Heipähei.
Lähete on lähtenyt ja edessä on tässä lähipäivinä harjoittelukäynti Kätilöopistolle. Lupaan jättää Pömppis-lipun liehumaan katolle sieltä kotiin lähtiessäni.
Mitenkö voin? Olo on väsynyt ja hennosti pahoinvoiva. Ja kiitos kysymästä: se tuntuu raivostuttavalta. Raivostumisen ylittää kuitenkin haikeus. Onneksi kuitenkin osasin varautua, että näin tässä käy. Ultrassa tuijottelin vain kattoa. Siellä se sikiöpussi oli kasvanut kauniisti ja täydellisen mallisena (tottakai, meillähän on aina ollut priima-alkioita) mutta tyhjä se pussi oli vieläkin.
Olen lukenut viime viikkojen aikana paljon tuulimunista ja se, mikä niissä teksteissä eniten sattui lukijana oli niistä kumpuava jonkinasteinen häpeä. Suunnaton pettymys, tietysti, mutta myös jotenkin outo häpeä siitä, "ettei siellä edes ollut alkiota". Siis vaikka se(kään) ei olisi jaksanut loppuun asti. Kauheimpia olivat tietysti joidenkin saamat nöyryttävät lääkäreiden kommentit "ei siellä mitään vauvaa ole edes ollut, turha surra". En nyt ihan noinkaan sitä pistäisi ja tuo "turha surra" on ehkä typerin ohje ylipäätään. Mutta niin, tottahan se on: eihän siellä edes vauvaa ollut. Silti, en tunne sitä häpeää - ehkä se Niklaksen viesti auttoi. Sama kai se on, missä vaiheessa se kehitys loppuu, jos se loppuu.
En tiedä pitäisikö tuulimunaan liittyvän tuskan olla jotenkin pienempänä verrattuna siihen, että olisi ehtinyt nähdä sykkeen. Ehkä näin. Mutta ei meidän tuskiamme sittenkään voi oikein vertailla eikä tasapäistääkään. Tottakai tiedän ihan hyvin, että enköhän mä sentään aika vähällä ole päässyt. Raskaampia kohtaloita on tässäkin pinossa nähty ihan tarpeeksi ja ihan liikaa.
Hiljaiseksi silti vetää ajatus tästä vuodesta: 1.IVF, josta km 5+1, samantien hetiseuraavassa kierrossa 1.PAS, josta nega ja samantien hetiseuraavassa kierrossa 2.IVF kahdella blastolla, josta nega...Ja samantien hetiseuraavassa kierrossa huitaisin laparoskopian, jossa poistettiin endo ja huh, miten rikki olin toukokuun alussa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mutta vähitellen tuli nauru ja ilo, ihana loma ja sateinen kesä, vihdoinkin taukoa! Ja sitten kun olin jo ostanut jääkaapin täyteen piikitettävää 3.IVF-kamaa, niin yhtenä aamuna tein kuitenkin testin ja se näytti plussaa! Ja tänään, rv 7+5 diagnoosi tuulimunasta vahvistuu. Tämä kaikki 9 kuukauden sisällä, aika tarkalleen. Ja samaan aikaan kollega tuli raskaaksi 1.IVF:stään tammikuussa (tietämättämme olemme käyneet punktiossa samana päivänä ) ja hänellä kaikki onnistui: hän on jo jäänyt äitiyslomalle ja laskettu aika on sama kuin olisi ollut omani. Ja tottakai läheisiltä tutuilta on ehtinyt tulla vino pino vauvauutisia: ihania pikkuisia on syntynyt ja raskauksia alkanut. Onhan tämä aikamoista ruoskintaa. Mutta silti kun vertaan tämän hetkistä omaa mielentilaani huhtikuun lopun surkeuteen 2.IVF:n jälkeen, voin vain hämmästellä sitä, mistä tämä pieni mutta sitkeä voima oikein tulee. Ei ainakaan kohdun pohjalta...Haha.
Aika helposti sitä voisi nyt valita, että alkaisin todella panikoimaan, että alkioissahan se vika on, koska kiinnittymisessä ei näytä loppujen lopuksi olevan. Mutta ajattelin valita toisin. Nyt täytyy vain suunnata katse tulevaan ja olla itkemättä sitä, että Stella08:sta tulee tuota pikaa Stella09.
Kun nyt matka sitten Kättärille joku aamu käy, niin Toivo aina mukana -teepaita olisi kyllä tarpeen, mutta ehkä sitä ei tarvitse kirjoittaa paidan etumukseen. On se mukana. Ei vaan voi mitään, silti sattuu.
