Pitkä parisuhde ja kriisit

[Jules]

Huomio te kaikki tyytyväisenä pitkässä parisuhteessa elävät!
Aina sanotaan, että kaikissa suhteissa on kriisejä ja myrskyjä mutta nykyään vain erotaan hirveän helposti.
Te ketkä elätte pitkässä parisuhteessa niin kertokaa minkälaisia kriisejä suhteessanne on vuosien saatossa ollut vai onko niitä ollut?
Itse olen ollut parisuhteessa ""vasta"" 4 vuotta ja ensimmäinen kunnon koetinkivi on koittanut. Riitelemme jatkuvasti ja välillä tuntuu, että ero olisi hyvä. Oloni on sellainen painostavan sydänsuruinen jatkuvasti.
Olen vain mietiskelly, että onkohan kriisi omassa parisuhteessani sitä luokkaa, että jotkut sellaisesta syystä eroavat vai voisiko kyseessä olla vain sellainen yksi myrskyisä jakso mahdollisesti pitkässä parisuhteessa.
Mietin vain esimerkiksi näitä 50 vuotta yhdessä olleita mammoja ja pappoja. Kai mamman mielestä pappa on jossain vaiheessa elämää tuntunut tosi kusipäiseltä ukolta ja päinvastoin? Eivätpä vaan ole eronneet ja vanhuuden yhdessä olo on mukavaa.
No juu, tämmösiä...

 

[riitasointu]

Jotkut väittävät , että terveessä parisuhteessa riidellään asiat halki.
Minä uskon, että näin ei ole asia.
Jokaisesta riidasta jää jotain hampaankoloon. Väitetään, että riidat on ok, jos ei mene henkilökohtaisuuksiin. Mutta miten voi riidellä jos ei ole henkilökohtaisesti asiassa mukana?
minun mielestäni parisuhteessa KAIKKI on henkilökohtaista, koska se perustuu henkilökohtaisuuteen.
Välillä mietin, että olisiko sittenkin onnellisempaa kohtelias järkiavioliitto, jossa molemmilla on määrätyt velvollisuudet, eikä niistä kiistellä loputtomiin. Nelikymppiset ihmisetkin tappelevat vielä nykyään siitä, kumman piti viedä roskat ja kumman piti vaihtaa lamppu ja pestä pyykit.
Ja, sitten kun tulee siihen tulokseen, että enpäs riitele, niin saa pelätä, että eikö ole mitään kommunikaatiota.
Välillä tuntuu, että lukuunottamatta sitä aikaa, kun on vasta alkanut suhde, niin kaikki on pelkkää sodankäyntiä ja strategiaa, jos meinaa saada mitä suhteeltä haluaa.
Kaikki ihmiset johonkin kurssille, jossa annetaan eväät miten vastakkaisen sukupuolen kanssa pitää kommunikoida, ilman että veikkaillaan ikuisesti toisen tapaa huonommaksi ja paremmaksi.
Sydämen surut tuntuvat molemmilla puoliskoilla kuitenkin saman arvoisina, mikä sitten onkaan se tapa niitä tuoda ilmi.

 

[NO joo]

Eikös tää yks mamma jossain timanttihääpäivähaastattelussa (75 v.) sanonut, että ""erota en oo koskaan meinannu, mutta tappaa monta kertaa!""

 

[n-73]

No teidän suhdehhan on vielä nuori.. Toki kannattaa jaksaa kriisien yli.. muuten ei voi saavuttaa sitä onnea... Meillä on takana toistakymmentä vuotta.. kyllä on ollut jos jonkinmoista kriisiä.. kun lapsia synty oli kriisejä.. tapeltu on.. pahin kriisi oli se kun mieheni petti mua parhaan ystävättäreni kanssa.. siinä meni aikaa, että siitä selvittiin.. erokin oli lähellä, mutta nyt ollaan onnellisia, että on selvitty siitäkin ja kaikesta..nykyään nautitaan toisistamme ja elämästä, ihan kaikesta pienestäkin.. ja seksielämästä puheenollen, nyt se on kaikkein ihaninta, mitä ikinä.. ja rakkautta riittää.. elämä ei aina oo helppoo, mut me on päätetty selvitä kaikista vaikeuksista yhdessä loppuun asti.. ja se varmasti kannattaa.. tsemppiä sulle.. ja viel tärkein.. pitää puhua ja puhua ja puhua.. ja rutistaa...

