Noniin.
Hyvinhän sitä pystyy kirjoittamaan vähän pidemmänkin tekstin jos kirjoittaa wordissa ja sitten vain nopsaan copypastella tänne.
Voi kamala miten tuo edellinen viesti loppui noin tökerösti. Toisaalta, tiedätte kyllä itsekin tunteen, joskus tuntuu ettei mikään kirjain eikä sanayhdistelmä maailmassa voi riittää pahoittelemaan surullisia uutisia. Joka tapauksessa, olen kovasti pahoillani Retuli ja Kurre - te yhtäaikaa plussanneet - uutisistanne. Joskus kesäloman aikana tulitte mieleeni ja mietin, monennellako viikolla jo olitte ja olitteko olleet jo ultrissa jne. Mutta näin sitten kävi, kuitenkin. Syvä huokaus. Vähän on kirjoitusvauhti ruosteessa ja ajatukset tyhjät. Mutta sanon silti: nyt teidän täytyy molempien keskittyä siihen positiiviseen ajatukseen, että tiedätte faktana, että raskaus ihan totta on teidän kehossanne mahdollinen. Tiedän monia lähipiirin luomuilijoita, jotka ovat saaneet muutamia keskenmenoja (yrityksen alussa ja lasten välissä) mutta raskautuneet sitten kuitenkin. Ei se täydellisesti lohduta, mutta vähän silti. Itsehän olen tunnustanutkin, että ripustaudun tällä hetkellä nopeasti keskenmenneisiin (monikko ?-merkillä, tuo kesäkuinen luomuyrityksen mahdollinen km 5+ viikolla on itselleni mysteeri 50-60% kun ihan kunnolla positiivista testiä en koskaan tehnyt) raskauksiini suurella Toivolla - jos kiinnittymistä on edes joskus tapahtunut, edes ihan vähäsen, niin mun täytyy uskoa, että vielä löytyy se alkio, joka jaksaa loppuun asti.
Nitro Vieläkö olet linjoilla? Kurkkua kuristi kun luin viestisi, toki viikkoja sen kirjoittamisen jälkeen. Uskon täysin, että tiesit kun heräsit. On huikeaa, miten suuri herkkyys meissä tulevissa äideissä joskus on. Mutta mitäpä siitä herkkyydestä on iloa silloin, kun suru on suurin. En tiedä. Itsekin kuulun siihen herkempään rotuun. Katselen juuri nyt työhuoneeni ikkunasta hopeapajua ja lurauttelen mielikuvituspillilläni sinulle lohdun säveliä. Eihän se auta, ei, mutta ehkä muistuttaa siitä, että me olemme kaikkialla ja me kaikki tiedämme mitä on suru. Jotenkin se auttaa, minua ainakin, kun tajuan, että en ole yksin ja että vaikka en olekaan teistä ketään kasvokkain tavannut, niin ehkä olenkin. Mehän tulemme toisiamme vastaan suojateillä, jonotamme peräkkäin liikennevaloissa ja valintamyymälän ruuhkissa, uimahallien saunoissa saatamme hipaista toisiamme.
Marli Sinun kohdallasi en kerta kaikkiaan tiedä enää mitä sanoisin. "Kaikille annetaan vain sen suuruinen taakka kuin he jaksavat kantaa". Enpä tiedä. En todellakaan tiedä. Kuka sen päättää, kuka sen muka tietää, entä jos joskus tulee liikaa? Ja tuleekin liikaa - tuo on liikaa. Ja jokainen, joka on joutunut saattelemaan pienet varpaat ja sormet liian aikaisin pois äidin lämmöstä, saa liikaa taakkaa kantaakseen! Ai että "tasan ei käy onnen lahjat". No ei todellakaan. Kyllä tuntuisi kohtuulliselta, että jos lapseton nainen tulee lopulta raskaaksi, hän saisi myös vauvansa loppuun asti kantaa. Ja kyllä tuntuisi kohtuulliselta, että jokainen luomusti raskautunut nainen (jolla tärppäsi "ensimmäisen kanssa heti ekasta kierrosta pillereiden jälkeen ja toisen kanssa toisesta kierrosta - nyt sitten tiededetään että kolmatta joutuu odottamaan kolme kiertoa") joutuisi vaikka sitten erään "Pömppömahaiset plussaajat" -pinon lukemisen kautta lapsettomuuden tuskan kanssa kasvokkain ennen kuin käy kritisoimaan lapsettomuushoitoja (kuten minun eräs ystäväni kliseisesti lausui, minun tilanteestani täysin tietämättä, "ehkä joidenkin ihmisten ei vain ole tarkoitus saada lapsia - onhan se luonnotonta, että lääketieteellä aikaansaadaan lapsia niille, joille niitä ei tule". Lausahdus on tietysti täysin käsittämätön, suorastaan virheellinen ("aikaansaadaan lapsia" my ass!!!!! Jepjep, niitähän onkin aikaansaatu esim. tälle porukalle ihan solkenaan ja hyvin on mennyt! Voi vattu!!!!) täysin typerä ja suurensuuresti naivi, mutta se siitä. Piti kuitenkin varsinaisesti sanomani, että erityisen surulliseksi tilanteen teki se, että samalla kun hän noiden sanojen jälkeen meni hellästi peittelemään pikkuisiaan nukkumaan, että me naiset saisimme sen jälkeen juoda hiukan kuohuviiniä ja "juhlia kesää", minä kävin tiuhaan vessassa ja vuosin siellä hiljaa sekä kyyneleitä että teurastusvuotoa (se kesäkuun mahdollinen km 5+0/2). Se oli silloin mielestäni huutava vääryys ja *epäreilua * mutta ei se tietysti ollut mitään verrattuna siihen, että miten Marli sinun tarinassasi kävi. Me tiedämme, että sinä olet sisukas nainen ja sinä kannoit pientä ihme- ja super-Maukkaa hellästi ja hyvin, vaikka he tekivätkin parhaansa pitääkseen sinut varpaillasi ja sydän huolesta sykkyrällään päivä päivästä toiseen. Tulee uusi aika ja uusi raskaus. Ja lapsi. Ja sinusta äiti.
