Olenko ainoa NÄIN huono äiti... Pohdintaa ja mietiskelyä. Pitkä vuodatus..

[papan mamma]

:'(

Miten tää äitiys onkaan näin hankalaa?

Aloitanpa ihan alusta.
Olin liki kolmekymppinen, kun sain esikoiseni ja hän oli tosi hartaasti ja pitkään odotettu. Kärsin "vauvakuumeesta" alle parikymppisestä alkaen. Kuopus syntyi reilun vuoden perästä esikoisesta.

Nyt olenkin alkanut ajattelemaan, että onkohan minua sittenkään tarkoitettu äidiksi?
Olenko vaan omasta päähänpinttymästäni tahtonut lapset?
Joille en nyt olekaan paras äiti maan päällä. :/
Pojat ovat nyt 2 v 9 kk ja 1 vee 5 kk ja mä taidan olla aika rikki. Päällisin puolin kaikki on ok.
Mulla on maailman paras mies ja hän rakastaa poikiaan täysillä. Paras isä siis.
Poikaset aloitti 16 päivää kuussa päivähoidon ja minä sen puitteissa teen sijaisuuksia. Senkin suhteen kaikki kunnossa.

Mutta kun en meinaa jaksaa. Huudan pojille ihan pienestä ja räjähdän ihan totaalisesti. Ajattelen jopa niin toisinaan, että lapset ovat pilanneet mun elämän. Ettei mun elämässä ole mitään hyvää enää... :ashamed:

Tiedän ettei näin ole, mutta kun tuntuu vaan siltä. En jotekin osaa nauttia ollenkaan tästä hetkestä, vaikka kaikki niin käskee tekemään.
Pelkään sitä, kun pojat kasvaa ja tulee uusia, isompia asioita eteen...

Olenko ihan yksin? Sanokaa mitä tekisin?

Omaa aikaa saan tarvittaessa, mutta kun tuntuu, etten edes yhdessä yössä yksin, saa tarpeeksi voimia taas jaksaa. En tiedä kuinka kauan tarviisin, että tulisi oikein kunnon ikävä takaisin kotiin...

Kiitos kaikille, jotka jaksoi lukea. :ashamed: :flower:

 

[mie]

Samanlaisia mietteitä minulki...

 

[ää]

Oletko puhunut tilanteesta rehellisesti esim. neuvolassa? Voisiko kyseessä olla esim. synnytyksen jälkeinen masennus, joka on jäänyt huomaamatta/hoitamatta?

 

[papan mamma]

Oletko puhunut tilanteesta rehellisesti esim. neuvolassa? Voisiko kyseessä olla esim. synnytyksen jälkeinen masennus, joka on jäänyt huomaamatta/hoitamatta?

En ole jutellut ollenkaan.
Muutettiin ja neuvola vaihtui, eikä meillä edes ole ollut neuvolaa pitkään aikaan. Synnytyksen jälkeen olin myös alamaissa, kun kuopus on ollut aina ns. vaativa lapsi, mutta en ole itse kiinnittänyt huomiota sen kummemmin. Ennenkuin nyt.

 

[vieras]

Mulla samat fiilikset sillä erolla etten ole koskaan kuumeillut lapsia... Ja silti ne tehtiin.

 

[et ole yksin vaikka siltä tuntuu]

Voimia, et ole yksin. Olet selvästi väsynyt ja siksi nuo oireet, ehkä sinulla on masennusta. Kehottaisin kuitenkin hakemaan apua, tilanne voi mennä pahemmaksi. Itsellä vuoden vanha poika ja samoja tuntemuksia, kotona on vaikea olla, syytä en tiedä. Kaiken pitäisi olla hyvin mutta jokin vaan mättää... Neuvoksi olen saanut neuvolasta ottaa omaa aikaa,käyn myös keskustelemassa psykologin kanssa. Lisäksi helpottaa kun saa jutella toisten samanlaisia tuntemuksia omaavien äitien kanssa.