 

[Hopeahääpäivä]

Se koittaa ensi kesänä

Me emme ole oikeastaan koskaan riidelleet; olen toisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Asioista voi ja pitää keskustella tiukasti eri mieltä ollen, mutta ei riidellä eikä loukata toista.

Meillä oli ensimmäinen kriisin paikka suhteessamme appivanhempien kuollessa äkillisesti yhtaikaa ja mieheni nuoremman sisarukseni jäädessä pahimmassa murkkuiässä yksin. Se ei ollut helppoa aikaa nuorille ihmisille.

Lasten syntymät tietenkin verottivat osansa seksielämstä, oli väsymystä ja toinen teki uraa jne., mutta sen jotenkin otti itsestään selvänä ja asiaan kuuluvana -aikansa kutakin.

Kolmas kriisin paikka oli miehen syrjähyppy 15 avioliittovuoden jälkeen, josta jäi kiinni samantein. Sillloinkin ensimmäinen ajatukseni oli, että kyllä me tästäkin selvitään, sillä niin paljon oli jo yhdessä koettu. Eli missään vaiheessa ei ero ollut ensimmäinen eikä toinenkaan ajatus vaan yhdessä jatkaminen ja kriisistä oppiminen.

Kriisin tullessa kannattaa mennä itseensä ja miettiä, mitä voisi itse tehdä toisin, sillä toista ei voi muuttaa; muutoksen on lähdettävä omasta itsestä. Joskus on parempi lähteä ovesta ulos lenkille tai omiin harrastuksiin kuin aloittaa riita tyhjästä.

Koskaan ei ole mies tuntunut ""kusipäiseltä"" tms. Asiaan tietysti vaikuttaa se, että hän on aivan mahtava ja ihana, aina toiset huomioon ottava mies. Hän on suuri rakkauteni, mutta myös paras ystäväni ja uskon todellakin, että me vietämme loppuelämämme yhdessä. Sen mukaan ainakin elän.

 

[up]

up

 

[Hope]

Me on oltu kohta 11 vuotta yhdessä, mutta vasta 5 kk naimisissa. Naimisiin siis mentiin, kun ajateltiin, että tuli mitä tuli, niin loppuelämä ollaan kimpassa. Meillä ei varsinaisia kriisejä ole ollut eikä kyllä riidelläkään, mutta eri mieltä kyllä ollaan vällein ja hyvä niin. Silti toki löytyy niitä aikoja, kun parisuhde ei niin kamalan hehkeältä tunnu ja välillä taas tuntuu niin ihanalta eli sitä luonnollista elämän ylä- ja alamäkeä.

Sen minkä omalla elämänkokemuksellani olen huomannut, niin minusta on erittäin tärkeää se, että parisuhteessa osataan olla juuri siinä arjessa onnellisia. Onnellisia siis siitä mitä meillä on, eikä haikailla koko ajan jotain muuta. Pitää myös muistaa, että toisen tehtävä ei ole tehdä sinusta onnellista, vaan olet siitä aivan itse vastuussa. Toiselle ei kannata siis luoda liian suuria odotuksia, vaan kunnioittaa häntä sellaisena kuin hän on.

Kun elämä alkaa mennä koko ajan riitaisaksi, niin kannatta pysähtyä miettimään, että mikä minun omassa elämässä mättää, jos koko ajan on paha olla ja kiukuttaa. Parisuhteessa helposti lähtee syyttelemään toista ja se on paha se.