(.) Loma meni hyvin. Olen antanut auringon valaa itseeni ja säröihin kultaa siinä määrin, että jouduin turvautumaan loman viime päivinä vahvimpaan apteekista saatavaan hydrokortisoniin (Kurre - mahtaakohan kortisoni toimia näin ulkoisesti.??? ) ja olen levitellyt sitä ahkerasti paksuja kerroksia herttaisesti keitetyn ravun väriselle hipiälleni aamuin illoin. Mahdollista kemiallista raskautumista seurannut kierto jäi lyhyeksi (25 päivää!) ja tuhrutin kevyesti myös oviksen aikoihin (joka tapahtui aivan selkeästi päivänä 14, ilman tikkua bongattuna) . Totta kai lomalla sitten höönittiin niihin aikoihin mutta progesteronirumbaan en jaksanut lähteä, eli ihan luomuna sitten toivottiin ja toivottiin. Mutta kuten sanottu, sieltä se Monique saapui sitten kuitenkin ja toi tuliaisina sitten itkua ja hammastenkiristystä syksyn lähestymisestä ja hoitojen jatkamisesta jne. Tiedätte stoorin, joten en turhaan väsytä detaljeilla tuskani sisällöstä. Detaljeja kuitenkin sen verran, että Monique oli kesän kunniaksi liikenteessä käsipakaasilla, eli vuoto kesti kunnolla 1 päivän (???) ja sen jälkeen tuhrutippaa 4 päivää. Että oli ainakin aikasmoisen outo kierto meikäläiselle. Puhuisi ehkä sen puolesta, että edellisessä kierrossa tosiaan olisi tapahtunut jotain yritystä. Nojoo. Nyt siis taas uusi kierto käynnissä ja ovista bongaillaan varmaan aika luomusti. Ja progeja en taida ottaa vieläkään. Jotenkin ei halua. Saisi kroppa olla rauhassa ennen kuin sitten seuraavassa kierrossa taas rysähtää IVF no 3 päälle. Eli elo-heinäkuun taitteeseen, about vko 35 ajoittuu punktio, varmaankin. Vähän kyllä tällä hetkellä emmin, että pitäisikö heittää siihen harjoitusmielessä ihan vaan luomuinssi vielä ennen tositoimia, mutta katsotaan nyt miten mieli kypsyy. Vastahan tässä on lomalta tultu takaisin, ehkä pitää antaa itselle hetki aikaa hengähtää ja tehdä päätöksiä sitten kun on jotenkin oikeasti palannut arkeen. Eli tyyliin ensi viikolla. Tai sitten vasta kun uusi kierto alkaa. Katsotaan nyt. Mun omat herkkyyssensorit sanoo tällä hetkellä, että ainakaan tässä kierrossa mun kroppa ei olisi ollut valmis IVF:ään, joten olen ihan tyytyväinen, että en ole siihen vielä menossa. Hassua, jotenkin mun sisällä on välillä lomalla ollut sellainen tunne, että ne on jotain pahaa unta, taaksejäänyttä elämää. Valitettavasti lukuisista loman haikarahavainnoista huolimatta toistaiseksi kyllä näyttää siltä, että kyllä ne myös mun tulevaisuuteen kuuluu. Ehkä tää vastahankaisuus on vain jotakin aiempien pettymysten aiheuttamaa pelkoa. Tai jotain sellaista, että kun on kerran (siis 2) polttanut näppinsä, on vain luontevaa, että pelkää vähän koskettaa uunia uudestaan. Nojoo.
Vielä pieni lomatarina.
Käytiin tuossa viime viikolla vielä mummon luona. Siinä kahvipöydässä ensimmäisenä iltana mieheni kysyi mummoltani, että missäs se asuu se Onni, joka vei *Stellan* talvella autolla bussiasemalle, kun kuulemma pyrytti niin kovasti lunta ettei tämä voinut jalan kulkea. Minä selventämään (sydän jyskyttäen, koska mieleeni palasi, kuinka olin silloin jotain pp6 tai pp7 ensimmäisen IVF:n jälkeen ja pikkuinen oli juuri kiinnittynyt vaikken sitä silloin vielä varmaksi tiennytkään, toivoin ja uskoin vain), että muistatkos, silloin helmikuun alussa, kun minun piti ehtiä bussille, joka veisi kaupunkiin ja juna-asemalle. Mummo herkesi nauramaan: "No muistanhan minä mutta eihän se mikään Onni ollut, vaan Toivo." "Jaa Toivo, ei siis Onni", minun mieheni naureskeli ja kiusoitteli huonoa muistiani. Minä vain hymyilin hämmentyneenä. Mielessä pyöri, että ei niin, ei se Onni ollut, vielä. Se oli Toivo vaan.
Samana iltana kävimme lavatansseissa ja mieli oli keveä valssien jälkeen. Kun palasimme jalan mummon asunnolle, pihalla minua tervehti tuttu mies. Toivo. Se tuntui hyvältä merkiltä, kotiin lähdon aattoiltana.
Toiveikkaana
Stella
