Miru kuten itse sanoit, olet vielä 2 päivää raskaana - siitä pidetään kiinni. Ja hoidat nyt itseäsi, flunssaan paras lääke on lepo, lepo ja lepo. Kaipa me täti saadaan Kurrelle kylään, jos kaikki yhdessä ajatellaan sitä, nyt yhdessä: ***..Kurrelle... Kurrelle....hus hus!*** Ulpuseni melkein pureskelen jo kynsiäni, mua jännittää sun puolesta ihan tosissaan....! Silti mulla on fiilis, että uutiset on hyviä.
Namiliini Olen oikein iloinen, että puhuitte asioita halki poikki pinoon miehesi kanssa. Kun tarpeeksi pitkään pitää asioita oman pään sisällä, hautoo niitä, niin nehän saavat ihan ylipääsemättömät mittasuhteet. Asiat muuttuu omien filttereiden kautta aivan toisenlaisiksia mitä ne alunperin olivatkaan ja aina sinne pahempaan suuntaan... Ja kun parin kumpikin puolisko "haluaa säästää toista", ei kerro pahimpia pelkojaan, omia tuntemuksiaan jne - niin soppa on valmis. Mutta mitenkä kummassa voi olettaa toisen olevan ajatusten lukija - se kun ei ole mahdollista. Väitän, että on parempi sanoa mitä mielessä liikkuu, kuin olettaa toisen aavistavan ja vielä pahempaa on pitää kaikki itsellä ja "säästää toista". Ammatti-kuuntelijalle avautuminen ei ole häpeä, mutta ei myöskään tuo automaattisesti ratkaisua. Hänen tehtävänsä on kuunnella ja antaa eväitä päästä käsittelemään omia tunteitaan. Jos haluaa jutella yksin, se on varmasti ok. Mutta oma vahva tuntoni on, että lapsettomuusasiassa on takuulla parisuhteelle hyväksi, jos asioista puhutaan ääneen yhdessä. Eli rohkeasti vaan psykologin juttusille miehen kanssa. Todennäköisesti miehen kynnys on isompi, mutta mitä sitä ei tekisi rakkaansa puolesta (puolin ja toisin). Luulenpa, että monta "väärinkäsitystä" selviää yhdessä puhumalla...
Aina ei tarvitse olla vahva ja selvitä kaikesta pää pystyssä. Meillä on kaikilla oikeus olla heikko ja romahtaa. Asioille pitää antaa aikaa, surra kun siltä tuntuu. Sitten jaksaa taas nousta. Elämässä on vaikeita hetkiä muulloinkin, jolloin kannattaakin olla vaan ja seurata hetken aikaa sivusta. Lapsettomuushoidot ovat rankkoja fyysisesti naiselle, kelle enemmän kelle vähemmän. Ja se henkinen koitos - tää on ihan omaa luokkaansa. Pahinta ovat epävarmuus, oman kehon epätoivoinen läpiskannaus koko ajan, mielialanvaihtelut hormoneista johtuen (ja muutenkin) - ja se odotus... odotus... niin kauan kun on sumua ja piikkiä ja nappia säännöllisesti, menee hyvin. Mutta sit vaan odotetaan... Jos vielä joutuu odottamaan tätiä kylään, erilaisten testien tuloksia ja ties mitä vielä, niin eipä ihme että alkaa ahdistamaan. Siinä ahdistuksessa sinäkin Sahramiliiniseni sinäkin todennäköisesti luit lääkärin rivien välistä ties mitä. Hyvin ymmärrettävää, sehän on vain inhimillistä. Toivon, että sinä (ja te kaikki muutkin!) jaksat elää odottelutauollakin. Meillä on vain yksi elämä, jossa kukin on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan. Onnea ei tuo lääkärit, ei puoliso, ei edes kauan odotettu vauva. Onni on kokonaisuus, jossa kaikki mahdollinen meidän ympärillä tuottaa meille enemmän iloa kuin surua. Ja siihen pystyy loppuviimeksi aika paljon itse vaikuttamaan. :hug: :hug: :hug:
Stella sullahan on erinomaiset oireen poikaset! Lauantai iltaan mennessä mun "menkkakivut" vähitellen hävisivät. Sopimusneuvottelut ja huonejako ilmeisesti siis päättyi. Lopputulos on vielä hämärän peitossa, mutta parhaani tein. Join lasin punaviiniä, kuljeskelin kotona jarrusukilla (no ei varsinaisesti, mutta mun lempi villasukista on päkiät ja kantapää melkein puhki), syötiin hyvää ruokaa, haistelin liimaa (pahuksen Erikeeperi oli kuivunut purkkiin), join lämmintä teetä ja mehua ja mehukeittoa... Eilen väsytti ja otin parit (!) päikkärit. Jos näillä ei, niin sitten ei =)
Sateen jälkeen paistaa aurinko! Kuten tänäänkin ainakin meilläpäin B)
Nyt kuitenkin mennään hyvää vauhtia inssiä kohti.