Onko totta että ihminen kiukuttelee lähimmälleen?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Sintti"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

"Sintti"

Vieras
Onko varmasti niin, että jos lapsi kiukuttelee äidilleen, niin se tekee niin siksi että äiti on läheisin ja rakkain?

Ja, jos odottava äiti purkaa turhautumistaan miehelleen, niin onko syy se että uskaltaa tehdä niin juuri rakkaimmalleen?

Itse en ole varma onko näin. Mä olin teini-iässä kauhea vanhemmilleni ja oikeasti en luottanut heihin ja koin heidän olevan epäreiluja jne. Ja siksi protestoin.
 
Kyllä se näin on!
Rakkaimmilleen uskaltaa olla aidosti ihan se oma itsensä, jos heihin luottaa 100%!
 
No mitä väliä sillä on jos joku ei-läheinen hylkää? Itse pyrin olemaan kiltti nimenomaan läheisilleni, koska he ansaitsevat minulta hyvää kohtelua. Ovat niin ihania ihmisiä. Ja kiukuttelen niille jotka pahan mielen minulle aiheuttavat!
 
No mitä väliä sillä on jos joku ei-läheinen hylkää? Itse pyrin olemaan kiltti nimenomaan läheisilleni, koska he ansaitsevat minulta hyvää kohtelua. Ovat niin ihania ihmisiä. Ja kiukuttelen niille jotka pahan mielen minulle aiheuttavat!

Ei varmaan ole tervettäkään aina myöntyä ihan kaikkeen ja kyllä kai jokaista ihmistä joskus kiukuttaa. Parempi päästellä ulos vain, kuin hautoa hirveyksiä sisällään.
 
...mutta ihmettelen että olen itse ollut aivan aivan kamala vanhemmilleni ja kokenut sellaista raivoa välillä ettei tosikaan. Enkä koe pitäväni heistä, eivätkä he ole "rakkainta" maailmassa minulle. Koin pikemminkin valtavaa pettymystä heidän suhteensa ja siksi raivosin. Eli mietin, mistä se sitten johtuu.
 
[QUOTE="Sintti";29373628]...mutta ihmettelen että olen itse ollut aivan aivan kamala vanhemmilleni ja kokenut sellaista raivoa välillä ettei tosikaan. Enkä koe pitäväni heistä, eivätkä he ole "rakkainta" maailmassa minulle. Koin pikemminkin valtavaa pettymystä heidän suhteensa ja siksi raivosin. Eli mietin, mistä se sitten johtuu.[/QUOTE]

Jospa olet todella temperamenttinen luonne höystettynä sua kohtaan tehdyillä vääryyksillä?

Et kerro sen tarkemmin millainen lapsuus sinulla on ollut?
Ovatko vahempasi vaatineet kunnioitusta sinulta?

Itse olen alkoholistiperheestä. Kunnioitin aikani kunnes en enää kyennyt.
 
On ihanaa jos voi olla lähimmilleen oma itsensä ja näyttää raadollisuutensa. Mun lapset saa testata mua ja kiukuta ja itkeä mulle eniten, otan sen vastaan.
Mutta lapsuudenperheessäni se riitaisuus meni yli. Siellä sai sanoa tai tehdä niin ilkeitä asioita kuin halusi sillä verukkeella että "perheenjäsenelle voi sanoa mitä tahansa". Sisarusriidat olivat erittäin kamalia ja jossain vaiheessa olisi pitänyt vanhempien viheltää peli poikki.

Opin parhaan ystäväni ja mieheni perheestä sen että vaikka saa olla oma itsensä, niin perheenjäsenillekin voi puhua kauniisti ja kunnioittavasti ja kunnioittaa heidän rajojaan.
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja lasipää edellä;29373665:
Olitko teini-iässä vain kauhea.
Minkä ikäinen nyt olet ja mitä nyt ajattelet? Ajatteletko heistä samalla tavalla kuin teininä?'

Olitko molemmille yhtä kauhea, vai oliko eroa vanhempien välillä?

Sanotaan näin, että kun tapaamme nyt, olen jo lähes 30-vuotias. Jos vietämme vaikka juhannusviikonlopun yhdessä, olen kiukkuinen kuin ampiainen, huomauttelen "turhista" jutuista kuten että maito kannattaisi ostaa toisesta kaupasta tai että pyykkejä ei pitäisi pitää pesukoneessa pesun jälkeen lillumassa (keksityt esimerkit, älkää tarttuko niihin). Ja haastan riitaa.