Ne myrkyisät tai epätyydyttävät ajanjaksot kuuluvat parisuhteeseen ja kuka on sanonut, että elämä olisi helppoa ja yhtä ruusuilla tanssimista?

 

[mies]

up. Oli niin viiiisaita kirjoituksia, että lukekaa uudestaan.

 

[jees]

huom!! 4.vuosi on klassinen kriisivuosi parisuhteessa (tilastollinen tosiasia). silloin alkuhuuma on ohi ja mitataan suhteen todellinen potentiaali. suhteen pelastaa mm. se, että osataan riidellä ""oikein"", keskinäinen kunnioitus ja yhteiset kiinnostuksenaiheet.

muistakaamme myös, että kumppanin valitseminen on ongelmien valitsemista: ongelmatonta parisuhdetta ei ole.

toivotan sinnikkyyttä ja rakkatta!

(lisää aiheesta hiljattain ilmestyneessä kirjassa Rakkauden selitys...)

 

[Inkku]

Mielestäni myös erittäin asiaa!

 

[Saara]

Riidellä voi ilman, että hampaankoloon jää mitään. Itse olen onnellisessa parisuhteessa, jossa silti välillä hiukan riidelläänkin. Tärkeintä on muistaa siinä kiukunpuuskassakin, että se toinen on elämän tärkein ihminen, eikä häntä saa tahallisesti loukata tai halventaa. Meillä riidellään asioista, eikä ikinä riidellessä lauota mitään henkilökohtaisuuksia. Tämä on ollu meille selvää alusta lähtien. Molempien pitää riidellä samoilla säännöillä, jotta tämä toimii. Asioista aina pääsee ennemmin tai myöhemmin sopimukseen.

 

[tilulilu]

Yhteiseloa takana yli 10 vuotta. Meillä riidellään hirveän harvoin eikä kriisejäkään ole ollut kuin pari. Riidat ovat yleensä pieniä ja sellaisia, että mä kilahdan jostain esim. jos on sovittu, et mies hoitaa jonkun jutun ja sit se ei kuitenkaan pitkän odottelunkaan jälkeen tapahdu. Jotain ihan tyhjänpäiväisiä asioita. Olen kuitenkin oppinut pyytämään anteeksi, mikä ei aluksi ollut kovin helppoa. Mies on tosi rauhallinen ja sovitteleva tapaus, minä kuin tuli&leimaus silloin kun sille päälle satun.

Kriisejä meillä oli alkuvuosina, koska olin vähän haluton sitoutumaan ja sitten yksi iso kriisi oli 7 vuoden seurustelun jälkeen, kun kumpikin oli ehkä ihastunut toisiin ihmisiin ja mielenkiinto hiipunut toisiamme kohtaan. Mut aloitettiin yhteinen harrastus ja kriisi laukesi itsekseen ja tunteet roihahtivat rakkaudeksi uudelleen.

Riidellessä emme yleensä hauku toisiamme tai edes haistattele. Se on vaan enemmän semmoista kätinää ja kärttyilyä, joka menee vähän kuin itsestään ohi.

 

[Onnellinen]

Kaikki naimisiin aivkovat parisuhde kouluun opettelmaan vastuun ottamista parisuhteen hoidosta
joka on sitoutumista, toisen huomioon ottamista, kunnioittamista ja ennen kaikkia uskollisuutta.
Uskottomuus on suhteen tuhoaja eikä sen jälkeen parisuhde ole kunnossa luottamus toiseen on mennyt.
Seksi on tärkeä osa parisuhdetta, kotityöt ja vastuu lapsista kuuluu molemmille.

 

[sellaista]

Hmm, mitenköhän kävi ap:lle, kuusi vuotta on jo kulunut joten jos ovat yhdessä on suhde jo 10-vuotinen.