Ja niille jotka tästä valittaa: "että miksi niitä lapsia pitää sitten tehdä jossei jaksa hoitaa" tiedoksi, että kukaan ei näitä tunnetilojaan valitse tai halua. Jokainen haluaa olla lapselle paras äiti! Enpä olisi minäkään kuvitellut moisia tunteita tuntevani vaan toisin kävi...

Halaus!

 

[lunacy sioux]

Samoja fiiliksiä täälläkin.
Elämä tuntuu jotenkin turhalta.
Lapset on oikeastaan se ainut asia minkä takia sinnittelen.
Ahdistavaa.

 

[papan mamma]

Kiitos kaikille vastanneille. :flower:

Seuraava neuvola on kuopuksen 1,5 vee neuvola, joten taidan ottaa asian siellä puheeksi.

On tää vaan niin väärin ja kummallista. Miksei elämä vois vaan olla helppoa.

:hug: kaikille teille.

 

[vieras]

Halaukset ap:lle. Mäkin elän hammasta purren ja odotan aikaa kun lapset vähän isompia. Että olis enempi sitä omaa aikaa.

 

[heippa]

Kiitos kaikille vastanneille. :flower:

Seuraava neuvola on kuopuksen 1,5 vee neuvola, joten taidan ottaa asian siellä puheeksi.

On tää vaan niin väärin ja kummallista. Miksei elämä vois vaan olla helppoa.

:hug: kaikille teille.

luulen että sinulla on masennus ja sen takia kaikki tuntuu niin ylivoimaiselta..
eihän se tarkoita että on huono ja äiti.. mullakkin tulee aina kamalan huono mieli ja tunne että olen huono äiti jos vähänkään huudan lapsille...
itse kärsin myös ainakin lievästä masennuksesta ja nyt olen viimesilläni raskaana ja oikesati olen helkutin väsyny.. ei tää mikään johdu lapsista, mutta se on just ikävää kun ne joutuu tilanteesta kärsimään ja itse kuvitelee joskus että lasten takia olisi väsynyt vaikka tosiasissa he ovat juuri se asia minkä takia sitä jaksaa.

 

[heippa]

Kiitos kaikille vastanneille. :flower:

Seuraava neuvola on kuopuksen 1,5 vee neuvola, joten taidan ottaa asian siellä puheeksi.

On tää vaan niin väärin ja kummallista. Miksei elämä vois vaan olla helppoa.

:hug: kaikille teille.

luulen että sinulla on masennus ja sen takia kaikki tuntuu niin ylivoimaiselta..
eihän se tarkoita että on huono ja äiti.. mullakkin tulee aina kamalan huono mieli ja tunne että olen huono äiti jos vähänkään huudan lapsille...
itse kärsin myös ainakin lievästä masennuksesta ja nyt olen viimesilläni raskaana ja oikesati olen helkutin väsyny.. ei tää mikään johdu lapsista, mutta se on just ikävää kun ne joutuu tilanteesta kärsimään ja itse kuvitelee joskus että lasten takia olisi väsynyt vaikka tosiasissa he ovat juuri se asia minkä takia sitä jaksaa.

ja juuri nämä kamalat syyllisyyden tunteet jne. johtuu siitä masennuksesta. näin mulle sano psykologi perheneuvolassa.
ota rohkeasti asia esiin älä edes yritä näytellä kellekkään että kaikki on hyvin niin siitä se lähtee!! mulla itsellä on kamalan vaikea ollut myöntää kelekkään edes sitä että väsyttää jne. mutta nykyään sanon suoraan että en jaksa jne.

