H
huooh
Vieras
Minulla yksi lapsi ja mies, opinnot kesken. Raskastahan tämä on, nyt jälkeenpäin ajatellen olisin ehkä odotellut tämän lasten hankinnan kanssa, vaikka lastani yli kaiken rakastankin (kuulunee mainita). Yhteenmuuttokin olisi saanut ehkä odottaa, vaikka mulla ihana, huolehtiva, lempeä ja sitoutuva mies onkin.
Mut en voi sille mitään, että koen kateutta lapsettomia kohtaan. Eräskin ikäiseni (27v) opiskelijaystävä harrastaa, käy töissä ja opiskelee, nauttii elämästään. Ei rellestä ja ryyppää, tai harrasta yhdenillanjuttuja, enkä minäkään sitä kaipaa. Kaipaan sitä vapautta, joka hänellä on. Voi nukkua pitkään, lähteä viikonloppuaamuna aurikoisella kelillä luistelemaan, laittaa ruokaa rauhassa, käydä salilla, opiskella ihan rauhassa ja silloin kuin itselle sopii. Rahat voi käyttää itseensä ja vaikka matkusteluun.
Puhumattakaan siitä, että itse kun en lapsen takia voi aina luennoille ja kursseille osallistua fyysisesti olemalla paikalla, niin tietty siinä menee paljon ohi, vaikka periaatteessa kirjoista voi saman lukeakin. Tämä ystäväni saa hyviä arvosanoja, itsellä lapsen myötä arvosanat selvästi laskeneet. Ei vaan jaksa enää samalla tavalla, kun on lapsikin hoidettava ja levätäkin pitäisi välillä.
En todennäköisesti tule saamaan töitä niin hyvin kuin nämä lapsettomat, koska he saavat parhaat harjoittelupaikat ja sitä kautta duunit, kun voivat joustaa enemmän ja matkustaa. He ehtivät verkostoitua ja tuoda itseään esille enemmän.
Tällä alalla se on elintärkeää, paikoista on kilpailu ja sen saa aina joku, joka tuntee jonkun. He voivat tarjoutua tutkimusapulaisiksi opiskelujen oheen ja kerätä työkokemusta ja näyttöjä, mä en. Se, että mulla on jo lapsi ja lapsettomuus on kompastuskivi työnhaussa ja lapselliset ois etusijalla on kyllä meidän alalla ihan myytti. Samassa asemassa ollaan ja näytöt ratkaisee. Ja että lapsenhoito helpompaa opintojen ohella kuin työelämän ohella. Just. Äitiysrahakin on minimit kun ei ole ehtinyt tienata juuri mitään, kesätöitä hanttihommissa.
Mut tämä nyt vaan oli tällaista pohdintaa, välillä vaan harmittaa, kun on pitänyt kiirehtiä.
Mut en voi sille mitään, että koen kateutta lapsettomia kohtaan. Eräskin ikäiseni (27v) opiskelijaystävä harrastaa, käy töissä ja opiskelee, nauttii elämästään. Ei rellestä ja ryyppää, tai harrasta yhdenillanjuttuja, enkä minäkään sitä kaipaa. Kaipaan sitä vapautta, joka hänellä on. Voi nukkua pitkään, lähteä viikonloppuaamuna aurikoisella kelillä luistelemaan, laittaa ruokaa rauhassa, käydä salilla, opiskella ihan rauhassa ja silloin kuin itselle sopii. Rahat voi käyttää itseensä ja vaikka matkusteluun.
Puhumattakaan siitä, että itse kun en lapsen takia voi aina luennoille ja kursseille osallistua fyysisesti olemalla paikalla, niin tietty siinä menee paljon ohi, vaikka periaatteessa kirjoista voi saman lukeakin. Tämä ystäväni saa hyviä arvosanoja, itsellä lapsen myötä arvosanat selvästi laskeneet. Ei vaan jaksa enää samalla tavalla, kun on lapsikin hoidettava ja levätäkin pitäisi välillä.
En todennäköisesti tule saamaan töitä niin hyvin kuin nämä lapsettomat, koska he saavat parhaat harjoittelupaikat ja sitä kautta duunit, kun voivat joustaa enemmän ja matkustaa. He ehtivät verkostoitua ja tuoda itseään esille enemmän.
Tällä alalla se on elintärkeää, paikoista on kilpailu ja sen saa aina joku, joka tuntee jonkun. He voivat tarjoutua tutkimusapulaisiksi opiskelujen oheen ja kerätä työkokemusta ja näyttöjä, mä en. Se, että mulla on jo lapsi ja lapsettomuus on kompastuskivi työnhaussa ja lapselliset ois etusijalla on kyllä meidän alalla ihan myytti. Samassa asemassa ollaan ja näytöt ratkaisee. Ja että lapsenhoito helpompaa opintojen ohella kuin työelämän ohella. Just. Äitiysrahakin on minimit kun ei ole ehtinyt tienata juuri mitään, kesätöitä hanttihommissa.
Mut tämä nyt vaan oli tällaista pohdintaa, välillä vaan harmittaa, kun on pitänyt kiirehtiä.
Mut nyt helpottaa, tää jää ainoaksi ja joka vuosi lapsi on isompi ja omatoimisempi. Mä voin ottaa rennosti sitten kun ne lapsettomat elää samoja aikoja 
