väärin;11011988:
Tunnen lukuisia taiteilijoita, eikä heistä yksikään ole sossun asiakas. Vaikka ammattinsa on taiteilija, he tekevät sivuhommina rahakkaampaa työtä joka tarjoaa leipäpuun ja mahdollistaa taiteen teon.

Näissä tapauksissa rahakkaampi työ on työ ja taide on harrastus. Kun taide on työ, jolle omistaudutaan täysipainoisesti, elanto on saatava jostain muualta. Suomessa se tulee yleensä sossusta.

Olen alalla, tiedän.
 
Tunnen ulkomailla asuvan suomalaisen taiteilijan, jonka työt ovat kiltisti sanottuna harrastelijatasoa (jos sitäkään). Hän ei ole missään muussa työssä, sen satun tietämään, vaan on päätoiminen taiteilija. Olen jo vuosia ihmetellyt, miten ja mistä hän mahtaa elää, koska on hieno auto ja omakotitalo kuitenkin. No se siitä.

Ap:n poikaystävähän ei ole taiteilija, joten toisaalta turhaan tässä sitä asiaa on vetää tähän keskusteluun mukaan.

Minusta tässä on tullut monia hyviä näkökulmia esiin. Tuon nyt sitten omanikin tähän. Tuttavallani on tällä hetkellä ns. tyhjäntoimittaja poikaystävänä ja hän sanoi minulle, että vaikka poikaystävä on ihana ja hänessä on monia tosi hyviä ominaisuuksia, nyt kun ensimmäinen rakastumisehuuma on ohi, on vaikea kunnioittaa ihmistä, joka ei edes yritä saada elämästään vähän enemmän irti ja jolla ei ole vähääkään ammatillista kunnianhimoa.

Jospa tämä on ap:n ongelma - kunnioittamisen vaikeus? Sehän on vähän sellainen tunnejuttu kuin rakastaminen ja siihen on vaikea vaikuttaa. Jos ei pysty kunnioittamaan toisen elämän päämääriä ja arvoja, on aika vähän tehtävissä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Kysyn kun kysytään;11012002:
Näissä tapauksissa rahakkaampi työ on työ ja taide on harrastus. Kun taide on työ, jolle omistaudutaan täysipainoisesti, elanto on saatava jostain muualta. Suomessa se tulee yleensä sossusta.

Olen alalla, tiedän.

Siis taidealalla vai sossualalla?

Ihmisellä voi aivan hyvin olla kaksi ammattia rinnakkain. On aivan älytöntä väittää, että esim. kuvataiteilija jolla on ollut useita näyttelyitä, monikymmenvuotinen ura takanaan ja joka huomioidaan alalla vakavasti otettavana tekijänä, olisi edelleen "harrastelija" vaikka pääosa tuloista tulisi jostain toisesta työstä.

Tunnen ulkomailla asuvan suomalaisen taiteilijan, jonka työt ovat kiltisti sanottuna harrastelijatasoa (jos sitäkään). Hän ei ole missään muussa työssä, sen satun tietämään, vaan on päätoiminen taiteilija. Olen jo vuosia ihmetellyt, miten ja mistä hän mahtaa elää, koska on hieno auto ja omakotitalo kuitenkin. No se siitä.

Ai tunnet peräti yhden taiteilijan? No tottahan ne sitten ovat kaikki samanlaisia sossupummeja ja harrastelijoita :)
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja väärin;11012049:
Ihmisellä voi aivan hyvin olla kaksi ammattia rinnakkain.

Oletko koskaan kokeillut kirjoittaa romaania? Jos päivässä saa aikaiseksi edes yhden sivun julkaisukelpoista tekstiä, on oltava tyytyväinen. Ja työtä joutuu tekemään aamusta iltaan. Tekstistä 99 % päätyy roskakoriin.

Suomalaisen kirjailijan keskimääräinen vuosiansio on noin 2000 (kaksi tuhatta) euroa.
 
Jospa tämä on ap:n ongelma - kunnioittamisen vaikeus?

