Elämä on tosiaan kummallista, joskus on pahuksen ankeaa, että ei tiedä miten nousta suosta ylös. Toisinaan kaikki sujuu onnellisissa merkeissä eikä mikään pääse kamppaamaan. Aina ne vaan ei mene vuorotellen, toisinaan hyviä hetkiä on yhtä aikaa karujen kokemusten kanssa. Joskus aurinko ei tunnu paistavan vuosikausiin... Itse en kyllä osaisi varmaakaan arvostaa pieniäkin hyviä asioita, hetkiä, ystäviä ja kaikkea mukavaa, jos ei olisi aika karujakin kokemuksia takana.
Ojanpohjalla voi maata ja huutaa ja takoa kuraa vähän aikaa. Ja pitääkin, koska jos ei pysähdy ja sure - suru saa kiinni myöhemmin ja LUJAA. Mutta sinne ojanpohjalle ei kannata jäädä makaamaan. Joku voi auttaa ja tukea, mutta itse sieltä pitää kiivetä vähitellen. Mä olen ollut sellaisen ison ja syvän ojan pohjalla. Aikani tutkiskelin itseäni ja totesin tilanteen - niin vaan pääsin sieltä pois. Siinä kohtaa tapasin nykyisen mieheni (ja putosin vähäksi aikaa takaisin pienemmän, mutta pimeämmän ojan pohjalle: suru sai silloin vasta vallan). Nykyään annan asioiden sattua ja tehdä kipeää, siten niistä pääsee yli. Vähitellen, ennemmin tai myöhemmin.
Vauvaprojektissa nainen on varmaan haavoittuvaisimmillaan. Mies kärsii ja suree, mutta ei usein osaa pukea sitä sanoiksi tai edes tunteiksi. Meistä naisista on niin helppoa itkeä ja puhua - ja nalkuttaa ja huutaa - ja kärvistellä marttyyrinä. Mies raukka on siinä yleensä ihan ihmeissään. Käsittelytapa on niin erilainen. Mutta jos lapsettomuushoidoista selviää parina - en voi käsittää mikä pahempi voisi tulla sellaisessa parisuhteessa enää eteen? Takuulla me olemme joka tapauksessa voittajia, ainakin meillä on sellainen fiilis. Mieheni sanoin: meillä ei ole mitään hävittävää, vaikka voittoa lähdetäänkin hakemaan.
Aurinkoa kaikille!
Ojanpohjalla voi maata ja huutaa ja takoa kuraa vähän aikaa. Ja pitääkin, koska jos ei pysähdy ja sure - suru saa kiinni myöhemmin ja LUJAA. Mutta sinne ojanpohjalle ei kannata jäädä makaamaan. Joku voi auttaa ja tukea, mutta itse sieltä pitää kiivetä vähitellen. Mä olen ollut sellaisen ison ja syvän ojan pohjalla. Aikani tutkiskelin itseäni ja totesin tilanteen - niin vaan pääsin sieltä pois. Siinä kohtaa tapasin nykyisen mieheni (ja putosin vähäksi aikaa takaisin pienemmän, mutta pimeämmän ojan pohjalle: suru sai silloin vasta vallan). Nykyään annan asioiden sattua ja tehdä kipeää, siten niistä pääsee yli. Vähitellen, ennemmin tai myöhemmin.
Vauvaprojektissa nainen on varmaan haavoittuvaisimmillaan. Mies kärsii ja suree, mutta ei usein osaa pukea sitä sanoiksi tai edes tunteiksi. Meistä naisista on niin helppoa itkeä ja puhua - ja nalkuttaa ja huutaa - ja kärvistellä marttyyrinä. Mies raukka on siinä yleensä ihan ihmeissään. Käsittelytapa on niin erilainen. Mutta jos lapsettomuushoidoista selviää parina - en voi käsittää mikä pahempi voisi tulla sellaisessa parisuhteessa enää eteen? Takuulla me olemme joka tapauksessa voittajia, ainakin meillä on sellainen fiilis. Mieheni sanoin: meillä ei ole mitään hävittävää, vaikka voittoa lähdetäänkin hakemaan.
Aurinkoa kaikille!