 

[tulia]

Et tosiaankaan ole yksin. Kannattaa avoimesti neuvolassa mainita. Itselläni on takana terapiaa masennukseen monessa eri paikassa eri ihmisten kanssa, mutta nyt kun oikeesti avauduin neuvolassa ja pyysin apua että saisin itseni kontrolliin (huudan kun pinna palaa ja kun se palaa kunnolla niin lapset pelkää, vaikka ovat jo 4,5w ja 3w). Myös miehen kanssa kannattaa puhua asiasta ja koittaa pyytää mahdollisimman paljon apua läheisiltä. Myös yhteinen loma puolison kanssa voi tehdä ihmeitä. Yksi yö on pieni aika, älä syyllisty jos et siinä ajassa saa akkuja ladattua. Olenko oikeassa kun sanon, että olotilasi on tullut pikku hiljaa hiipien, eikä niin että yhtäkkiä kaikki on huonosti etkä enää jaksa mitään. Samalla tavalla alkaa tilanne korjaantuakin. Hiipien. Pikku hiljaa ja askel kerrallaan. Satsaa omaan aikaan ilman mitään sen kummempaa tekemistä, tee sitä mikä tuntuu hyvältä. Koettakaa yhdessä pariskuntana myös löytää aikaa toinen toisillenne. Rakkaus auttaa jaksamaan.

Eikä ole mikään ihme, että uudessa tilanteessa äitikin väsyy. Kotona oleminen on rankkaa, mutta niin on kotoa pois lähteminenkin. Ja äitihän ei tunnetusti ole koskaan vapaa syyllisyydestä, vaan moni äiti taitavasti syyllistää itseään monestakin asiasta jolle ei yksinkertaisesti voi mitään. Eikä syyllistyminen mitään tai ketään auta.

Muista, että se että joskus tuntuu ettei jaksa enää hetkeäkään lapsiaan ei tarkoita sitä ettei lapsiaan rakastaisi. Tai että olisi tehnyt virheen lapsia hankkiessaan/halutessaan. Äidilläkin on lupa olla väsynyt, olla pahalla tuulella. Äitikin saa itkeä. Ja kiukutella.

Ja tosiaan äiti seura auttaa monia (itseänikin), sillä monilla äideillä on samanlaisia tuntemuksia. Yleensä ongelma on vaan siinä ettei kukaan uskalla myöntää sitä. Luullaan että jos valitan väsymystä en rakasta lastani, mikä ei ole laisinkaan totta. Kaikki äidit ovat joskus väsyneitä. Kaikki! Niin väitän minä.


Voimia! :hug:

 

[pään paijausta?]

Sä olet vain tällainen nyky-yhteiskunnan länsimaalainen tuotos eli ihminen joka ei löydä onnea mistään. Lapsettomana valittaisit ja äitinä valitat. Sun on hyvin vaikea varmastikin vaan elää elämää päivä kerrallaan hyvällä fiiliksellä ja olla onnellinen olemassa olevasta.

 

[papan mamma]

Kiitos kaikille.
Täällä taas itkeä tillitän, kun ihan ventovieraat jaksatte miulle kirjoittaa ja välittää.

Nyt päätän, että kerron neuvolassa tunteistani. Helppoa se ei liene ole, mutta sisulla päätän sen tehdä.

Miehen kanssa ollaan lähdössä kolmen yön reissuun kuun lopulla ja sitä odotan ihan hirveesti. Tiedän, että rakkautta on, mutta välillä kaikki hellyys jää kaiken arkisen puurtamisen alle...
Ja ensi viikonloppuna lähden äitien virkistysviikonloppuun kolmen ystävän kanssa. Ja saan näillä näkymin olla kaksi yötä "yksin".
Että kyllä onneksi tällä hetkellä on vaihteluakin arkeen luvassa. Pitkästä aikaa. =)

Yritän jo etukäteen henkisesti valmistautua näihin vapaisiin, että osaisin oikesti heittää vapaalla, enkä stressaisi mitään.

Olette kultaisia. :hug:

Kiitos teille. =)

 

[papan mamma]

Sä olet vain tällainen nyky-yhteiskunnan länsimaalainen tuotos eli ihminen joka ei löydä onnea mistään. Lapsettomana valittaisit ja äitinä valitat. Sun on hyvin vaikea varmastikin vaan elää elämää päivä kerrallaan hyvällä fiiliksellä ja olla onnellinen olemassa olevasta.

Voihan se olla näinkin. Mene ja tiedä...

 

[kutku]

Laitoin sinulle yksityisviestin :hug: