paniikkihäiriö, kokemuksia....
- Viestiketjun aloittaja lillamyy08
- Ensimmäinen viesti
Minulla todettiin paniikkihäiriö reilu puoli vuotta sitten. Alkuunsa oli aika voimakkaana mutta sitten kun selvisi mikä vaivasi niin alkoi helpottaa. Minulla lääkitys ko. sairauteen. Toiminut hyvin ja elämä normaalia. Nyt aijon lopettaa lääkityksen pikkuhiljaa kun odotan toista lasta. Raskaana ollessaan saisi kyllä syödä niitä lääkkeitä mitä minulla on mutten omasta tahdosta tahdo. Tsemppiä ei tuo paniikkihäiriö niin kummonen ole kun sen kanssa oppii elämään :flower:
ok=) hienoa, tälläisiä mä halusinkin kuulla. ja nyt aloitettu lääkitys mistä toivon olevan apua =) lääke tehoaa varmaan noin viikon kuluttua aloituksesta. ja nyt vasta 2 päivää takana.. mutta iloisin mielin odotellaan tulevaa =)
Juu muistan itse alkuun pelkäsin että mitäs jos ko. vaivaan ei lääkkeet autakkaan mutta voit olla huoletti ensimmäisen 2vkn aikana lääkityksen aloituksesta huomaa jo suurta vaikutusta ja täyden vaikutuksen lääkkeet saavuttivat vasta 6vkn kuluessa. (Tosin voi olla että meillä on eri lääkikeet eli vaikutusaika voi olla eri) Turhaa liika ressata asiasta (mitä minä tein) elämä kyllä siitä normalisoituu :flower: Muista että tuon paniikkihäiriön kanssa tarvitaan alkuun pitkiä hermoja sillä välillä saattaa tulla takapakkia ja jonkunlainen tietoisuus asiasta auttaa. Uskon kyllä että selviät siitä ja voit jatkaa taas normaalia elämääsi =)
todella epätoivoiselta tuntuu ajatus tässä vaiheessa että lääkkeet joskus vaikuttaisi.. kun ensi kärsisi tämän alkutaipaleen kun pahentaa tilannetta, mutta kaikki on pakko kestää jos helpotusta haluaa.. pian alkaa kesäloma mutta se taitaa mennä tämän asian kanssa sitte suurimmaksi osaksi... mutta eipä se haittaa teen mitä vaan että tämä loppuu =)
Mulla puhkes puskista paniikkihäiriö esikoisen synnytyksen jälkeen 03/09, ja oli todella voimakas...diagnosoitiin keskivaikeaksi paniikkihäiriöksi.
cipralexit ei auttanu, mutta setralinista oli apua...Nyt oon lähes oireeton, vaikka lääkkeetkin oon lopettanu 12/09 kun odotan tällä hetkellä toista lasta..la ens kuussa :heart:
Joitan paniikkioireita vielä ilmaantuu välillä...ahdistuskohtauksia, hengenahdistusta..mutta ne ei enään tunnu niin pahalta, ja menevät ohi...
Kun tämä puhkes, mulla oli ahdistusta 24/7
Kyllä siitä toipuu kun hakee vaan apua ajoissa! :hug:
cipralexit ei auttanu, mutta setralinista oli apua...Nyt oon lähes oireeton, vaikka lääkkeetkin oon lopettanu 12/09 kun odotan tällä hetkellä toista lasta..la ens kuussa :heart:
Joitan paniikkioireita vielä ilmaantuu välillä...ahdistuskohtauksia, hengenahdistusta..mutta ne ei enään tunnu niin pahalta, ja menevät ohi...
