Onko normaalia tuntea syyllisyyttä ja epävarmuutta äitiydestään

[Kotiäiti tänään harmaana]

Olen 2v 2kk vanhan tytön äiti ja hyvin epävarma siitä, olenko tarpeeksi hyvä äiti ja onko lapsen hyvä kotona vai olisiko päivähoito parempi.

Lapsi kehittyy hyvin, puhuu hyvin ikäisekseen ja on sosiaalinen, käymmekin 1-2 krt viikossa perhekerhossa, kerran viikossa leikkijumpassa ja ehkä kerran tai pari viikossa ulkoilemme kavereiden kanssa muuten vain.

Mutta silti epävarmuus kalvaa, että tarjoanko tarpeeksi lapselleni... Kotitöitä teen varsinkin aamulla, yritän kyllä huomioida siinä lomassa, mutta eihän se yhdessä leikkimistä vastaa. Ulos pyritään menemään sekä aamupäivällä että illalla, mutta ei silloinkaan aina leikkipuiston päästä, joko kotipihassa leikitään tai sitten kävelläään kauppaan, eli liikuntaa ja raitista ilmaa saa kyllä, mutta ei varsinaista leikkimistä (täällä ei ole hyviä leikkipuistoja lähellä) kuin ehkä kerran päivässä omassa pihassa.

Tyttö tykkää kun laulan ja teen laululeikkejä, yritän lukea ainakin kaksi kuvakirjaa päivässä ja ehkä joka toinen päivä sitten muovailen tai piirtelen yhdessä. Ehkä kerran viikossa tai kahdessa pääsee mukaan leipomaan (vaikka rikkoo munat taikinaan ja sekottaa), loruja lausun ainakin muutaman kerran päivässä ja tosiaan puhuukin hyvin ikäisekseen. Mutta tulee joskus tunne, että saisiko enemmän päivähoidosta?

Ja mistä tiedän, onko lapsen perusturvallisuus ja itsetunto kunnossa? Vauvana elimme suorastaan symbioosissa, kannoin liinassa, imetin vauvantahtisesti (imetin 1 v. 7kk, tosin vipat kuukaudet vain muutaman kerran päivässä), imetin yölläkin yli vuoden, kun en halunnut itkettää. Nykyisin nukkuu omassa pinniksessä oman sängyn vieressä, tekisi mieli ottaa viereen nukkumaan, mutta ei mahduta kaikki sänkyyn ja pelkään, että sitten ei suostu enää menemään omaan sänkyyn takaisin. Tästäkin tunnen syyllisyyttä, eli uskon, että lapsen olisi parempi nukkua perhepedissä, mutta nukun itse niin huonosti, että siksi olen totuttanut omaan pinnikseen.

Lapsi on siis ajoittaisesta uhmasta huolimatta perusluonteeltaan iloinen ja sosiaalinen, hellittelee usein muita, sekä lapsia että aikuisia. Mutta olen huomannut, että kiukuttelee varsinkin silloin kun olen ITSE väsynyt, eli ovatko nuo kiukkukohtaukset sitten omaa syytäni? Jos itse olen hyvällä tuulella, ei juuri kiukuttele tai menee nopeaa ohi! Kun taas kun itse olen väsynyt, niin en suhtaudu hyvin kiukutteluun, eli en ole ymmärtäväinen vaan saatan tiustaista takaisin tai leikin, etten kuulekaan tinttailua, vaikka jaksavalla tuulella jaksan silloinkin puhua kärsivällisesti tyyliin onpas sulla paha mieli, miten saatais sulle parempi mieli

Ja sitten telkkari... ei katso joka päivä, mutta joskus, kun tartten omaa aikaa esim. kuntopyörällä pyöräilläkseni tai aamupalaa syödessä laitan jonkun titinallen tai muun musa-dvd:n pyörimään, oon ajatellut, että kun siinä laulaa ja tanssii, se ei ole niin haitallista kuin se pelkkä posti-paten töllötys. Mutta kun tiedän, että ois parempi olla kokonaan ilman tv:tä ainakin 3-vuotiaaksi

Olen aina ollut varsin epävarma itsestäni, niin että mietin olenko vain siirtänyt yleisen epävarmuuden muilta alueilta äitiyteen? Vai pitäisikö vain tsempata enemmän ettei olisi huono omatunto lainkaan? Ja miten voin estää oman epävarmuuden siirtymistä lapselle?

