Kaipa se riippuu niin siitä, millaisia vauvoja on ollut. Mulla on ollut 2 refluksista kärsivää, pulauteltu ylt ympäriinsä esikoinen ensimmäisen vuoden, ja saas nähdä kauanko kakkosella jatkuu, kumpikaan ei nukkunut koskaan pitkiä päikkäreitä, kakkonen nukkui ensimmäiset 2 kk vain 5 minuutin pätkissä päivisin ja heräs taas huutamaan. Öisin onneksi paremmin. Nukuttaminen oli järkyttävää taistelua, ja sitten kun se ei saanut nukuttua, se oli koko päivän vihainen. Kakkonen ei myöskään koskaan nukahtanut tissille, että siitäkään ei ollut mitään apua. Järkyttävää riittämättömyydentunnetta tunsin ensimmäiset n. 4 kk, kun aikaa esikoiselle (alle 3-vuotias hänkin) ei ollut koskaan mitään aikaa, kun vauva oli vaan niin hankala.
Ulkona ehdittiin olemaan just ja just tunti kun taas piti juosta kotiin imettämään (oli talvi). Kakkonen ei myöskään mennyt matkassa mukisematta, vaan oli äärimmäisen herkkä paikanvaihdoksille ja vieraille ihmisille, sen kanssa reissussa (sukuloimassa) oli ihan horroria.
Nyt kakkonen on 6,5 kk, ja helpottaa huomattavan nopealla tahdilla koko ajan. Hänelle on tullut säännöllinen rytmi, vaikkakaan en erityisemmin arvosta sitä, että hän herää joka aamu kello 5 ja päivässä ei ole yksiäkään pidempiä päikkäreitä vaan neljät 30 min päikkärit. Mutta siihen tottuu.
Ainakin nyt pystyn taas olemaan isosiskon kanssa täysipainoisemmin, vauva menee siinä mukana. Alussa näin ei todellakaan ollut.
Olen valtavan onnellinen lapsistani, siitä että heitä on kaksi, ja he rakastavat suunnattomasti toisiaan jo nyt. Mutta että vielä uudelleen altistaisin perheeni sille, että yksi karjuja pyörittää koko perheen arjen ihan perseelleen ensimmäiset 5-6 kk, niin enpä usko...
Ja vielä kun lisää siihen sen, että se vauvan yritys jo ylipäätään kesti yli vuoden ja aiheutti mulle masennusta vauvakuumeessani, sekä sen, että raskausaikana tunsin koko ajan kamalaa kuolemanpelkoa (perusteetonta kai, mutta kuitenkin), niin ei tunnu siltä, että maksaa vaivaa... Tää on ollut raskasta meidän parisuhteellekin. Jos mieheni haluaa kolmannen lapsen niin se olkoon joku valmiiksi vähän isompi tummasilmäinen Pepe Kolumbiasta.
Vitsi vaan, tiedän kyllä, ettei adoptio ole noin helppoa. Mutta oikeasti tosi vaikea uskoa, että ryhdyttäisiin tähän vauvahommaan uudelleen, meillä tää on vaan ollut niin raskasta.
Mä oon eniten elementissäni hiukan isompien lasten kanssa, nyt kun esikoinen täyttää kohta kolme, niin mä niin nautin, kun saan selittää hänelle asioita ja hän kuuntelee silmät suurina, ja luetaan kirjoja, ja askarrellaan, se on ihanaa.
Silti mun mielestä ihania aikoja.