Kun tämä puhkes, mulla oli ahdistusta 24/7
Kyllä siitä toipuu kun hakee vaan apua ajoissa! :hug:
eli mulla todettiin paniikki- ja pakko-oireinen häiriö vuonna -98. muutama vuosi oli tosi raskasta, mustaa aikaa. mä vastustin lääkehoitoa viimeiseen asti, kunnes olin niin huonossa kunnossa, ettei ollut oikein vaihtoehtoja. aloiten seroxat-lääkityksen keväällä 2000 ja se kesä oli yksi elämäni parhaista. ekat kaks viikkoa lääkkeiden kanssa aivan hirveät, olin 3pvää aluksi psykiatrian osastolla ja tuon pari viikkoa kiinteässä yhteydessä hoitavaan lääkäriin...mutta sen kahden viikon jälkeen, pienin askelin olotila alkoi parantua. mä syön lääkkeitä edelleen ja varmaan loppuikäni, mutta olen hyväksyny asian ja ollut kohtausvapaa oikeestaan 8v jo, toki tiiän, että esim valvominen ja runsas alkoholi ei mulle sovi, mutta siis elämäntavoille asia pysyy hallinnassa hyvin. koko 10v ajan myös keskustelut mua hoitavan lääkärin kanssa olleet tärkeää "terapiaa".
Täällä kans yksi paniikkihäiriöstä kärsivä tai kärsinyt, aika pitkä aika on viimesimmästä kohtauksesta. Lievää ahdistusta saattaa vielä esiintyä ajoittain jossain isossa kaupassa tai väen tungoksessa tai hirveän stressin ollessa päällä.
Mä sairastuin 2001 ollessani henkisesti raskaassa työpaikassa. Sain kohtauksia yöllä nukkuessakin. Kävin lääkärissä ja halusin ensin koittaa keskusteluapua psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja siitä olikin paljon apua! Sain sitten myös lääkkeet joita otetaan paniikkikohtauksen yllättäessä. Nimeä en nyt muista. Sain silloin herkästi kohtauksia täydessä linja-autossa ja monesti jouduin jäämään pois kyydistä kesken matkaa ja kävellä loppumatkan. Lääke olisi pitänyt ottaa kohtauksen tullessa mutta jotenkin ajatus sen ottamisesta ruuhkabussissa ei ollut mieleen ja otinkin sen aina ennen bussiin menoa...
Kolmisen kertaa kävin juttelemassa p.sair.hoitajan kanssa ja sain ajatuksia päässäni järjestykseen, mies sai siirron kotiseudulleni armeijaan ja itse odotin ensimmäistä lastamme joten pääsimme kaikki muuttamaan pois paikasta jossa en viihtynyt.
Vuonna 2005-2006 sain taas useita kohtauksia monen eri tilanteen yhteisvaikutuksesta ja suurin osa asioista sellaisia joihin en voinut itse vaikuttaa. Silloin kävin taas muutaman kerran juttelemassa psykiatrin kanssa ja oireet hellitti aika paljon. Ja kun elämä hieman ympärillä tasottui.
Edelleenkin välttelen paikkoja joissa on paljon ihmisiä tai ainakin yritän olla sellaisessa paikassa josta pääsee äkkiä ulos yms. Suuri voitto mulle oli viime vuosi kun olin lasten kanssa arkisin yksin kun mies viikot toisella paikkakunnalla ja mä selvisin siitä!! Ei juuri paniikkia ollut vaikka "tilaisuuksia" olis ollut paljonkin.
Voimia kaikille paniikkihäiriöstä kärsiville! Tärkeää on että on joku jolle purkaa oloaan ja joka ymmärtää! :hug:
Mä sairastuin 2001 ollessani henkisesti raskaassa työpaikassa. Sain kohtauksia yöllä nukkuessakin. Kävin lääkärissä ja halusin ensin koittaa keskusteluapua psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja siitä olikin paljon apua! Sain sitten myös lääkkeet joita otetaan paniikkikohtauksen yllättäessä. Nimeä en nyt muista. Sain silloin herkästi kohtauksia täydessä linja-autossa ja monesti jouduin jäämään pois kyydistä kesken matkaa ja kävellä loppumatkan. Lääke olisi pitänyt ottaa kohtauksen tullessa mutta jotenkin ajatus sen ottamisesta ruuhkabussissa ei ollut mieleen ja otinkin sen aina ennen bussiin menoa...