Maallinen on katoavaista. Se liukenee nykymaailmassa äkkiä mielenterveysongelmiin tai huonoon saumaan sattuneisiin potkuihin. Siihenkö sitten kuolee parisuhdekin?

Jos kumppanin pieni mutta tarpeet tyydyttävä elämä ei miellytä, kannattaa vaihtaa kumppania. Jatkuvilla vaatimuksilla myrkyttää sekä kumppanin mielen että parisuhteen.

Pieni ja vaatimaton elämäkin voi olla hyvää elämää. Eikä urakeskeinen elämä aina ole hyvää.
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja väärin;11012049:
Ai tunnet peräti yhden taiteilijan? No tottahan ne sitten ovat kaikki samanlaisia sossupummeja ja harrastelijoita :)

Hmmm...sanoinko niin? En, vaan ihmettelin tämän taiteilijan asioita, en yleistänyt kirjoituksessani mitään. Minä olen siis olettanut tämän taiteilijan elävän taiteellaan ansaitsemillaan rahoilla. Oli se sitten suoraan taidetta myymällä (vaikea uskoa) tai apurahoina (olen olettanut, että näin sen on ollut pakko olla).
 
Alkuperäinen kirjoittaja Kysyn kun kysytään;11012063:
Pieni ja vaatimaton elämäkin voi olla hyvää elämää. Eikä urakeskeinen elämä aina ole hyvää.

Itse asiassa elän itse niin ja tulen perheestä, joka on hyvin urakeskeinen. Olen tässä ikäänkuin sen poikaystävän tilanteessa, en parisuhteessani vaan omassa perheessäni ja saanut heidän suunnaltaan jo pitkään signaaleja siitä, kuinka vähän he ymmärtävät ratkaisujani. Tavallaan ymmärrän heitä, enkä itsekään osaa analysoida sitä, miksi minusta tuli niin erilainen ja miksi arvomaailmani on lapsuudenperheestäni niin poikkeava. Mutta olen hyväksynyt sen, ettei minulla ole perheeni kanssa kovin paljon yhteistä. He eivät pystyneet muuttamaan minua. Ja puolisokseni valitsin miehen, joka ei ole urakeskeinen, vaikka muuten ahkera ja tunnollinen (ne ominaisuudet ovat minulle ensiarvoisen tärkeitä kumppanissa). En missään nimessä halunnut puolisoa, jonka taholta olisi tullut pienintäkään krittiikkiä siitä, etten ole akateeminen tai akateemisen mittapuun mukaan menestynyt.
 
Mielestäni parisuhteessa tulee kunnioittaa toisen valintoja, ellei niistä ole varsinaisesti haittaa hänelle itselleen tai lähipiirille. On vain hyväksyttävä se, että toinen on erilainen, ja annettava hänelle tilaa toteuttaa itseään. Samalla voi tehdä itse niitä asioita, jotka kokee merkityksellisiksi, ja rakentaa identiteettiään omien kykyjen ja mielenkiinnon kohteiden ympärille.
 
Minä tunnen pariskunnan, jossa kävi tällä tavalla.
Akateemisen ystäväni mies jätti opinnot kesken, ja jämähti erään kaupan tiskille, siellä kun ilmeisesti niin hyvin viihtyi. Tai sitten ei henkinen kantti riittänyt, kun olisi pitänyt opinnoissa ihan oikeasti kääriä hihat ja alkaa näkemään vaivaa (minun mielipiteeni!)

Heidän parisuhteessaan on ollut erittäin suuria ongelmia, vaikka ovatkin edelleen yhdessä. Pähkinänkuoressa ongelma on siinä, että puolisot ovat niin eri-arvoisia. Nainen maksaa kaiken, mies lähinnä pyrkii mukavuudenhaluisiin ratkaisuihin ja valittaa.

Nainen maksaa yhteiset matkat ja leijonanosan asuntolainasta. Toivon, että heillä on edes avioehto, muutenhan mies vie puolet asunnosta eron sattuessa. Mies ei ole lainaa lyhentänyt tietääkseni juurikaan. Miehen omat pienet hilut kuluvat hänen vapaa-ajan viettoonsa, perheen yhteiset menot hoitaa vaimo.
 
