Tätä viestiä en haluaisi kirjoittaa... mutta ei auta, pakko se vaan on. Jos jaksatte lukea, niin kirjoitan sen tällaisen runon muodossa, jonka sain yhdeltä ystävältäni.
Oli taivaassa alkamassa,
oli mukana vanhaa, nuorta ja lasta.
Ihan pieni tyttönen puuttui vain
joukosta taivaisten juhlijain.
Niin lähetti Isä taivainen
maan päälle enkelin valkoisen:
"Hae lapsi pieni, mi ummussansa
nyt odottaa elämään kutsuansa.
Hänen määrä on syntyä työhön ja vaivaan,
vaan tarvitsen hänet iloksi taivaan."
Pian syttyi taivaalla tähtönen,
niin kirkas, tuikkiva, puhtoinen.
Kuin helinä tuhanten kellojen
ja kirkkauslapsen silmien
sois kutsuna maahan pimeään näin:
"Isä, äiti, veljet, tänne päin!"
Siellä odottaa pienoinen perhettään,
jota täällä ei ehtinyt näkemään.
Vaan kerran, kun verho syrjään siirtyy,
tutut kasvot varmaankin silmiinsä piirtyy.
Hän tuntea äidin ja isän saa
ja veljien kättä puristaa.
On edessä päivä riemullinen,
koko perhe kun pääsee yhtehen.
Hyvä Jeesus kun matkanne johtaa saa,
omat lapsensa kotiin hän kuljettaa.
Kirjoittanut Kerttu Lappalainen, kirjasta "Luotettava Jumala"
Varmaan ymmärrättekin: eilen oli suuren surun päivä, kun pikkuinen Helmer tai ehkä se kuitenkin oli Helmeriina, löytyi kuolleena masusta ja sain jälleen, jo neljännen kerran peräkkäin, käydä läpi sen kaiken tuskan. Olin sairaalassa koko eilisen päivän ja viime yön. Tänään kotiin. Olin todella kipeä. Kipupiikkikään ei kyennyt sitä kipua poistamaan. Nyt on se sama kipu sisällä, muiden kipujen joukossa. Ensimmäistä kertaa mietin, että vieläkö jaksan tähän ryhtyä. Sitä vauvaa vaan niin kovasti haluaisin
jota täällä ei ehtinyt näkemään. :heart:
:'( Tuomenmarja ja pikkuinen Helmeriina, joka oli jaksanut rv 7+4
(oireettomuus ei siis mun kohdalla ollut hyvä juttu)
Niin mielelläni olisin teidän kanssa jatkanut yhtä matkaa eteenpäin. Jään teitä kaikkia kovasti kaipaamaan. Kunpa vielä jossain kohdattais! Voimia matkaan!