K
Kotiäiti tänään harmaana
Vieras
Olen 2v 2kk vanhan tytön äiti ja hyvin epävarma siitä, olenko tarpeeksi hyvä äiti ja onko lapsen hyvä kotona vai olisiko päivähoito parempi.
Lapsi kehittyy hyvin, puhuu hyvin ikäisekseen ja on sosiaalinen, käymmekin 1-2 krt viikossa perhekerhossa, kerran viikossa leikkijumpassa ja ehkä kerran tai pari viikossa ulkoilemme kavereiden kanssa muuten vain.
Mutta silti epävarmuus kalvaa, että tarjoanko tarpeeksi lapselleni... Kotitöitä teen varsinkin aamulla, yritän kyllä huomioida siinä lomassa, mutta eihän se yhdessä leikkimistä vastaa. Ulos pyritään menemään sekä aamupäivällä että illalla, mutta ei silloinkaan aina leikkipuiston päästä, joko kotipihassa leikitään tai sitten kävelläään kauppaan, eli liikuntaa ja raitista ilmaa saa kyllä, mutta ei varsinaista leikkimistä (täällä ei ole hyviä leikkipuistoja lähellä) kuin ehkä kerran päivässä omassa pihassa.
Tyttö tykkää kun laulan ja teen laululeikkejä, yritän lukea ainakin kaksi kuvakirjaa päivässä ja ehkä joka toinen päivä sitten muovailen tai piirtelen yhdessä. Ehkä kerran viikossa tai kahdessa pääsee mukaan leipomaan (vaikka rikkoo munat taikinaan ja sekottaa), loruja lausun ainakin muutaman kerran päivässä ja tosiaan puhuukin hyvin ikäisekseen. Mutta tulee joskus tunne, että saisiko enemmän päivähoidosta?
Ja mistä tiedän, onko lapsen perusturvallisuus ja itsetunto kunnossa? Vauvana elimme suorastaan symbioosissa, kannoin liinassa, imetin vauvantahtisesti (imetin 1 v. 7kk, tosin vipat kuukaudet vain muutaman kerran päivässä), imetin yölläkin yli vuoden, kun en halunnut itkettää. Nykyisin nukkuu omassa pinniksessä oman sängyn vieressä, tekisi mieli ottaa viereen nukkumaan, mutta ei mahduta kaikki sänkyyn ja pelkään, että sitten ei suostu enää menemään omaan sänkyyn takaisin. Tästäkin tunnen syyllisyyttä, eli uskon, että lapsen olisi parempi nukkua perhepedissä, mutta nukun itse niin huonosti, että siksi olen totuttanut omaan pinnikseen.
Lapsi on siis ajoittaisesta uhmasta huolimatta perusluonteeltaan iloinen ja sosiaalinen, hellittelee usein muita, sekä lapsia että aikuisia. Mutta olen huomannut, että kiukuttelee varsinkin silloin kun olen ITSE väsynyt, eli ovatko nuo kiukkukohtaukset sitten omaa syytäni?
Jos itse olen hyvällä tuulella, ei juuri kiukuttele tai menee nopeaa ohi! Kun taas kun itse olen väsynyt, niin en suhtaudu hyvin kiukutteluun, eli en ole ymmärtäväinen vaan saatan tiustaista takaisin tai leikin, etten kuulekaan tinttailua, vaikka jaksavalla tuulella jaksan silloinkin puhua kärsivällisesti tyyliin onpas sulla paha mieli, miten saatais sulle parempi mieli 
Ja sitten telkkari... ei katso joka päivä, mutta joskus, kun tartten omaa aikaa esim. kuntopyörällä pyöräilläkseni tai aamupalaa syödessä laitan jonkun titinallen tai muun musa-dvd:n pyörimään, oon ajatellut, että kun siinä laulaa ja tanssii, se ei ole niin haitallista kuin se pelkkä posti-paten töllötys. Mutta kun tiedän, että ois parempi olla kokonaan ilman tv:tä ainakin 3-vuotiaaksi
Olen aina ollut varsin epävarma itsestäni, niin että mietin olenko vain siirtänyt yleisen epävarmuuden muilta alueilta äitiyteen? Vai pitäisikö vain tsempata enemmän ettei olisi huono omatunto lainkaan? Ja miten voin estää oman epävarmuuden siirtymistä lapselle?