Kolmisen kertaa kävin juttelemassa p.sair.hoitajan kanssa ja sain ajatuksia päässäni järjestykseen, mies sai siirron kotiseudulleni armeijaan ja itse odotin ensimmäistä lastamme joten pääsimme kaikki muuttamaan pois paikasta jossa en viihtynyt.
Vuonna 2005-2006 sain taas useita kohtauksia monen eri tilanteen yhteisvaikutuksesta ja suurin osa asioista sellaisia joihin en voinut itse vaikuttaa. Silloin kävin taas muutaman kerran juttelemassa psykiatrin kanssa ja oireet hellitti aika paljon. Ja kun elämä hieman ympärillä tasottui.
Edelleenkin välttelen paikkoja joissa on paljon ihmisiä tai ainakin yritän olla sellaisessa paikassa josta pääsee äkkiä ulos yms. Suuri voitto mulle oli viime vuosi kun olin lasten kanssa arkisin yksin kun mies viikot toisella paikkakunnalla ja mä selvisin siitä!! Ei juuri paniikkia ollut vaikka "tilaisuuksia" olis ollut paljonkin.
Voimia kaikille paniikkihäiriöstä kärsiville! Tärkeää on että on joku jolle purkaa oloaan ja joka ymmärtää! :hug:
Mulla oli myös pahimpina aikoina silleen, etten voinut vauvan kanssa jäädä ollenkaa kaksin kotiin...vauva oli 2-3kk vanha sillon :ashamed: Tuntu, että se aika meni kokonaan ohi...onneksi mies oli hänen isällään töissä, joten pystyi sitten olemaan kotona.
En osaa sitten sanoa olisko mulla laukaissut hormoonit, elämänmuutos, väsymys, stressi tämän häiriön :/
En osaa sitten sanoa olisko mulla laukaissut hormoonit, elämänmuutos, väsymys, stressi tämän häiriön :/
mulla diagnosoitiin viime joulukuussa paniikki häiriö kun kohtauksia tuli päivittäin ja ne oli tosi pitkäkestosia,siitä asti oon lääkkeitä syöny ja ne on rauhottanut mieltä muttei oikeestaan muuta.terapeutilla ja ite opettelemalla pitäs pikkuhiljaa alkaa helpottaa mutta heti ku joku stressi alkaa niin alkaa päivittäiset kohtaukset ja se on yhtä helvettiä... muutenkaa ei pysty oikein kaupassa/asioilla käymään kun tulee heti kohtaus. :'( sitten sain avuksi propraallin joka mm. vähentää sydämen tykytys tunnetta ja vapinaa niin siitä on tullu mun paras kaveri asioilla ollessa. siltikään se ei poista kohtausta,se vaan lieventää sitä hiukan.olen saanut kohtauksia vuosia aina silloin tällöin mutta toisen lapsen syntymän jälkeen niitä alkoi tulla päivittäin ja muuttuivat vaan aina rajummiksi niin oli pakko hommata apua.ja sitten kun mies piti hulluna eikä uskonut koko sairauteen,pilkkas vaan,niin ei paljon auttanu kertoa sillekkää.kaikki asiat mitkä vaan stressaa niin laukasee kohtauksen,mulle se voi olla vaikka se että nousen nopeasti sängystä aamulla ylös,kiire johonkin(siksi hoidan asiani nykyään kovin mallikkaasti 
) pari suhde kriisi... kaikki mikä ressaa... mutta toivottavasti sun lääkitys LILLAMYY 08 alkaa pian vaikuttaa,kyllä se heti alkaa pikkaisen helpottaa ja todennäkösesti annosta voi nostaa tai laskea tarpeen vaatiessa.
