"mö"
voi ei, kuulostaa niin surulliselta 
Missä päin suomea asustelette? Mä olisin niin valmis sun olkapääx.
Missä päin suomea asustelette? Mä olisin niin valmis sun olkapääx.
pohjoisen nainen
[QUOTE="vieras";28864446]Autismiin ja aspergeriin liittyvää minullekkin tuli ensimmäisenä mieleen.
On väärä käsitys että autistiset lapset olisi pelkästään näitä omissa maailmoissaan eläjiä,
kirjo on aika laaja.[/QUOTE]
Joo, näin se on. Minun ensimmäinen mieheni oli autistikirjoinen (asperger) ja nimenomaan väkivaltainen tapaus. Hän saattoi saada hallitsemattomia raivokohtauksia, eikä hän koskaan pyytänyt niitä anteeksi, koska ei kyennyt ymmärtämään muiden tunteita. Hän oli myös hyvin älykäs, eikä koskaan käynyt käsiksi ihmisiin (siis aikuisena) vaan vain tuhosi paikkoja. Erosimme melko pian. Sain lopulta tietää, että hän oli lapsena ollut psykiatrisessa hoidossa ilmeisesti hyvin samanlaisen käytöksen vuoksi, kuin ap:n lapsi.
Minusta kuulostaa siltä, että ap:n lapsi on samantyyppinen, siis väkivaltainen asperger, hyvin älykäs sellainen. En myöskään näe muuta vaihtoehtoa kuin laitoshoidon, ja jopa suosittelen sitä. Omat vanhemmat eivät ole tuollaiselle lapselle minkäänlainen auktoriteetti.
On väärä käsitys että autistiset lapset olisi pelkästään näitä omissa maailmoissaan eläjiä,
kirjo on aika laaja.[/QUOTE]
Joo, näin se on. Minun ensimmäinen mieheni oli autistikirjoinen (asperger) ja nimenomaan väkivaltainen tapaus. Hän saattoi saada hallitsemattomia raivokohtauksia, eikä hän koskaan pyytänyt niitä anteeksi, koska ei kyennyt ymmärtämään muiden tunteita. Hän oli myös hyvin älykäs, eikä koskaan käynyt käsiksi ihmisiin (siis aikuisena) vaan vain tuhosi paikkoja. Erosimme melko pian. Sain lopulta tietää, että hän oli lapsena ollut psykiatrisessa hoidossa ilmeisesti hyvin samanlaisen käytöksen vuoksi, kuin ap:n lapsi.
Minusta kuulostaa siltä, että ap:n lapsi on samantyyppinen, siis väkivaltainen asperger, hyvin älykäs sellainen. En myöskään näe muuta vaihtoehtoa kuin laitoshoidon, ja jopa suosittelen sitä. Omat vanhemmat eivät ole tuollaiselle lapselle minkäänlainen auktoriteetti.
"Jenis"
Kuulostaa ihan hirveältä elämältä, en tajua miten ootte jaksaneet noinkin kauan! Tsemppiä ratkaisuunne, noin vakavasti sairas lapsi ei varmasti tule ikinä kotona pärjäämään. Tai ainakaan ilman että vanhemmat tosiaan sekoaa. Luin kirjan Poikani Kevin ja mietin silloin että ei kai tuollaisia lapsia olekaan, mutta on näemmä...
???
WTF?! Tottakai voi olettaa, että saa apua.
"juup"
Kuulostaa häiriintyneeltä tunne-elämän käytökseltä. Ei miltään muulta. Ette ole osanneet kasvattaa. Taustalla voi myös olla esim. adhd tyyppistä häiriötä. Käytös on oire jostain. Ja olet lyönyt lastasi???? Oli miten oli, tuossa tilanteessa ei voi kai muuta kun laittaa lapsen johonkin muualle ja toivoa parasta.
"vieras"
Jos joku viranomainen ei ole apua antanut niin kun ap kertoi ja lapsi ei parane ja saa apua on se tietysti viranomaisen vika, mutta vanhemman vastuu.
"vieras"
Uskomattoman vahvoja olette miehesi kanssa. mä olen välillä aivan uupunut oman erityislapsen kanssa joka ei edes ole mitään tuohon verrattavissa. tuossa auta muu kuin vaatia hoitoa lapselle, kunnes saatte sitä. kyllä minäkin kallistuisin enemmän neurologisiin ongelmiin :/
Voimia!
Voimia!