Samaa mieltä olen siitä, että ennen naimisiinmenoa pitäisi käydä joku parisuhdeleiri tai vastaava. Itse olen oppinut kantapään kautta ja elämänkoulussa mm sen, ettei se vaihtamalla parane. Siis kun alkuhuuma loppuu ei sitä takaisin saa, joten aivan turha vaihtaa uuteen koska siinä seuraavassakin suhteessa koittaa arki. Jos nyt ei sitten loppuelämäänsä halua vaihtaa sitä kumppania joka toinen vuosi.Nuorempana siis tuli tämä todettua, ja vasta lähempänä kolmeakymppiä sitten löysin samoinajattelevan kumppanin. Molemmilla on siis halua sitoutua suhteeseen, vaikkei sitä alkuhuumaa ole enää ollut pitkään aikaan.

Pahemmat kriisitkin voi välttää, kun tietää mitä on odotettavissa: molemmat tietävät että alkuhuuma häviää, molemmat tietävät että lapsi muuttaa elämää ja arkea, molemmat tietävät että seksielämässä voi tulla pitkiäkin tauokoja jne jne. Ei tarvi kriisellä 30-kymppisenä, 50-kymppisenä tai missään muussakaan iässä ainakaan sillä tavoin että pettäisi tai jättäisi kun ahdistaa, kun on selvät sävelet sen suhteen että yhdessä ollaan ja huonommista ajoista selvitään. On turvallinen olo kun molemmat tietävät että se toinen pysyy siinä vierellä vaikka itsellä menisikin huonommin jossain vaiheessa.

 

[Anne]

olen ollut 10 vuotta suhteessa mieheni kanssa. Nyt meillä on aivan mahtavaa. Suhde on niin hyvä kuin se vaan voi olla. Rakastetaan toisiamme, seksi sujuu, meillä on kivaa yhdessä, tunnemme toisemme hyvin, vaikka jatkuvasti opimmekin edelleen uutta toisistamme (ja itsestämme).

Musta tuntuu, että meidän suhde oli yksi kriisi ehkä noin 6-7 vuotta. Vasta viimeisinä vuosina olemme hioutuneet timanteiksi toisillemme <3 Meillä kuitenkin riitti rakkautta kaikista riidoista ja väännöstä huolimatta. Vaikka välillä oli niin vaikeaa, että ei tiennyt jaksaako enää, jokin piti meidät yhdessä ja se oli sen arvoista, ehdottomasti.

Jos teillä riittää halua rakastaa ja tuntuu, että jokin vetää teitä yhteen, sanoisin, että suhteen eteen kannattaa taistella ja tehdä työtä. Jos taas tuntuu että ei tämä ihminen ole sellainen kenen kanssa haluan elämäni jakaa, sitten kannattaa erota. Mutta kriisit kannattaa katsoa läpi. Kaikki vuodet eivät ole kovin helppoja eikä kumppanin vaihtaminen muuta sitä tosiasiaa mihinkään.

 

[mummo vaan]

Niin itse olen ollut naimisissa 36v saman miehen kanssa,mietinkin olenko ollut koko ajan onnellinen,tai edes suurimman osan yhteiselosta....ajoittain varmaankin jollain tasoin,mutta tärkeintä aina itselleni on ollut että lapsilla on koti jossa on molemmat vanhemmat ja kohtuullisen riidaton koti ja nyt kun olen jo mummo usealle lapselle,tärkeintä minulle on että lapsenlapsillani on molemmat isovanhemmat puutteineen tuomassa turvaa ja vakautta tähän muuttuvaan maailmaan.
Itse en ole kuitenkaan missään vaiheessa kokenut että olisin joutunut kovin paljosta luopumaan,ehkäpä tähän sopii Tommy Tabermanin runo joka hyvin kuvaa ainakin omaa liittoani.



Rakkautesi kanssa olet aina yksin, kuin lapsi autiolla saarella.
Mitä se vaatii, se sinun on annettava.
Mitä se ei anna, sitä anot turhaan.
Sielusi vapisevilla huulilla voit vain pyytää rakkauttasi
olemaan sinulle armollinen ja jäämään.