) pari suhde kriisi... kaikki mikä ressaa... mutta toivottavasti sun lääkitys LILLAMYY 08 alkaa pian vaikuttaa,kyllä se heti alkaa pikkaisen helpottaa ja todennäkösesti annosta voi nostaa tai laskea tarpeen vaatiessa.ja minä kanssa joudun hoitamaan asiani yksin,ilman miestä joka päivä ja mulla on sama homma kun MAMMALIINI83 että tungos on yhtä tuskaa ja välillä tulee kohtaus nukkuessakin.
mies on viikot reissu hommissa niin pakko tehdä kaikki yksin,lasten kanssa,siispä yleensä hoidankin kauppa asiat niin et ostan kerralla koko viikon eväkset ja jos on pakko käydä kaupassa muulloinkin niin käyn aina ihan aamusta tai aivan ennen sulkemis aikaa jolloin ei ole asiakkaita niin paljon. tää on kyllä toisaalta aika vaiettu aihe,kun mulle tää puhkes niin ei tästä kukaan kaveri osannu kertoa,netistä onneksi löytää muitakin joilla sama.
:wave:
mies on viikot reissu hommissa niin pakko tehdä kaikki yksin,lasten kanssa,siispä yleensä hoidankin kauppa asiat niin et ostan kerralla koko viikon eväkset ja jos on pakko käydä kaupassa muulloinkin niin käyn aina ihan aamusta tai aivan ennen sulkemis aikaa jolloin ei ole asiakkaita niin paljon. tää on kyllä toisaalta aika vaiettu aihe,kun mulle tää puhkes niin ei tästä kukaan kaveri osannu kertoa,netistä onneksi löytää muitakin joilla sama.
:wave:
kuinka helposti te olette lääkkeet saanu?
mulla todettiin paniikkihäiriö ja ahdistus -05 enkä ole saanut tuohon paniikkiin varsinaista lääkettä, kuin vasta nyt kun sitä todellakin vaadin.
Olen vaatinut ennenkin, mutta on vain sanottu että sen kanssa pitää oppia elämään.
Millaista se elämä sitten on kun ei voi käydä juuri missään. Joskus pelkkä maidon hakeminen kaupasta on tuskaa! alkaa kuristaa, oksettaa jne. ja on pakko vain lähteä pois ja ostokset jää sinne.
Nyt tosiaan sain jotain "beetasalpaajaa", mitähän se on? resepti odottaa autossa, että pääsen huomenna apteekista hakemaan. Sitä otetaan kuulemma puolisen tuntia ennen kuin olen menossa jonnekin minkä tiedän ahdistavan/laukaisevan paniikin. Minkähän takia en saa mitään lääkettä joka olisi "ennaltaehkäisevä"? onko sellaista?
mulla todettiin paniikkihäiriö ja ahdistus -05 enkä ole saanut tuohon paniikkiin varsinaista lääkettä, kuin vasta nyt kun sitä todellakin vaadin.
Olen vaatinut ennenkin, mutta on vain sanottu että sen kanssa pitää oppia elämään.
Millaista se elämä sitten on kun ei voi käydä juuri missään. Joskus pelkkä maidon hakeminen kaupasta on tuskaa! alkaa kuristaa, oksettaa jne. ja on pakko vain lähteä pois ja ostokset jää sinne.
Nyt tosiaan sain jotain "beetasalpaajaa", mitähän se on? resepti odottaa autossa, että pääsen huomenna apteekista hakemaan. Sitä otetaan kuulemma puolisen tuntia ennen kuin olen menossa jonnekin minkä tiedän ahdistavan/laukaisevan paniikin. Minkähän takia en saa mitään lääkettä joka olisi "ennaltaehkäisevä"? onko sellaista?