Onko tämä merkki siitä, että vanhempani ovat minulle niin rakkaita, että uskallan purkaa koko kevään työstressin heidän niskaansa? Tätä tulkintaa siis mietin. Kun itsestäni EI tunnu siltä, että he ovat niin rakkaita, vaan pikemminkin jotain - en osaa sanoa oikein mitä. Mutta jotain johon on "tottunut" purkamaan kaiken, koska he sen sallivat.
 
[QUOTE="Sintti";29373760]Onko tämä merkki siitä, että vanhempani ovat minulle niin rakkaita, että uskallan purkaa koko kevään työstressin heidän niskaansa? Tätä tulkintaa siis mietin. Kun itsestäni EI tunnu siltä, että he ovat niin rakkaita, vaan pikemminkin jotain - en osaa sanoa oikein mitä. Mutta jotain johon on "tottunut" purkamaan kaiken, koska he sen sallivat.[/QUOTE]

Kyllä mä tämän ^ käsitän hyvin.

Sitten tulee aina sekin mietittäväksi, kun kaikki eivät pidä kaikista kuitenkaan yhtä paljon.
Eli onko sisaruksia? ja pidätkö molemmista vanhemmistasi yhtä vähän?

Kyllähän tuo yleensä on turvallisen lapsuuden merkki, että edes uskaltaa kapinoida jne.
Eli vanhemmat ovat se turva, ja siihen voidaan päätä hakata ja hakataankin.

Väkisin tulee mieleen, että jos aikuisena on huonot välit vanhempiin, on jotain kesken. Esim. lapsi ei ole aikuistunut vielä kunnolla.

Onko välit huonot sillä tavalla esimerkiksi, että tapaat heitä mahd. harvoin?
 
  • Tykkää
Reactions: Lispetti
[QUOTE="Sintti";29373760]Sanotaan näin, että kun tapaamme nyt, olen jo lähes 30-vuotias. Jos vietämme vaikka juhannusviikonlopun yhdessä, olen kiukkuinen kuin ampiainen, huomauttelen "turhista" jutuista kuten että maito kannattaisi ostaa toisesta kaupasta tai että pyykkejä ei pitäisi pitää pesukoneessa pesun jälkeen lillumassa (keksityt esimerkit, älkää tarttuko niihin). Ja haastan riitaa.

Onko tämä merkki siitä, että vanhempani ovat minulle niin rakkaita, että uskallan purkaa koko kevään työstressin heidän niskaansa? Tätä tulkintaa siis mietin. Kun itsestäni EI tunnu siltä, että he ovat niin rakkaita, vaan pikemminkin jotain - en osaa sanoa oikein mitä. Mutta jotain johon on "tottunut" purkamaan kaiken, koska he sen sallivat.[/QUOTE]

Ehkä se on sitäkin että sä vaan uskallat sanoa heille kaikenlaista koska he eivät joka raivarista lähde pois sun elämästäsi, kuten joku kaveri voisi tehdä.

Mutta tuosta juhannusviikonlopusta mulle tuli mieleen oma kokemus n.25-vuotiaana, en tiedä että päteekö tämä suhunkin: huomasin silloin että aikuisen lapsen ei ole enää tarkoitus olla vanhempiensa kanssa ja samassa kodissa pitkiä aikoja. Mä saatoin kypsyä lapsuudenkodissa käydessäni tosi paljon, vaikka esim.18-vuotiaana ei kotona esim. viikonlopun vietto tuntunut missään. Mun oma elämäni ja tapani oli 25-vuotiaana jo ihan erilaisia kuin esim. äidilläni.

Semmoista luonnollista aikuistumista ja vanhemmista erilleen kasvamista siis? :)
 
Viimeksi muokattu:
On ollu jotain asioita joista oon hermostunut äitille vieläkin, vaikka oon 27- vuotias. Oon ajatellu, että ollaan molemmta aikuisia, meillä on erilaiset tavat elää ja olla, eli jos ollaan pitkiä aikoja samassa paikassa, niin jossain vaiheessa menee siihen, että meillä tulee pientä kärhämää, kun toinen tekee jonkin asian eritavalla :D. Mutta, ollaan jo totuttu siihen, että kun vieraillaan toisillamme, niin yritetään molemmta hillitä sitä häseltämistä ja sähläämistä, siinä ollaan ärsyttävän samanlaisia äitin kanssa :D.
 

Yhteistyössä