"Jenis"
[QUOTE="juup";28864966]Kuulostaa häiriintyneeltä tunne-elämän käytökseltä. Ei miltään muulta. Ette ole osanneet kasvattaa. Taustalla voi myös olla esim. adhd tyyppistä häiriötä. Käytös on oire jostain. Ja olet lyönyt lastasi???? Oli miten oli, tuossa tilanteessa ei voi kai muuta kun laittaa lapsen johonkin muualle ja toivoa parasta.[/QUOTE]
Mikä ihme on "häiriintynyt tunne-elämän käytös"?
Mikä ihme on "häiriintynyt tunne-elämän käytös"?
"juup"
No siis lapsen sosio-emotionaaliset häiriöt (tunne-elämän ja käyttäytymisen häiriöt), jopa uhmakkuushäiriö tai alkavaa käytöshäiriötä.
"Jenis"
[QUOTE="juup";28865120]No siis lapsen sosio-emotionaaliset häiriöt (tunne-elämän ja käyttäytymisen häiriöt), jopa uhmakkuushäiriö tai alkavaa käytöshäiriötä.[/QUOTE]
Ja nää tulee siitä, ettei "osata kasvattaa"? Miten musta nyt tuntuu että tässä vedettiin joku mutka suoraksi...
Ja nää tulee siitä, ettei "osata kasvattaa"? Miten musta nyt tuntuu että tässä vedettiin joku mutka suoraksi...
NO HUOH
[QUOTE="juup";28864966]Kuulostaa häiriintyneeltä tunne-elämän käytökseltä. Ei miltään muulta. Ette ole osanneet kasvattaa. Taustalla voi myös olla esim. adhd tyyppistä häiriötä. Käytös on oire jostain. Ja olet lyönyt lastasi???? Oli miten oli, tuossa tilanteessa ei voi kai muuta kun laittaa lapsen johonkin muualle ja toivoa parasta.[/QUOTE]
Tollaiseksi ei tule kyllä yksikään lapsi, siksi ettei muka osata kasvattaa!
Miettisit sinäkin vähän mitä kirjoittelet ihmiselle, jolla on todella raskas elämäntilanne ja oikeasti vaikeaa.
Tollaiseksi ei tule kyllä yksikään lapsi, siksi ettei muka osata kasvattaa!
Miettisit sinäkin vähän mitä kirjoittelet ihmiselle, jolla on todella raskas elämäntilanne ja oikeasti vaikeaa.
"vieras"
Ajattelin muuten ihan samaa, luin just muutama viikko sitten taas sen kirjan kun meidän tyttö otti sen kirjastosta
[QUOTE="juup";28864966]Kuulostaa häiriintyneeltä tunne-elämän käytökseltä. Ei miltään muulta. Ette ole osanneet kasvattaa. Taustalla voi myös olla esim. adhd tyyppistä häiriötä. Käytös on oire jostain. Ja olet lyönyt lastasi???? Oli miten oli, tuossa tilanteessa ei voi kai muuta kun laittaa lapsen johonkin muualle ja toivoa parasta.[/QUOTE]
Onko mielestäsi syöpäkin seurausta väärästä kasvatuksesta, vai kenties vanhemmat antaneet lapselle myrkyllisiä purkkisoseita jotka johtavat leukemiaan? Aivan yhtä looginen väite..
Plussaa kai sekin että kolmannelle sivulle piti mennä että tuli ensimmäinen tyypillinen palstavastaus.
Ap:lle voimia, ei voi muuta toivottaa. Toivottavasti lapselle löytyy hyvä paikka. Jos teidän resurssit on loppuun käytetty, on hyvää vanhemmuutta siirtää vastuu taholle joka järjestää hoidon asianmukaisesti. Ehkä tilanteeseen vielä jonain päivänä löytyy apu joka mahdollistaa perheenne yhdistämisen, siihen saakka jaksatte kuitenkin varmasti aktiivisemmin olla lapsen tukena jos helvetti ei pyöri 24/7 teillä kotona.
Onko mielestäsi syöpäkin seurausta väärästä kasvatuksesta, vai kenties vanhemmat antaneet lapselle myrkyllisiä purkkisoseita jotka johtavat leukemiaan? Aivan yhtä looginen väite..
Plussaa kai sekin että kolmannelle sivulle piti mennä että tuli ensimmäinen tyypillinen palstavastaus.