Itse huomasin oireiden alkavan noin vuosi sitten.Ja aika aaltoilevaa oireet on ollut. Silloin kun on paha olla ja oon yksikseni, tarkkailen oireita enemmän ja paha olo myös alkaa hiipimään kehoon.Päivittäin tullut kuitenkin eri asteisina.Se helpottaa että pääsee puhumaan.Ystävien kanssa ei voi puhua,kun ajattelen että eivät ole kokeneet tätä,niin eivät voi ymmärtää.Mutta inhottavaa ja masentavaa tämä on.Sen oon huomannu että jos asiat on muuten hyvin oireita ei esiinny niin paljoa
Viimeksi muokattu:
Itse olen sairastanut paniikkihäiriötä kohta kaksi vuotta, nyt noin yhdeksäs tai kymmenes mielialalääkekokeilu meneillään (en itse enää edes pysy perässä) ja valoa tunnelin päässä ei vielä näy, pahemmaksi vaan mennyt. En kykene poistumaan kotoani postilaatikkoa kauemmaksi ja sinnekkin asti pääsen vain harvoin, lääkärit eivät suostu muuhun kuin tuohon jatkuvaan mielialalääkerulettiin, vaikka bentsojen kanssa pystyisin elämään normaalia elämää. Niitä saan nyt pienimmän mahdollisen annoksen, jonka avulla pystyn käymään kaupassa noin 4 kertaa kuukaudessa ja itselläni on vielä 2 vuotias poika kotona.
On kokeiltu "siedätyshoitoa", olen käynyt seitsemällä eri lääkärillä ja vaikka mitä - tähän mennessä ei minkäänlaista edistystä ja kiitos jatkuvien masennus- ja mielialalääkitysten, olen kohta vakavasti alipainoinen, jatkuvasti väsynyt ja huonovointinen jne. Tsemppiä teille muille, toivon että edes osa teistä pääsee helpommalla!
On kokeiltu "siedätyshoitoa", olen käynyt seitsemällä eri lääkärillä ja vaikka mitä - tähän mennessä ei minkäänlaista edistystä ja kiitos jatkuvien masennus- ja mielialalääkitysten, olen kohta vakavasti alipainoinen, jatkuvasti väsynyt ja huonovointinen jne. Tsemppiä teille muille, toivon että edes osa teistä pääsee helpommalla!
Lukiessani näitä kokemuksia, huomasin, että suurin osa paniikkihäiriöstä kärsiviä henkilöitä on naisia. Olen kohta täysi ikäinen nuorimies, ja olen painiskellut tämän asian kanssa vasta jonku puolivuotta. Epäilen että minulla on paniikkihäiriö, oireista päätellen. Kohtaus ilmenee monissa sosiaalisissa tilanteissa, esim. Koulussa tunnilla, parturissa, suurien ihmismassojen keskellä jne. Oireita on huimaus, tukehtumisentunne (hengitysvaikeudet), hikoilu, tärinä, pyörtymisen pelko jne.
Tämä ongelma on kaventanut elämääni valtavasti, en pysty käymään enään kouluruokailussa, en syömään ystävieni kanssa, tai edes kahvia juomaan kenenkään seurassa. Olen karsinut kursseja paljon pois, jotta ei tarvitsisi olla niin paljon tunneilla, mietin aina hyvin tarkkaan ennenkuin lähden jonnekkin kotoani. Olen menettänyt paljon ystäviä tämän takia, muut sanovat minua "laiskaksi", kun en lähde jonnekin heidän kanssaan tai tee jotain.
Olen niin nuori vielä, että tuntuu, kuin nuoruuteni valuisi hukkaan, tämän takia. Olen miettinyt psykiatrille, lääkärille menoa, mutta se hieman arveluttaa, sillä pelkään, että saan kohtauksen siellä...
Onko minulla siis paniikkihäiriö, olenko jotenkin epänormaali, koska olen poika ja kärsin tällaisesta? Olisin hyvin kiitollinen vastauksesta, sillä en ole uskaltanut puhua tästä juuri kenellekään.
