H
harmaana tälläkertaa
Vieras
Olen lapsena saanut kärsiä lähisukulaisen (aikuisen) pomottavasta, vähättelevästä ja huutavasta käyttäytymisestä. Tätä sain kärsiä useita vuosia, vaikutti kouluelämässä siten, että olin se hiljainen sivusta katsoja. Vanhempani eivät tienneet kaikista tilanteista, osasta kyllä ja niitä sitten setvittiin tuloksetta.
Muutenkin perheessämme piti tunteet tukahduttaa, jos oli asiat hyvin, niistä ei saanut hiiskuakkaan, koska ei saanut kehuskella yms. Jos meni huonosti ei saanut ruikuttaa, koska huonommin meni aina jollain muulla. Itkeä ei olisi saanut, nauraakaan ei liikaa...parempi kuin pidit tunteesi piilossa. Omista asioistasi piti olla mahdollisimman pidättyväinen muiden kuin lähipiirin keskuudessa. Mutta urkkia piti sitten naapureiden sun muiden asiat ja niitä retosteltiin ja haukuttiin yms.
Koulu oli yhtä #&%?$!*ä niin ala-asteella kuin yläasteellakin pienen paikkakunnan takia. Lukiokaan ei herkkua ollut. Epäluuloisia oltiin muita kohtaan, jos ei puolta sukua vähintään tunnettu. Tekemisiäsi yritettiin kontrolloida viimeiseen asti...Murrosiän yritin kapinoida, huutaa yms. Sain vain haukut päälle, että hullu taidat olla tms.
Sitten koitti vapaus, kun muutin kotoa. Tein melkeinpä kaiken, mitä kotona en saanut tehdä. Sitten tapasin rakkaan aviomieheni. Nyt, kun kaikki on hyvin, niin menneisyyden haamut palaavat ja rajusti. Äitinä nämä asiat taas käsittelee mielessään eri tavalla...Niinpä karmea uupumus ja väsymys iski, kun kaikki menneisyys iskee tonnin painoisena alasimena niskaan. Olin jo sellaisessa pisteessä, että en tiennyt olinko sekoamassa vai hajoamassa totaalisesti palasiksi. Toisaalta tiesin mikä minua kalvoi, mutta omat voimat eivät riittäneet sen käsittelemiseen. Tunteet menivät äärestä laitaan. Tuntui, kuin ne kaikki tukahdutetut tunteet olisivat purkautuneet ulos. Hetkellisen raivoamisen, itkun tai hervottoman naurun jälkeen tuntui, että lysähti kasaan ja oli niin voimaton, ettei olisi kyennyt liikkumaan lainkaan.
Kunnan terveyskeskuksen kautta pääsin psykologille, jonka luona olen nyt käynyt 3 viikon välein. Alkuun vain puhuin ja itkin. Nyt on sitten erilaisia tehtäviä, joiden kautta koitan löytää uusia näkökantoja tähän tilanteeseeni. Pikku hiljaa tuntuu, että lasti on keventynyt hartioilla, mutta matkaa on vielä. Koitan työstää asioita, jotta välttäisin katkeroitumisen yms.
Ihan vaan niillekin, jotka ponnistelevat vastaavassa tilanteessa, niin hae apua! On ihanaa, kun saa edes muutaman tunnin levollisen unen yössä ilman, että herää hiestä märkänä ja sydän takoen...On minulla rauhoittaviakin purkki kaapissa, mutta en halua sitä avata, koska en ole vielä tuntenut tarvetta sille pillerille. Se olo, mikä minulla on ollut psykologilla käynnin jälkeen on ollut itsessään jo "huumaava". Haluan vielä sanoa, että en mitenkään vastusta lääkkeitä, mutta omalla kohdallani haluan toimia näin.
Muutenkin perheessämme piti tunteet tukahduttaa, jos oli asiat hyvin, niistä ei saanut hiiskuakkaan, koska ei saanut kehuskella yms. Jos meni huonosti ei saanut ruikuttaa, koska huonommin meni aina jollain muulla. Itkeä ei olisi saanut, nauraakaan ei liikaa...parempi kuin pidit tunteesi piilossa. Omista asioistasi piti olla mahdollisimman pidättyväinen muiden kuin lähipiirin keskuudessa. Mutta urkkia piti sitten naapureiden sun muiden asiat ja niitä retosteltiin ja haukuttiin yms.
Koulu oli yhtä #&%?$!*ä niin ala-asteella kuin yläasteellakin pienen paikkakunnan takia. Lukiokaan ei herkkua ollut. Epäluuloisia oltiin muita kohtaan, jos ei puolta sukua vähintään tunnettu. Tekemisiäsi yritettiin kontrolloida viimeiseen asti...Murrosiän yritin kapinoida, huutaa yms. Sain vain haukut päälle, että hullu taidat olla tms.
Sitten koitti vapaus, kun muutin kotoa. Tein melkeinpä kaiken, mitä kotona en saanut tehdä. Sitten tapasin rakkaan aviomieheni. Nyt, kun kaikki on hyvin, niin menneisyyden haamut palaavat ja rajusti. Äitinä nämä asiat taas käsittelee mielessään eri tavalla...Niinpä karmea uupumus ja väsymys iski, kun kaikki menneisyys iskee tonnin painoisena alasimena niskaan. Olin jo sellaisessa pisteessä, että en tiennyt olinko sekoamassa vai hajoamassa totaalisesti palasiksi. Toisaalta tiesin mikä minua kalvoi, mutta omat voimat eivät riittäneet sen käsittelemiseen. Tunteet menivät äärestä laitaan. Tuntui, kuin ne kaikki tukahdutetut tunteet olisivat purkautuneet ulos. Hetkellisen raivoamisen, itkun tai hervottoman naurun jälkeen tuntui, että lysähti kasaan ja oli niin voimaton, ettei olisi kyennyt liikkumaan lainkaan.
Kunnan terveyskeskuksen kautta pääsin psykologille, jonka luona olen nyt käynyt 3 viikon välein. Alkuun vain puhuin ja itkin. Nyt on sitten erilaisia tehtäviä, joiden kautta koitan löytää uusia näkökantoja tähän tilanteeseeni. Pikku hiljaa tuntuu, että lasti on keventynyt hartioilla, mutta matkaa on vielä. Koitan työstää asioita, jotta välttäisin katkeroitumisen yms.
Ihan vaan niillekin, jotka ponnistelevat vastaavassa tilanteessa, niin hae apua! On ihanaa, kun saa edes muutaman tunnin levollisen unen yössä ilman, että herää hiestä märkänä ja sydän takoen...On minulla rauhoittaviakin purkki kaapissa, mutta en halua sitä avata, koska en ole vielä tuntenut tarvetta sille pillerille. Se olo, mikä minulla on ollut psykologilla käynnin jälkeen on ollut itsessään jo "huumaava". Haluan vielä sanoa, että en mitenkään vastusta lääkkeitä, mutta omalla kohdallani haluan toimia näin.