Ap:lle voimia, ei voi muuta toivottaa. Toivottavasti lapselle löytyy hyvä paikka. Jos teidän resurssit on loppuun käytetty, on hyvää vanhemmuutta siirtää vastuu taholle joka järjestää hoidon asianmukaisesti. Ehkä tilanteeseen vielä jonain päivänä löytyy apu joka mahdollistaa perheenne yhdistämisen, siihen saakka jaksatte kuitenkin varmasti aktiivisemmin olla lapsen tukena jos helvetti ei pyöri 24/7 teillä kotona.
kahvikirahvi
[QUOTE="vieras";28865232]Ajattelin muuten ihan samaa, luin just muutama viikko sitten taas sen kirjan kun meidän tyttö otti sen kirjastosta[/QUOTE]
Kuulosti ihan pelottavan samanlaiselta.
Kuulosti ihan pelottavan samanlaiselta.
"vieras"
[QUOTE="random";28864735]Se on totta, että yhä nykyäänkin vanhempien pitäisi olla oppineempia kuin kaikki eri alojen lääkärit yhteensä, mikäli mielivät saada lapselleen asianmukaiset tutkimukset ja sitä kautta diagnoosi (jota ilman kaikki on ihan helvetin vaikeaa).
Meilläkin aina ennen neuron polin käyntiä itse luin yökaudet lääkärikirjoista ja netistä, mikä lapsella mahdollisesti voisi olla, ja sitten kyselin vastaanotolla, voisiko kyse olla tuosta tai tästä. Usein vastaus oli kyllä, ja sitten piti vielä tiedustella, voisiko asiaa sitten kenties tutkia. Enhän mä itse sillä diagnoosilla mitään tee, mutta kun se tahdoo olla edellytys kaikkiin tukiin, joiden takana taas on kaikki kuntoutus ja lääkitys.
Monesti tuota rumbaa käydessäni mietin, miten ihmeessä pärjäävät vanhemmat, jotka eivät jaksa/ehdi/osaa opiskella kaikkea itse, kysellä, ihmetellä, vaatia, inttää... Tahtoo nimittäin olla niin, että yhtään mitään ei tehdä, odotellaan vaan ihmettä, elleivät vanhemmat ole äärimmäisen valveutuneita ja ellei heillä ole voimia tai mahdollisuuksia olla ihan helvetin v****maisia. (Ja tämäkin pitää tietysti tehdä huolella: ei saa olla suoraan ilkeä vaan esittää asioita "tyhmänä" kysellen, ettei tule loukanneeksi jonkun asioihin vaikuttamaan pystyvän tunteita.) Ei, eipä todellakaan ole ikävä tuota aikaa.
Voimia teille, toivottavasti tilanne selviää tavalla tai toisella![/QUOTE]
Tämä kuulostaa tutulta. Minulla ei ole erityislasta, mutta itselläni on (yhä diagnisoimaton) sairaus. Koska helppoa ja nopeaa vastausta oireisiini ei löytynyt, lääkärini ei halunnut tutkia enempää, vaan antaa asian olla. Aivan kuin parantuisin yhtäkkiä sillä, että mitään diagnoosia en saa.
Ja jos lääkärille itse ehdottaa jotain tai kertoo lukeneensa jostain sairaudesta, joka voisi sopia oireisiin, saa olla varovainen, että lääkäri ei loukkaannu, koska hänhän on se asiantuntija... (Mutta miksi minä olen se, joka tekee kaiken työn?) Lopulta sitä alkaa ajattelemaan, että on hullu tai luulosairas tai väsyy ja antaa olla.
Psykiatrinen hoito on ainakin Suomessa monesti suoraan sanottuna teennäistä paskalässytystä, josta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Vaadi neurologisia tutkimuksia ja kunnon psykiatreja, ei mitään hemmetin lässyttäjiä.
Meilläkin aina ennen neuron polin käyntiä itse luin yökaudet lääkärikirjoista ja netistä, mikä lapsella mahdollisesti voisi olla, ja sitten kyselin vastaanotolla, voisiko kyse olla tuosta tai tästä. Usein vastaus oli kyllä, ja sitten piti vielä tiedustella, voisiko asiaa sitten kenties tutkia. Enhän mä itse sillä diagnoosilla mitään tee, mutta kun se tahdoo olla edellytys kaikkiin tukiin, joiden takana taas on kaikki kuntoutus ja lääkitys.
Monesti tuota rumbaa käydessäni mietin, miten ihmeessä pärjäävät vanhemmat, jotka eivät jaksa/ehdi/osaa opiskella kaikkea itse, kysellä, ihmetellä, vaatia, inttää... Tahtoo nimittäin olla niin, että yhtään mitään ei tehdä, odotellaan vaan ihmettä, elleivät vanhemmat ole äärimmäisen valveutuneita ja ellei heillä ole voimia tai mahdollisuuksia olla ihan helvetin v****maisia. (Ja tämäkin pitää tietysti tehdä huolella: ei saa olla suoraan ilkeä vaan esittää asioita "tyhmänä" kysellen, ettei tule loukanneeksi jonkun asioihin vaikuttamaan pystyvän tunteita.) Ei, eipä todellakaan ole ikävä tuota aikaa.