Tai sitten ei henkinen kantti riittänyt, kun olisi pitänyt opinnoissa ihan oikeasti kääriä hihat ja alkaa näkemään vaivaa (minun mielipiteeni!)

Onko siinä jotain hävettävää, että tunnistaa rajansa eikä jatkuvasti pyri eteenpäin? Hyvä elämä on elämää, joka kulkee omissa uomissaan. Jos ponnistelu pelottaa tai väsyttää, ei kannata ponnistella. Siitä riittää varoittavia esimerkkejä.

700 000 suomalaista syö mielenlääkkeitä ja 38 % eurooppalaisista kärsii mielenterveysongelmista. Erityisesti naisilla jaksamattomuus korostuu.

Naiset hyvät! Kun tahdotte määrätietoisen, urakeskeisen ja materiakeskeisen miehen, hankkikaa sellainen. Älkää kuitenkaan syyttäkö puolisoitanne tai miehiä yleensä siitä, että he valitsevat pehmeämmät elämänarvot. Kaikkien ei tarvitse olla suorituskeskeisiä ja kovia menestyjiä. Joillekin riittää, että jotenkin selviää eteenpäin.

Roolit ovat jännästi kiepsahtaneet. Ennen naiset suhtautuivat elämään miehiä kokonaisvaltaisemmin eivätkä nostaneet uraa elämän keskipisteeksi. Miehillä taas oli kova tarve suoriutua ja suojella. Nykyään sen sijaan miehet tekevät pehmeämpiä valintoja naisten kasatessa itselleen stressiä ja painetta.
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja Kysyn kun kysytään;11012057:
Oletko koskaan kokeillut kirjoittaa romaania? Jos päivässä saa aikaiseksi edes yhden sivun julkaisukelpoista tekstiä, on oltava tyytyväinen. Ja työtä joutuu tekemään aamusta iltaan. Tekstistä 99 % päätyy roskakoriin.

Suomalaisen kirjailijan keskimääräinen vuosiansio on noin 2000 (kaksi tuhatta) euroa.

Itse asiassa olen ammattikirjailija, eikä kirjaa todellakaan kirjoiteta "aamusta iltaan" kuin korkeintaan lyhyinä jaksoina. Jos jollakulla tekstistä 99% päätyy säännönmukaisesti roskikseen, silloin tosiaan kannattaa harkita jotain muuta työtä :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Kysyn kun kysytään;11012102:
Jos ponnistelu pelottaa tai väsyttää, ei kannata ponnistella. Siitä riittää varoittavia esimerkkejä.

Minä näen tämän asian ihan päinvastoin. Ponnistelu on nimenomaan sitä, että menee eteenpäin, vaikka väsyttää ja vituttaa, eikä huvita. Sitä haluaa ponnistella tärkeiksi kokemiensa asioiden eteen, koska pitkällä tähtäimellä se palkitsee enemmän.

Mieti nyt, mitä esim. perhe-elämästäkin tulee, jos toinen on heti heittämässä pyyhkeen kehään, kun vähän väsyttää. Ei se noin voi mennä.
Varoittavia esimerkkejä on nimenomaan siitä, kun asioiden eteen ei viitsitä nähdä vaivaa. Ei perhe ja yhteinen elämä ole leikki, joka jätetään lojumaan kun ei enää huvita leikkiä.

Mielestäni ap:n miesystävän käyttäytymisessä ja elämänvalinnoissa on merkkejä, jotka viittaavat hyvin lyhytjänteiseen, impulsiiviseen ja liian helppoihin ratkaisuihin tyytyvään henkilöön.
Miettisin kahdesti, ennen kuin sitoisin kohtaloni tämänlaiseen ihmiseen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja väärinpä hyvinkin;11012153:
Lasketaanko ammattikirjailijaksi työttömyyskorvauksilla elleihin kirjoittelu?