Onko tällainen epävarmuus normaalia vielä vauvaiän jälkeen? Meneekö se koskaan ohi? Onko esim. toisen lapsen kanssa varmempi? Vai onko parempi tyytyä yhteen, kun senkin kanssa tuntuu voimavarat olevan niin rajalliset?
Lapsi kehittyy hyvin, puhuu hyvin ikäisekseen ja on sosiaalinen, käymmekin 1-2 krt viikossa perhekerhossa, kerran viikossa leikkijumpassa ja ehkä kerran tai pari viikossa ulkoilemme kavereiden kanssa muuten vain.
Mutta silti epävarmuus kalvaa, että tarjoanko tarpeeksi lapselleni... Kotitöitä teen varsinkin aamulla, yritän kyllä huomioida siinä lomassa, mutta eihän se yhdessä leikkimistä vastaa. Ulos pyritään menemään sekä aamupäivällä että illalla, mutta ei silloinkaan aina leikkipuiston päästä, joko kotipihassa leikitään tai sitten kävelläään kauppaan, eli liikuntaa ja raitista ilmaa saa kyllä, mutta ei varsinaista leikkimistä (täällä ei ole hyviä leikkipuistoja lähellä) kuin ehkä kerran päivässä omassa pihassa.
Tyttö tykkää kun laulan ja teen laululeikkejä, yritän lukea ainakin kaksi kuvakirjaa päivässä ja ehkä joka toinen päivä sitten muovailen tai piirtelen yhdessä. Ehkä kerran viikossa tai kahdessa pääsee mukaan leipomaan (vaikka rikkoo munat taikinaan ja sekottaa), loruja lausun ainakin muutaman kerran päivässä ja tosiaan puhuukin hyvin ikäisekseen. Mutta tulee joskus tunne, että saisiko enemmän päivähoidosta?
Ja mistä tiedän, onko lapsen perusturvallisuus ja itsetunto kunnossa? Vauvana elimme suorastaan symbioosissa, kannoin liinassa, imetin vauvantahtisesti (imetin 1 v. 7kk, tosin vipat kuukaudet vain muutaman kerran päivässä), imetin yölläkin yli vuoden, kun en halunnut itkettää. Nykyisin nukkuu omassa pinniksessä oman sängyn vieressä, tekisi mieli ottaa viereen nukkumaan, mutta ei mahduta kaikki sänkyyn ja pelkään, että sitten ei suostu enää menemään omaan sänkyyn takaisin. Tästäkin tunnen syyllisyyttä, eli uskon, että lapsen olisi parempi nukkua perhepedissä, mutta nukun itse niin huonosti, että siksi olen totuttanut omaan pinnikseen.
Lapsi on siis ajoittaisesta uhmasta huolimatta perusluonteeltaan iloinen ja sosiaalinen, hellittelee usein muita, sekä lapsia että aikuisia. Mutta olen huomannut, että kiukuttelee varsinkin silloin kun olen ITSE väsynyt, eli ovatko nuo kiukkukohtaukset sitten omaa syytäni?
Ja sitten telkkari... ei katso joka päivä, mutta joskus, kun tartten omaa aikaa esim. kuntopyörällä pyöräilläkseni tai aamupalaa syödessä laitan jonkun titinallen tai muun musa-dvd:n pyörimään, oon ajatellut, että kun siinä laulaa ja tanssii, se ei ole niin haitallista kuin se pelkkä posti-paten töllötys. Mutta kun tiedän, että ois parempi olla kokonaan ilman tv:tä ainakin 3-vuotiaaksi
Olen aina ollut varsin epävarma itsestäni, niin että mietin olenko vain siirtänyt yleisen epävarmuuden muilta alueilta äitiyteen? Vai pitäisikö vain tsempata enemmän ettei olisi huono omatunto lainkaan? Ja miten voin estää oman epävarmuuden siirtymistä lapselle?
Onko tällainen epävarmuus normaalia vielä vauvaiän jälkeen? Meneekö se koskaan ohi? Onko esim. toisen lapsen kanssa varmempi? Vai onko parempi tyytyä yhteen, kun senkin kanssa tuntuu voimavarat olevan niin rajalliset?