Voimia teille, toivottavasti tilanne selviää tavalla tai toisella![/QUOTE]
Tämä kuulostaa tutulta. Minulla ei ole erityislasta, mutta itselläni on (yhä diagnisoimaton) sairaus. Koska helppoa ja nopeaa vastausta oireisiini ei löytynyt, lääkärini ei halunnut tutkia enempää, vaan antaa asian olla. Aivan kuin parantuisin yhtäkkiä sillä, että mitään diagnoosia en saa.
Ja jos lääkärille itse ehdottaa jotain tai kertoo lukeneensa jostain sairaudesta, joka voisi sopia oireisiin, saa olla varovainen, että lääkäri ei loukkaannu, koska hänhän on se asiantuntija... (Mutta miksi minä olen se, joka tekee kaiken työn?) Lopulta sitä alkaa ajattelemaan, että on hullu tai luulosairas tai väsyy ja antaa olla.
Psykiatrinen hoito on ainakin Suomessa monesti suoraan sanottuna teennäistä paskalässytystä, josta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Vaadi neurologisia tutkimuksia ja kunnon psykiatreja, ei mitään hemmetin lässyttäjiä.
paskamutsi
Ap tässä taas, kiitos uusista viesteistä.
Osasin odottaakin pakollista "ette osaa kasvattaa"- viestiä, voin kuitenkin todeta että tapamme kasvattaa on arvosteltu Lastenlinnassa asti eikä siinä ole nähty huomautettavaa. Juu, löin lastani- mutta hän ehti käyttäytymään häiriintyneesti jo nelisen vuotta ennen sitä. Se ei siis aiheuttanut käytöstä.
Olemme antaneet lapselle aikaa, huomiota, yrittäneet keksiä mukavaa tekemistä. Mies on yrittänyt houkutella lasta kanssaan tekemään sämpylöitä, minä olen pyytänyt häntä avuksi kotitöihin ja mm. kyläilemään. Harvemmin lasta kiinnostaa osallistua. Joskus halusi tehdä tiettyä ruokaa, tietenkin kannustimme siihen ja autoimme. Kävimme hänen kanssaan puistoissa, uimahallissa, retkillä, lähimetsässä. Mies luki ja runoili lapselle, kuten minäkin. Opetin lapselle sanaleikkejä, piirsimme ja teimme tehtäväkirjoja yhdessä. Yritin mennä mukaan hänen leikkeihinsä. Katsoimme yhdessä ohjelmia. Halailimme, jumppasimme.
Minä väitän ihan rehellisesti, että vietimme lapsen kanssa aikaa enemmän kuin keskivertovanhemmat. Ja nyt meiltä edelleenkin kysellään, teemmekö mitään yhdessä! Hoitaja osastolla pani näes merkille etten osallistunut lapsen leikkiin...sen jätti huomioimatta että pelasin hänen kanssaan hetkeä aiemmin lautapeliä, pidimme kutituskilpailun ja leikimme että soitimme toisillemme leikkipuhelimilla (lapsi tykkää ns. pienempien lasten leluista). Kyllä tässä alkaa olemaan sellainen olo, että mitäköhän minusta oikein halutaan! Tiedän perheitä, joissa lasten kanssa ei tehdä juuri koskaan mitään, eivätkä lapset oireile kuten omani.
Minä en suoraan sanottuna tiedä, haluanko enää hakea lisää apua. Olen väsynyt jatkuvaan vääntämiseen, taistelemiseen ja todisteluun. Olen myös sitä mieltä, että 7-vuotias alkaa jo olemaan itsekin vastuussa käytöksestään eikä vanhempia voi syyttää loputtomiin hänen tekosistaan. Psykiatrinen puoli näkee asian silti niin, että kaikki mitä minä teen, koen tai tunnen, vaikuttaa suoraan sellaisenaan lapseen...en jaksa sitä. En jaksa jatkuvasti puolustella näkökantaani, tuoda esiin vanhoja lausuntoja, selitellä. Mutta en myöskään suostu nielemään sitä, että lapsen käytös johtuisi siitä että minulla ei ollut täydelliset kotiolot aikoinaan tai että mieheni tunneilmaisu on niukkaa, jos häntä jännittää kyttäävä ja muistiinpanoja tekevä psykiatri.