Enpä tiedä, kun ei ole kokemusta, mutta ainakaan Kirjailijaliittoon pelkällä elleihin kirjoittelulla ei pääse :) Työttömyyskorvausta nostavatko tänne sitten yleensä vain kirjoittelevat?
 
Alkuperäinen kirjoittaja väärin;11012133:
Jos jollakulla tekstistä 99% päätyy säännönmukaisesti roskikseen

Suurimmalla osalla kirjailijoista päätyy paljon enemmän. Dostojevskikin taisi kirjoittaa tiiliskivensä peräti seitsemään kertaan. Siinä on jokunen tuhat sivua tullut rytistettyä.
 
Ennenkun menee ihan sivuraiteelle, niin ap:lle sanoisin että kuuntele miltä sinusta ihan pohjimmiltasi TUNTUU. Jos poikaystäväsi elämänvalinnat ahdistavat, eivätkä sovi omiin tulevaisuudentoiveihisi lainkaan, niin tuossa vaiheessa on vielä ns. helppo erota. En tarkoita tietenkään että se olisi mukavaa tai kevyttä, mutta verrattuna esimerkiksi tilanteeseen, jossa teillä on jo paljon yhteistä omaisuutta, lapsia jne. Vaikka kuinka joku sivusta huutelisi että tuo on pinnallinen syy erota tai mitä tahansa kritiikkiä, niin jos se tuntuu itsellesi oikeasti "deal breakerilta", silloin se on täysin validi syy.

Periaatteessa ihailen downshiftausta, mutta vain jos se on aidosti ihmisen oma valinta, eikä perustu pelkkään "En halua yrittää mitään, etten vain epäonnistuisi" -pelkoon. Ymmärrän hyvin, että jos tuntuu että kyseessä on matalin aita -tyyppi, niin ei tunnu kovin turvalliselta suunnitella sellaisen kanssa tulevaisuutta. Jo lasten syntymä on niin vaativa tilanne, että tuon tyyppinen ihminen saattaa paeta kokonaan ja jättää ap:n selviämään yksin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Kysyn kun kysytään;11012185:
Dostojevskikin taisi kirjoittaa tiiliskivensä peräti seitsemään kertaan.

Totta kai versioita syntyy useita, ja kustannustoimittajan kanssa vielä muutama mokoma lisää, mutta se ei tarkoita että (edes) ensimmäisestä versiosta haihtuisi 99% tyhjään ilmaan.
 
Minä näen tämän asian ihan päinvastoin. Ponnistelu on nimenomaan sitä, että menee eteenpäin, vaikka väsyttää ja vituttaa, eikä huvita. Sitä haluaa ponnistella tärkeiksi kokemiensa asioiden eteen, koska pitkällä tähtäimellä se palkitsee enemmän.

Miksi palkitsisisi? Esimerkiksi pikkupomoiksi on joskus vaikea saada ihmisiä siksi, että heille kasautuu kaikki sonta. Työmäärä on kohtuuton, stressi on suuri ja palkka kokonaiskuvaan nähden pieni. Monet oikein tahtomalla tahtovat jäädä rivityöntekijöiksi, koska se mahdollistaa tavallisen elämän, riittävästi vapaa aikaa ja siedettävän stressin.

Ihminen on ainoastaan viisas, kun hän ymmärtää rajansa. Eteenpäin pyrkiminen on tämän narsistisen yhteiskunnan ihmisiin istuttama ajatus. Sitähän sanotaan, että kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat. Tosiasiassa kruunu jää usein saamatta.

Mieti nyt, mitä esim. perhe-elämästäkin tulee, jos toinen on heti heittämässä pyyhkeen kehään, kun vähän väsyttää. Ei se noin voi mennä.

Jos ihminen ei ole urakeskeinen, ei se tarkoita, että hän on muuten välinpitämätön. Jos ihminen on epäsiisti, ei se tarkoita, että hän on vastuuton. Älä sorru yleistäviin mielikuviin.
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja Kysyn kun kysytään;11012057:
Oletko koskaan kokeillut kirjoittaa romaania? Jos päivässä saa aikaiseksi edes yhden sivun julkaisukelpoista tekstiä, on oltava tyytyväinen. Ja työtä joutuu tekemään aamusta iltaan. Tekstistä 99 % päätyy roskakoriin.