Tämä ongelma on kaventanut elämääni valtavasti, en pysty käymään enään kouluruokailussa, en syömään ystävieni kanssa, tai edes kahvia juomaan kenenkään seurassa. Olen karsinut kursseja paljon pois, jotta ei tarvitsisi olla niin paljon tunneilla, mietin aina hyvin tarkkaan ennenkuin lähden jonnekkin kotoani. Olen menettänyt paljon ystäviä tämän takia, muut sanovat minua "laiskaksi", kun en lähde jonnekin heidän kanssaan tai tee jotain.
Olen niin nuori vielä, että tuntuu, kuin nuoruuteni valuisi hukkaan, tämän takia. Olen miettinyt psykiatrille, lääkärille menoa, mutta se hieman arveluttaa, sillä pelkään, että saan kohtauksen siellä...
Onko minulla siis paniikkihäiriö, olenko jotenkin epänormaali, koska olen poika ja kärsin tällaisesta? Olisin hyvin kiitollinen vastauksesta, sillä en ole uskaltanut puhua tästä juuri kenellekään.
Hei "epätoivoinen", älä jätä hakematta apua! paniikkihäiriö on hyvin yleinen "oire" ihmisillä stressiin ja myös lapsuudessa tai aiemmin tapahtuneisiin traumoihin. Lääkkeet poistavat oireita, mutta sanon tämän kaikille muillekin ketjussa olleille: etsikää myös syitä, miksi teillä on paniikkihäiriö eli jutelkaa! jos mahdollista, menkää terapeutille. Lääkkeet ovat ensiapu, mutta kaikista tärkeintä on oppia tuntemaan itseään ja tietämään, mikä nuo kohtaukset aiheuttaa. Ne on ikään kuin aivoissa olevia "tunnelukkoja", jotka ovat kapseloituneet kehon muistiin. Keho sitten reagoi läpikäymättömiin tunne-elämän asioihin sitten paniikkihäiriöllä. Tämä ei ole vain naisten "ongelma" vaan sitä ilmenee myös miehillä. Minulla on ollut samaa (olen kyllä nainen taas ) mutta olen pääsemässä jyvälle itsestäni, miksi niitä on minulla ollut ja välillä on yhä. Toisinaan syön siihen propralia, muita lääkkeitä siihen ei minulla vielä ole.. ja toivottavasti terapia auttaisi siihen, että enempää en tarviskaan. On siis tutkittu että terapia on lääkkeen ohella monta kertaa tehokkaampi konsti poistamaan tuota häiriötä jopa siten, että lääkkeitä ei ole pakko loppuikää syödä.
) mutta olen pääsemässä jyvälle itsestäni, miksi niitä on minulla ollut ja välillä on yhä. Toisinaan syön siihen propralia, muita lääkkeitä siihen ei minulla vielä ole.. ja toivottavasti terapia auttaisi siihen, että enempää en tarviskaan. On siis tutkittu että terapia on lääkkeen ohella monta kertaa tehokkaampi konsti poistamaan tuota häiriötä jopa siten, että lääkkeitä ei ole pakko loppuikää syödä.