Osasin odottaakin pakollista "ette osaa kasvattaa"- viestiä, voin kuitenkin todeta että tapamme kasvattaa on arvosteltu Lastenlinnassa asti eikä siinä ole nähty huomautettavaa. Juu, löin lastani- mutta hän ehti käyttäytymään häiriintyneesti jo nelisen vuotta ennen sitä. Se ei siis aiheuttanut käytöstä.
Olemme antaneet lapselle aikaa, huomiota, yrittäneet keksiä mukavaa tekemistä. Mies on yrittänyt houkutella lasta kanssaan tekemään sämpylöitä, minä olen pyytänyt häntä avuksi kotitöihin ja mm. kyläilemään. Harvemmin lasta kiinnostaa osallistua. Joskus halusi tehdä tiettyä ruokaa, tietenkin kannustimme siihen ja autoimme. Kävimme hänen kanssaan puistoissa, uimahallissa, retkillä, lähimetsässä. Mies luki ja runoili lapselle, kuten minäkin. Opetin lapselle sanaleikkejä, piirsimme ja teimme tehtäväkirjoja yhdessä. Yritin mennä mukaan hänen leikkeihinsä. Katsoimme yhdessä ohjelmia. Halailimme, jumppasimme.
Minä väitän ihan rehellisesti, että vietimme lapsen kanssa aikaa enemmän kuin keskivertovanhemmat. Ja nyt meiltä edelleenkin kysellään, teemmekö mitään yhdessä! Hoitaja osastolla pani näes merkille etten osallistunut lapsen leikkiin...sen jätti huomioimatta että pelasin hänen kanssaan hetkeä aiemmin lautapeliä, pidimme kutituskilpailun ja leikimme että soitimme toisillemme leikkipuhelimilla (lapsi tykkää ns. pienempien lasten leluista). Kyllä tässä alkaa olemaan sellainen olo, että mitäköhän minusta oikein halutaan! Tiedän perheitä, joissa lasten kanssa ei tehdä juuri koskaan mitään, eivätkä lapset oireile kuten omani.
Minä en suoraan sanottuna tiedä, haluanko enää hakea lisää apua. Olen väsynyt jatkuvaan vääntämiseen, taistelemiseen ja todisteluun. Olen myös sitä mieltä, että 7-vuotias alkaa jo olemaan itsekin vastuussa käytöksestään eikä vanhempia voi syyttää loputtomiin hänen tekosistaan. Psykiatrinen puoli näkee asian silti niin, että kaikki mitä minä teen, koen tai tunnen, vaikuttaa suoraan sellaisenaan lapseen...en jaksa sitä. En jaksa jatkuvasti puolustella näkökantaani, tuoda esiin vanhoja lausuntoja, selitellä. Mutta en myöskään suostu nielemään sitä, että lapsen käytös johtuisi siitä että minulla ei ollut täydelliset kotiolot aikoinaan tai että mieheni tunneilmaisu on niukkaa, jos häntä jännittää kyttäävä ja muistiinpanoja tekevä psykiatri.
"Vieras"
Nyt ainoa vaihtoehto on sijoittaa lapsi hyvin nopeasti kodin ulkopuolelle.
Samalla vanhemmilta lähtee lapsilisä hänen osaltaan pois.
Olen käynyt tälläisessä yksikössä jossa vastaavan tyyppisiä tapauksia.
Samalla vanhemmilta lähtee lapsilisä hänen osaltaan pois.
Olen käynyt tälläisessä yksikössä jossa vastaavan tyyppisiä tapauksia.
"vieras"
Oletko AP ollut liian "kiltti" asiantuntijoiden kanssa? Uskon, että olet varmasti todella uupunut ja tiedän, että syyllistäminen ei todellakaan kannusta hakemaan apua. Ehkä sinun pitää alkaa "emoleijonaksi" ja _vaatia_ tiettyjä tutkimuksia, apua tai sijoittamista. Onko teillä ollut sama hoitava lääkäri/psykiatri koko ajan? Kuulostaa siltä, että ei ole. Olisiko teidän mahdollista saada pysyvää hoitosuhdetta yhteen lääkäriin, joka muistaa ja tuntee pojan tilanteen? Uskon, että se voisi auttaa tilannetta eteenpäin kun ei tarvitsisi tavallaan joka kerta aloittaa alusta. Jos näin on jo ollut, ehkä olisi syytä vaihtaa lääkäriä. Tämä ei kuulosta ollenkaan hyvältä tai toimivalta hoitosuhteelta. Te tarvitsette asiantuntevan ja sitkeän lääkärin, joka ei pelkää diagnisoida lasta. (Suomessa monia lääkäreitä vaivaa minusta diagnoosipelko.)