Suomalaisen kirjailijan keskimääräinen vuosiansio on noin 2000 (kaksi tuhatta) euroa.

Aika moni kirjailija saa leivän pöytäänsä lyhyempiä tekstejä kuten lehtiartikkeleita, kolumneja, arvioita tms kirjoittamalla. Tavallisten yleislehtien lisäksi on esimerkiksi suurten yritysten asiakas-ja sidosryhmälehtiä, joihin tilataan tunnetuilta kirjailijoilta juttuja. Anna-Leena Härkönen ja Virpi Hämeen-Anttila ovat esimerkkejä näistä.

Ja monella kirjailijalla on toimittajatausta. Esim. Arvopaperi-lehden toimituspäällikkö Karo Hämäläinen ja Ylen uutisankkuri Matti Rönkä ovat julkaisseet romaanin tai useamman. Dekkaristeissa on entisiä poliiseja.

Kuvataiteilijat taas saattavat tehdä tilaustöitä, kuvituksia ym.

Ja tosiaan, jos aamusta iltaan-työpäivässä saa yhden sivun julkaisukelpoista tavaraa ulos, on harkittava uranvaihtoa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja väärin;11012190:
Ennenkun menee ihan sivuraiteelle, niin ap:lle sanoisin että kuuntele miltä sinusta ihan pohjimmiltasi TUNTUU. Jos poikaystäväsi elämänvalinnat ahdistavat, eivätkä sovi omiin tulevaisuudentoiveihisi lainkaan, niin tuossa vaiheessa on vielä ns. helppo erota.

Tämä on minunkin neuvoni. Päästä poikaystäväsi elämään omannäköistään elämää. Lasten kasvatuksestakaan ei tule mitään, jos poikaystäväsi panostaa läsnäoloon, rakkauteen ja pyyteettömään hyväksyntään, kun sinä sen sijaan kuskaat lapsia harrastuksiin, yrität kehittää heitä ja kyttäät heidän koulumenestystään.

Vastakkain ovat nyt ihmisarvo itsessään ja välineellinen ihmisarvo, joka täytyy ansaita. Sinä edustat jälkimmäistä, etkä sovi yhteen ensimmäistä edustavan kanssa.
 
Laittakaa taiteilijaelämästä keskustelua haluavat oma avaus jonnekin, vaikka maailman menoa-palstalle. Tuntuu täysin järjettömältä jauhaa tässä ketjussa jotain taiteilijanapurahakysymyksiä. Vaikutatte tärkeilyssänne täysin naurettavilta. Ettekö saa aiheesta ääntänne kuuluville missään muualla? :D
 
Alkuperäinen kirjoittaja nyt riittää;11012212:
Laittakaa taiteilijaelämästä keskustelua haluavat oma avaus jonnekin, vaikka maailman menoa-palstalle. Tuntuu täysin järjettömältä jauhaa tässä ketjussa jotain taiteilijanapurahakysymyksiä. Vaikutatte tärkeilyssänne täysin naurettavilta. Ettekö saa aiheesta ääntänne kuuluville missään muualla? :D

Kannatetaan.

Minusta ap:n kuvailemassa tilanteessa on kaikki parisuhteen alamäen ainekset. Vastaavaa voi sattua, kun toinen puolisoista tulee uskoon tai hurahtaa johonkin aatteeseen tai harrastukseen täysillä. Yleensähän tällaisessa tilanteessa ap:n asemassa olevalle tulee kovat paineet ymmärtää, suvaita ja tukea, mutten ottaisi niitä paineita. Eihän se toinenkaan osapuoli näy siitä mitään tai ei ainakaan näkyviä paineita ottavan. Jokaisella on oikeus omiin näkemyksiin ja oman elämän aktiiviin rakentamiseen ja se koskee myös ihmisuhteita.
 

Yhteistyössä