Olenko ainoa äiti

[ahdistus]

Joka ei tunne suurta tuskaa vaikka jätän pienen lapsen hoitoon/yökylään? Meillä lapsi on 1v3kk ja ollut useammankin yön peräkäin mummulassa hoidossa. Ympärillä todella moni kauhistelee kuinka voin jättää lapsen niin pitkäksi aikaa...Mietin monesti että liekkö sitten kovinkin kylmä tapaus tms. kun en koe sellaista vahvaa sidettä lapseeni. Toki häntä kaipaan kun hän on hoidossa enkä maailmassa rakasta mitään yhtä paljoa kuin häntä (tai no tietyysti lapsen isää yhtälailla)

Olen miettinyt usein voisiko asiaan vaikuttaa sekin että lapsemme syntyi keskosena rv28+2 ja oli sairaalassa 7 ensimmäistä viikkoa. Imetyskään ei multa onnistunut, maito ei noussut oikeastaan lainkaan. Joskus olen miettinyt vaikuttako tälläinen äiti-lapsi suhteen syntyyn ja voisiko se olla yksi "syy" että ero lapsesta ei tee kipeää.

Olen vaan niin ahdistunut niistä ihmisten "katseista" ja kommenteista että miten nyt voit oikeasti antaa lapsen noin pienenä pois...kuinka se saa tuntemaan huonoa äitiyttä. Mutta ei kai minun tarvitse näytelläkään? Ja tekeekö se minusta huonon äidin? Lapsi tykkää olla mummilassa ihan silminnähden. Mummilassa olot ei haittaa unirytmeihin eikä ruokailuihin,ei mihinkään. Jos lapsi oireilisi jotenkin en toki häntä jättäisi, mutta kun ei.

Itse sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen, alku aika oli niin rankkaa jatkuvan pelon kanssa elämistä. Ja petyin myös tuohon imetykseen, miksi mun kroppa ei tuottanut maitoa (lääkärien mukaan se on ihan normaalia ennenaikaisuudessa, naisen kroppa ei tiedosta sitä että tarvitsis alkaa maitoa tuottaan). Siksi olen tarvinnut itsekin lepoa, henkinen puoli kun ei ole oikein meinannut pysyä perässä.

 

[mur]

just tätä se imetysvouhotus saa aikaan!! *hävetkää*

itellä lähes samat kokemukset, mutta kovin kiintynyt olen lapseen..

 

[chef]

Esikkoa pystyin antamaan jotenkin helpommin yökylään, kun tätä kakkosta. Mua ahdistaa ihan jumalattomasti tieto siitä että kohta joukun synnärille ja 1v2kk joutuu olemaa 2-3 päivää ilman äitiä :'( ...ja äiti ilman sitä lasta

Molempia rakastan ihan yhtälailla eli ei siitä ole kiinni.

Imetys ei ole sujunut kummastakaan.

 

[vieras]

Itse Annoin alle vuoden ikäisen lapsen mummulaa 3pv, kun sitä niin halusi sinne. Enkä tuntenut huonoa itse tuntoa, päin vastoin. sainpahan nukkua pitkät univelat,siivota ja käydä kaupassa rauhassa. Mutta kaipasin iltaisin häntä iltaisin aina.

 

[yksi äiti]

Itselläni piakkoin 2v tytär. Yökylään en ole häntä vielä kertaakaan jättänyt johtuen siitä, että meillä imetys on onnistunut "hieman liiankin hyvin" -> vielä nytkin lapsi nukahtaa vain ja ainoastaan tissille ja myös tankkaa yön aikana, kun ei heräilyiltään muuten saa unen päästä uudelleen kiinni.
Mutta muuten tuohon kysymykseesi, niin ymmärrän tuntemuksiasi. Oma lapseni syntyi lopulta rv38+6, mutta ennenaikaisuuden vaaran vuoksi makasin myös sairaalassa (ja kotona oli lepohoito n.rv30 alkaen). Tuo vaikutti aivan varmasti kiintymyssuhteeseemme, jossa olikin ongelmia vauva-aikana. Olen muutenkin taipuvainen epäsuhtaiseen menettämisen pelkoon, mutta vaikea raskausaika oli kyllä jotain aivan järkyttävää! Jotenkin sitä ikäänkuin varautui kokoajan siihen, että lapsi ei ehkä selviä, ja jos selviääkin, niin saattaa vammautua jos pahasti käy. Ja synnytys oli hankala, lapsi joutui happikaappiin yms. Toki ei oma lapseni keskonen ollut ja kotiinkin sain hänet normaalisti. Mutta voin uskoa mikä epätoivo sinulla, ap, on ollut.

 

[umbrella-]

Esikkoa pystyin antamaan jotenkin helpommin yökylään, kun tätä kakkosta. Mua ahdistaa ihan jumalattomasti tieto siitä että kohta joukun synnärille ja 1v2kk joutuu olemaa 2-3 päivää ilman äitiä :'( ...ja äiti ilman sitä lasta

Molempia rakastan ihan yhtälailla eli ei siitä ole kiinni.

Imetys ei ole sujunut kummastakaan.

Mä peesailen sua siinä mielessä, että esikon kanssa mullakin oli helpompaa antaa lasta yökylään. Mutta tähän kuopukseen oon kiintynyt, että kaikki erossaoloaika tuottaa tuskaa :/

 

[ap]

Itselläni piakkoin 2v tytär. Yökylään en ole häntä vielä kertaakaan jättänyt johtuen siitä, että meillä imetys on onnistunut "hieman liiankin hyvin" -> vielä nytkin lapsi nukahtaa vain ja ainoastaan tissille ja myös tankkaa yön aikana, kun ei heräilyiltään muuten saa unen päästä uudelleen kiinni.
Mutta muuten tuohon kysymykseesi, niin ymmärrän tuntemuksiasi. Oma lapseni syntyi lopulta rv38+6, mutta ennenaikaisuuden vaaran vuoksi makasin myös sairaalassa (ja kotona oli lepohoito n.rv30 alkaen). Tuo vaikutti aivan varmasti kiintymyssuhteeseemme, jossa olikin ongelmia vauva-aikana. Olen muutenkin taipuvainen epäsuhtaiseen menettämisen pelkoon, mutta vaikea raskausaika oli kyllä jotain aivan järkyttävää! Jotenkin sitä ikäänkuin varautui kokoajan siihen, että lapsi ei ehkä selviä, ja jos selviääkin, niin saattaa vammautua jos pahasti käy. Ja synnytys oli hankala, lapsi joutui happikaappiin yms. Toki ei oma lapseni keskonen ollut ja kotiinkin sain hänet normaalisti. Mutta voin uskoa mikä epätoivo sinulla, ap, on ollut.

Se oli aika rankaa aikaa ja jotenkin musta tuntuu että silloin ei uskaltanut ees toivoa että jonain päivänä lapsi on vielä kotona. Sitä tavallaan pelkäskin että jos kiintyy lapseen ja se kuitenkin sitten viedää samantien meiltä pois. Kai se oli jonkin sortin henkinen suojamekanismi mulle.