Onko tällainen epävarmuus normaalia vielä vauvaiän jälkeen? Meneekö se koskaan ohi? Onko esim. toisen lapsen kanssa varmempi? Vai onko parempi tyytyä yhteen, kun senkin kanssa tuntuu voimavarat olevan niin rajalliset?

 

["minää"]

suoritat liikaa.rentoudu...relaa vähän!!!!!
jos ei jaksa lähteä ulos,ette lähde. jos ei aina jaksa tehdä ruokaa, hae puolivalmista.
ja laita vaikka joka aamu se titi-nalle päälle niin saat syödä aamupalan rauhassa.
niin minäkin teen 2veen kanssa.aamupalani rauhassa on se mun HETKI jonka jälkeen jaksan touhuta kolmen lapseni kanssa iltaan asti.

 

["vieras"]

Tervetuloa äitien ikuiseen syyllisyyden maailmaan
Äideille on tyypillistä (ei toki kaikille) että teki niin tai näin, tuntee syyllisyyttä jostain. Itselläni on kaksi jo isoa lasta ja kaikesta huolimatta voin olla tyytyväinen itseeni. Ei kukaan voi olla täydellinen, riittää, että olet tarpeeksi hyvä.

Minusta kuulostat, että äitinä pärjäät. Onnea matkaan sinulle ja lapsellesi

 

["jebulis"]

Meneppä töihin niin et kerkeä miettimään :snotty: Ainakin mulla auttoi todella paljon. Kuulostaa siltä kuin suorittaisit äitiyttä.

Tunnistan itseni hyvin kirjoittamastasi. Olen kuitenkin tajunnut, että vanhempien tärkein tehtävä rakastamisen lisäksi on opetta lapsi sietämään arkea ja pettymyksiä. Lasta ei tarvitse viihdyttää jatkuvasti. Yhden lapsen perheessä tämä on ehkä enemmän tapetilla kuin useamman lapsen perheissä¨.

Jos meillä on kotipäivä niin lapsen kanssa piirretään, kutitellaan, halitaan, ulkoillaan, tavataan usein joku kaverikin, pidetään teekutsuja, leikitään legoilla, nukeilla, tehdään ruokaa, palapelejä ja ollaan piilosta. Ainakin. Ja lapsi leikkii myös yksin aina välillä. SILTI: meillä katsotaan useita tunteja telkkariä päivässä. Me valitsemme sopivat ohjelmat. Lapset on erilaisia, kodit on erilaisia.

Se, että lapsella on joku rytmi elämässään, hän saa huomitasi, tietää olevansa rakastettu, saa ruokaa suht. säännöllisesti, pidät hänet puhtaana ON perutruvallisuutta.

Elämä ei ole esitys, jotka esität lapselle.

Ai niin, omani kyllä 2-vuotiaana selvästi viihtyi päiväkodissa. 8h/pvä 5*vko, ei ehkä ollut optimaalisin ratkaisu, mutta selvästi kaipasi kavereita ja actionia päivittäin. Meillä siis töihin meno oli hyvä juttu.
Tsemppiä!

 

[jhgfc]

Suoritat todellakin ihan liikaa. Relaa ja nauti äitiydestä, älä ota siitä tuollaisia paineita. olet ihan riittävän hyvä äiti muutenkin. tuolla stressaamisella pilaat vain fiilikset

 

[Kotiäiti tänään harmaana]

Kiitos Ja olen samaa mieltä, että olen ottanut äitiyden suorittamisena, mutta kun en tiedä, kuinka ottaa rennommin. Pelkään usein pilaavani lapsen jotenkin (itsellä oli ihan normaali mutta kuitenkin vähän ankea lapsuus). Otan lapsen tarpeet kauhean vakavasti, mulle oli vauva-aikanakin katastrofi, jos itki, siksi kannoinkin koko ajan liinassa eikä vauva juuri koskaan itkenytkään, onneksi. Itkee enemmän nykyään, kun pistän rajoja, niitä ei itsellä lapsena juuri ollut ja pidän niitä tärkeinä. Mutta tulee siltikin huono omatunto, vaikka tiedän, että lapsi oikeasti tarvitsee niitä rajoja

 

[Kotiäiti tänään harmaana]

Haluaisin pitää lapsen kotona vielä tuollaisen vuoden, eli 3v päiväkotiin. Varmaan työt olisivatkin ratkaisu, ettei ehtisi liikaa miettimään näitä asioita, mutta minut tuntien tuntisin sitten siitäkin syyllisyyttä

Ja nautin toki myös lapsesta, kutitellaan ja nauretaan, katson usein ja sanon ääneenkin, kuinka ihana lapsi on :heart: Niin liikuttava, kun tosissaan siinä tohottaa jotain. Tai sitten hymyilee niin suloisena... Mutta monta kertaa päivässä tunnen outoa riittämättömyyden tunnetta ja epävarmuutta siitä, että annanko varmasti kaikkeni Nytkin istun tässä sohvalla ja lapsi tuossa edessä tanssii Fröbeleiden tahtiin...

 

["kahden äiti"]

Mulla oli tuota jatkuvaa suorittamista ja huonoa omatuntoa ekan aikaan. Tunsin huonommuutta ja mietin kamalasti etukäteen milloin teen mitäkin. Lapsesta nauttiminen oli minimissä. Menin töihin ja oikeesti se helpotti. Nyt mulla on kaksi lasta, vauva ja tuo leikki-ikäinen ja päivät menee omalla painollaan. Oikeesti nyt nautin lapsista. Joku päivä ei mennä ulos, vaan ollaan kalsereissa sisällä. Yleensä laitan ruoan itse, mutta joskus syödään ranskalaisia ja kukaan ei mene rikki. Pakkasella voidaan katosa telkkariakin. Uskallan myös komentaa nykyisin ihan eri tavalla kuin aiemmin. Lapsi tarttee rajoja ja se ei ole vaarallista, vaikka lapselle joskus tuliskin itku ja paha mieli. Lapsuuteen ja kasvamiseen kuuluu myös pettymukset, aina ei voi miellyttää. Äitiyttä on monenlaista, mutta kuulostat ihan normaalilta äidiltä. Unohda se suorittaminen ja koita nauttia!

 

[Kotiäiti tänään harmaana]

[QUOTE="kahden äiti";22598704]Mulla oli tuota jatkuvaa suorittamista ja huonoa omatuntoa ekan aikaan. Tunsin huonommuutta ja mietin kamalasti etukäteen milloin teen mitäkin. Lapsesta nauttiminen oli minimissä. Menin töihin ja oikeesti se helpotti. Nyt mulla on kaksi lasta, vauva ja tuo leikki-ikäinen ja päivät menee omalla painollaan. Oikeesti nyt nautin lapsista. Joku päivä ei mennä ulos, vaan ollaan kalsereissa sisällä. Yleensä laitan ruoan itse, mutta joskus syödään ranskalaisia ja kukaan ei mene rikki. Pakkasella voidaan katosa telkkariakin. Uskallan myös komentaa nykyisin ihan eri tavalla kuin aiemmin. Lapsi tarttee rajoja ja se ei ole vaarallista, vaikka lapselle joskus tuliskin itku ja paha mieli. Lapsuuteen ja kasvamiseen kuuluu myös pettymukset, aina ei voi miellyttää. Äitiyttä on monenlaista, mutta kuulostat ihan normaalilta äidiltä. Unohda se suorittaminen ja koita nauttia![/QUOTE]

