Minusta tuntuu, että yksi asia mikä on vaikeuttanut mun raskautumista, on masennus. Sitä on hiton vaikea myöntää itselleen (puhumattakaan läheisistään), mutta olen ollut masentunut viimeisen vuoden aikana. Ensin sitä ajatteli, että se vauvan yrittämisessä epäonnistuminen masensi, että kaikki elämän kurjuus johtui siitä. Lopulta tajusi, ettei se toinen vauva tai sen puute ollut mikään syy masennukseen vaan syy oli jossain muualla, eikä se toinen vauva myöskään korjaisi mitään. Oli pakko vähän käydä läpi näitä omia tunteitaan ja solmukohtiaan. Missään ammattiauttajalla en käynyt, kun en saanut sitä itsestäni irti, mutta ainakin nyt tuntuu paremmalta, tuntuu siltä, että olen taas herännyt elämään. Pitkän aikaa meni jotenkin jossain ihme sumussa, missä ei sitä omaa persoonaa oikein ollut edes olemassa eikä sen halunnutkaan olevan. Parisuhde alkoi tuntua joltain kulissilta jossa itse ei oo läsnä. Tämänkö takia se seksikään ei oo maistunut? En osaa selittää mikä tässä nyt sitten on muuttunut, mutta tuntuu, että nyt tässä olen taas minä. Valmiina olemaan äiti lapselleni, valmiina olemaan vaimo miehelleni ja oma persoona itselleni. Kuulostaa ihan hirveeltä ylidramaattiselta paskalta, mut minkäs teet.
Toinen asia mikä varmaan on vaikeuttanut raskaaksi tulemista, on ollut unettomuus, josta oon kärsinyt ajoittain tytön syntymän jälkeen, välillä se on ollut todella todella pahaakin ja pitkäkestoista. Onko unettomuus ollut yhtenä tekijänä siinä masennuksessa, vaiko päinvastoin, en tiedä, mutta nyt se unettomuuskin on ollut varmaan jo 1,5 kk varsin vähäistä. Toivotaan, että näin jatkuu.
Oon vähän miettinyt, oisko mulla ollut synnytyksen jälkeinen masennus, mitä en itse tunnistanut, mut toisaalta en muista olleeni kovinkaan alakuloinen ennen kuin vasta n. puolen vuoden tienoilta, sen sijaan muistan kyllä, että se unettomuus oli jo tytön elämän alkupuoliskolla jotain ihan järkyttävää ja sai mut pillittämään vähän väliä. Ja sitten kun sitä kakkosta alettiin yrittää, en voinut enää hakea unilääkkeitäkään, vaikka selkeästi olisi pitänyt. Jälkeenpäin ajatellen mun olis pitänyt hoitaa se unettomuus ja univelka ensin pois ja sitten vasta aloittaa yrittäminen. Tiesin sen jo silloin, että niin pitäisi tehdä, mutta oma pää kun on niin itsepäinen...
Tässäkin mielessä oon siis tyytyväinen, etten oo vielä tullut raskaaksi. Olisi se ollut väärin synnyttää lapsi tähän maailmaan ja odottaa, että vauva korjaisi masennukseni. Ei vauva mitään korjaa, ja se toinen lapsikin (puhumattakaan esikoisesta) ansaitsee äidin, joka on aidosti läsnä arjessa eikä joku mekaanisesti toimiva robotti.
Katsotaan, ymmärtääkö se vauva tulla nyt, kun asiat on paremmin!