Viimeksi muokattu:
T
Tiqustiina
Vieras
Itselläni todettiin paniikkihäiriö puoli vuotta sitten. Olen aina ollut todella terve ja pitänyt kunnostani huolta, kunnes ensimmäinen kohtaus iski. Se tuli todella odottamatta nukkuessani. Kohtausta ennen olin juhlinut railakkaasti muutaman päivän, joten olo ei ollut muutenkaan parhaimmasta päästä. Nukkuessani heräsin tukehtumisen tunteeseen ja koko kehon puutumiseen. Sitten sain nostettua itseni ylös ja joka paikka alkoi pyörimään. Sain soitettua kaverilleni, että kaikki ei ole aivan kunnossa (isäni oli kotona, mutta en mennyt ensin hänelle sanomaan asiasta, sillä olimme olleet riidoissa pari viikkoa) kunnes en saanut enää edes puhettakaan kunnolla suusta. Sitten, kun iski todella hätä menin isäni luokse ja jalkani pettivät ja kaaduin maahan. Koko kroppani kouristeli päästä varpaisiin, enkä pystynyt liikkumaan. Kohtausta kesti noin 20 minuuttia, kunnes ambulanssimiehet tulivat ja saivat rauhoitettua. Luulin tuon 20 minuutin ajan, että olen kuolemassa, sillä kouristelusta ei tullut loppua ja joka paikka oli puutunut. Minulla kun ei ole koskaan edes ollut mitään ongelmia terveydessä. Kävin sitte lääkärillä, kun paniikkikohtauksia oli tullut päivittäin ensimmöisestä kohtauksesta. Lääkäri ilmoitti minulla olevan vain hyperventilaatio-oireryhmä, mikä on tietääkseni lievempi kuin paniikkihäiriö, eikä siihen liity ainaista ahdistuksen tunnetta. Siitä lähtien olen kärsinyt paniikkihäiriöirä ja ne tulevat milloin mistäkin syystä. Itse en vielä osaa ennakoida kohtauksia, sillä kohtaus saattaa tulla missä tilanteessa tahansa. Nämä viimeiset 6 kuukautta ovat olleet hirveintä aikaa elämässäni, sillä olen kokoaika ahdistunut enkä uskalla olla missään yksin. Kavereiden kanssa ollessani oireet usein häviävät, sillä tekemistä on paljon enkä ehdi ajatella mitään ylimääräistä. Paniikkihäiriö on rajoittanut suuresti elämääni ja tekemisiä joutuu nykyään miettimään entistä enemmän. Kaikista pahinta on pelko uudesta kohtauksesta, sillä minulla ei ole niin hyvää kykyä rauhoittaa itseaäni, varsinkaan jos lähellä ei ole kaveria tai läheistä. Viimeisen parin kuukaden aikana niinkään kohtauksia ei ole tullut, mutta terveys on pettänyt totaalisesti. Päässäni on koko aika hirveä paine, kasvoni puutuvat suun, nenän ja sielmien ympäriltä, vasenkäteni on koko aika puutunut, jalkanu puutuvat vähän väliä, en jaksa tehdä mitään sillä koko aika väsyttää, mielenkiinto kaikkea kohtaan on lakannut kokonaan, kärsin välillä muistinmenetyksistä(esimerkiksi kun nousen laittamaan valoja päälle niin saatan kävellä aivan muuhun huoneeseen ja miettiä että miksi tulin sinne) ja puolenvuoden aikana olen lihonut 10 kiloa, vaikka en syökään mitenkään erityisen paljon. Nyt olen sitten hakeutunut uudelleen lääkäriin, jos nämä oireet viittaavat johonkin sairauteen tai sitten jos ne ovat vain pitkittyneen paniikkihäiriön seurauksia.Minä kun en ole puhunut paniikkihöiriöstäni juuri kenellekkään, tai lähinnä sen vakavuudesta.Nyt kuitenkin äitini huomasi sitten terveydessäni huomattavaa muutosta ja passitti lääkärille, sille en ole aikasemmin kehdanannut puhua niistä. Tämä nykyinen lääkäri ihmettelikin miten edellinen lääkäri ei ottanut asiaa vakavammin tai edes puhunut sen enempää paniikkikohtauksista. Nyt sitten olen saamassa parin päivän päästä lääkityksen, mikä helpottaa suuresti. Jos ajassa voisi mennä taaksepäin, olisin halunnut, että asiaan olisi suhtauduttu vakavammin etupäässä minä itse. Vaikka paniikkihäiriö ei sinällään ole hengenvaarallinen ja on melko yleinen, pitkittyneenä se usein aiheuttaa suuria ongelmia. Siksi ihan alkuvaiheessa kannattee vaatia muutakin, kuin itsehoitoa!!!