Kiitos Mutta miten tästä suorittamisesta päsäee eroon? Kun mulla tosiaan on sellainen tunne, ettei normaali arki riitä, vaan lapselle pitäisi antaa jotenkin enemmän... ja tosiaan, että lapsi voi mennä "rikki", ellei kaikki olekaan täydellisen kehittävää, virikkeellistä ja terveellistä... Siis suurin osa ajasta varmaan on, mutta joskus on väsy päiviä ja silloin ei itse jaksaisi oikein mitään, niin että lapsi saa leikkiä itsekseen tai katsoa telkkaa...

 

[Luuv]

Sähän kuullostat täydelliseltä äidiltä virikkeineen kaikkineen, huono omatunto vain pilaa kaiken. Mullakin on kaikesta turhasta jatkuva huono omatunto, pelkään myös että lapsella on kanssani tylsää eikä saa tarpeeksi virikkeitä. Mutta sellasta se äitien elämä on, kaikesta pitää syyllistyä ja ympäristö syyllistä. Terveitä ja onnellisia lapsia kehityy kuitenkin tavallisista perheistä, ei vain niistä täydellisisitä perheistä.

 

[2n äiti]

Hanki toinen lapsi Mä olin tollainen esikoisen kanssa, kuopuksen kanssa en enää ehtinyt/jaksanut/viittinyt. Elossa tuokin on ja hyvin kehittyy ja varmaan onnellisempikin kun äiti ei oo kokoajan "virittämässä" ;D

 

[v]

Voi herra isä mitä tekstiä ap:ltä.

Eikö sun lapsella on nyt kuitenkin ole tosi hyvät oltavat? Miksi edes mietit tuollaista? Meinaatko että päiväkodissa olisi joku täti kokoajan antamassa lapsellesi huomiota, haleja ja hymyjä? Ei todellakaan.

 

[Kotiäiti tänään harmaana]

Voi herra isä mitä tekstiä ap:ltä.

Eikö sun lapsella on nyt kuitenkin ole tosi hyvät oltavat? Miksi edes mietit tuollaista? Meinaatko että päiväkodissa olisi joku täti kokoajan antamassa lapsellesi huomiota, haleja ja hymyjä? Ei todellakaan.

Tottakai lapsellani on hyvät oltavat, tiedän sen kyllä MUTTA itseäni harmittaa, kun stressaan SILTIKIN siitä, että olenko tarpeeksi hyvä äiti ja annanko lapselleni parhaat mahdolliset edellytyksen tasapainoiseen elämään... Siis järjellä uskon, että lapsellani on hyvät oltavat, mutta siltikin mielessä kalvaa pelko, että mitä jos minun pitäisi tehdä enemmän. Siis juurikin tällaisten ns. kympin tyttöjen ongelma, eli kun on tottunut tekemään töitä tietyllä asenteella, niin sitten on vaikea suhtautua kotiäidin työhön yhtään sen rennommin

Ja siis huomiota, syliä ja hellyyttä lapsellani on todella paljon, sitä en edes epäile. Koska aina ehdin juttelemaan ja huomioimaan myös kotitöitä tehdessä. Enemmän epäilen, etten anna tarpeeksi kehittäviä virkkeitä, askartelua ja sellaista Kun olen kaverin lapsen päiväkodin ohjelmaa lukenut, niin siellä on vaikka mitä musiikkituokioita ja jouluaskarteluja ja laululeikkejä. Nyt olenkin tsempannut ja tehnyt laululeikkejä myös omani kanssa ja tykkää kovasti, mutta olen tosi kämmäri itse missään askarteluissa Ja ulkonakin se leikkiminen on väliin sellaista seisoskelua ja kävelyä... Tuntuu usein, että päivät jotenkin vain kuluvat... siis saan tytön ajan kulumaan, mutta jääkö siitä tytölle mitään "käteen", niin kuin voisi ehkä jäädä, jos olisi päivähoidossa oppimassa uusia taitoja?