L
lapsetilmanmummoja
Vieras
Tuli mieleen toisesta keskustelusta ja tätä asiaa on varmaan jo poikettu muutaman kerran.
Haluankin keskustella asiasta niiden kanssa joita kiinnostaa, en niiden joita ei kiinnosta.
Auttavatko teidän vanhempanne teitä tai ovatko lasten elämässä mukana edes jollain tavalla?
Meidän lastemme isovanhemmat kehuvat kyllä kaikille muille lapsenlapsiaan ja jos naapurin Riitta tulee käymään niin vierastava lapsi vetäistään kiireellä syliin.
On omia harrastuksia ja pikkujouluja. Pukeudutaan nuorekkaammin kuin omat lapset ja maistellaan viiniä naapurin Penan kanssa.
Opiskellaan, vaihdellaan työpaikkoja, masennellaan, valitellaan omaa väsymystä(on herätty peräti kuudelta aamulla).
Soitetaan taas (ilmoitusluonteisesti) että ollaan menossa reissuun, tehän käytte taas lämmittämässä/kastelemassa kukkia/postit laatikoista.
Tietokone on rikki, korjaatte varmaan.
Tartteis kyydin sinne ja tänne.
Jos erehdyt mainitsemaan lasten koliikista, uhmasta, miehen ylitöistä, tms., saat vain kuraa niskaan.
Epäilemme lapsella kehityshäiriötä, no syyhän on meissä ja meidän kasvatuksessa ilmiselvästi!
Mies sai potkut; no se on voi voi. Mies sai töitä; no ei tuollainen työ ole tarpeeksi hyvä.
Aikaisemmin olimme aika katkeria, mutta emme oikeastaan enää.
Anopista olemme etääntyneet melkein kokonaan, omiin vanhempiini on jonkinlainen suhde säilytetty.
Isompaa lasta ei pahemmin kiinnosta enää, mummot hylkäsivät alkuinnostuksen jälkeen ja se satutti häntä paljon.
Mietinpä vain. Alkaa huomata heissäkin ikääntymisen ja ehkä pientä vihjailua on tullut avun tarvitsemisesta sitten myöhemmin.
Olenko hirveän itsekäs jos ajattelen, että lasten kasvettua hieman aionkin seuraavaksi kiinnittää enemmän huomiota itseeni ja mieheen, en suinkaan vanhempiimme?
Lisäselvityksenä, minun ja miehen mummot ovat hoitaneet meitä paljon.
Pikkukoululaisena menin harva se päivä mummon luokse kuuntelemaan sodanajan tarinoita. Mummoa on vieläkin suuri ikävä.
Omilla lapsilla näin ei tule olemaan ja siitä olen surullinen.
Haluankin keskustella asiasta niiden kanssa joita kiinnostaa, en niiden joita ei kiinnosta.
Auttavatko teidän vanhempanne teitä tai ovatko lasten elämässä mukana edes jollain tavalla?
Meidän lastemme isovanhemmat kehuvat kyllä kaikille muille lapsenlapsiaan ja jos naapurin Riitta tulee käymään niin vierastava lapsi vetäistään kiireellä syliin.
On omia harrastuksia ja pikkujouluja. Pukeudutaan nuorekkaammin kuin omat lapset ja maistellaan viiniä naapurin Penan kanssa.
Opiskellaan, vaihdellaan työpaikkoja, masennellaan, valitellaan omaa väsymystä(on herätty peräti kuudelta aamulla).
Soitetaan taas (ilmoitusluonteisesti) että ollaan menossa reissuun, tehän käytte taas lämmittämässä/kastelemassa kukkia/postit laatikoista.
Tietokone on rikki, korjaatte varmaan.
Tartteis kyydin sinne ja tänne.
Jos erehdyt mainitsemaan lasten koliikista, uhmasta, miehen ylitöistä, tms., saat vain kuraa niskaan.
Epäilemme lapsella kehityshäiriötä, no syyhän on meissä ja meidän kasvatuksessa ilmiselvästi!
Mies sai potkut; no se on voi voi. Mies sai töitä; no ei tuollainen työ ole tarpeeksi hyvä.
Aikaisemmin olimme aika katkeria, mutta emme oikeastaan enää.
Anopista olemme etääntyneet melkein kokonaan, omiin vanhempiini on jonkinlainen suhde säilytetty.
Isompaa lasta ei pahemmin kiinnosta enää, mummot hylkäsivät alkuinnostuksen jälkeen ja se satutti häntä paljon.
Mietinpä vain. Alkaa huomata heissäkin ikääntymisen ja ehkä pientä vihjailua on tullut avun tarvitsemisesta sitten myöhemmin.
Olenko hirveän itsekäs jos ajattelen, että lasten kasvettua hieman aionkin seuraavaksi kiinnittää enemmän huomiota itseeni ja mieheen, en suinkaan vanhempiimme?
Lisäselvityksenä, minun ja miehen mummot ovat hoitaneet meitä paljon.
Pikkukoululaisena menin harva se päivä mummon luokse kuuntelemaan sodanajan tarinoita. Mummoa on vieläkin suuri ikävä.
Omilla lapsilla näin ei tule olemaan ja siitä olen surullinen.