Nykyajan isovanhemmat

[lapsetilmanmummoja]

Tuli mieleen toisesta keskustelusta ja tätä asiaa on varmaan jo poikettu muutaman kerran.
Haluankin keskustella asiasta niiden kanssa joita kiinnostaa, en niiden joita ei kiinnosta.

Auttavatko teidän vanhempanne teitä tai ovatko lasten elämässä mukana edes jollain tavalla?

Meidän lastemme isovanhemmat kehuvat kyllä kaikille muille lapsenlapsiaan ja jos naapurin Riitta tulee käymään niin vierastava lapsi vetäistään kiireellä syliin.

On omia harrastuksia ja pikkujouluja. Pukeudutaan nuorekkaammin kuin omat lapset ja maistellaan viiniä naapurin Penan kanssa.
Opiskellaan, vaihdellaan työpaikkoja, masennellaan, valitellaan omaa väsymystä(on herätty peräti kuudelta aamulla).

Soitetaan taas (ilmoitusluonteisesti) että ollaan menossa reissuun, tehän käytte taas lämmittämässä/kastelemassa kukkia/postit laatikoista.
Tietokone on rikki, korjaatte varmaan.
Tartteis kyydin sinne ja tänne.

Jos erehdyt mainitsemaan lasten koliikista, uhmasta, miehen ylitöistä, tms., saat vain kuraa niskaan.

Epäilemme lapsella kehityshäiriötä, no syyhän on meissä ja meidän kasvatuksessa ilmiselvästi!

Mies sai potkut; no se on voi voi. Mies sai töitä; no ei tuollainen työ ole tarpeeksi hyvä.

Aikaisemmin olimme aika katkeria, mutta emme oikeastaan enää.
Anopista olemme etääntyneet melkein kokonaan, omiin vanhempiini on jonkinlainen suhde säilytetty.
Isompaa lasta ei pahemmin kiinnosta enää, mummot hylkäsivät alkuinnostuksen jälkeen ja se satutti häntä paljon.

Mietinpä vain. Alkaa huomata heissäkin ikääntymisen ja ehkä pientä vihjailua on tullut avun tarvitsemisesta sitten myöhemmin.

Olenko hirveän itsekäs jos ajattelen, että lasten kasvettua hieman aionkin seuraavaksi kiinnittää enemmän huomiota itseeni ja mieheen, en suinkaan vanhempiimme?

Lisäselvityksenä, minun ja miehen mummot ovat hoitaneet meitä paljon.
Pikkukoululaisena menin harva se päivä mummon luokse kuuntelemaan sodanajan tarinoita. Mummoa on vieläkin suuri ikävä.
Omilla lapsilla näin ei tule olemaan ja siitä olen surullinen.

 

[Huooh]

"Nykyajan isovanhemmat" = "minä en pidä anopistani"

 

["saana"]

Eläkkeellä olevat isovanhemmat osallistuvat paljonkin lapsen elämään, työssä käyvät ovat liian kiireisiä.Joskus olen "hätäapua" pyytänyt jälkimmäisiltä, jota en heidän kiireiden vuoksi ole saanut.

 

["vieras"]

[QUOTE="saana";27650574]Eläkkeellä olevat isovanhemmat osallistuvat paljonkin lapsen elämään, työssä käyvät ovat liian kiireisiä.Joskus olen "hätäapua" pyytänyt jälkimmäisiltä, jota en heidän kiireiden vuoksi ole saanut.[/QUOTE]

Isovanhemmilla ei liene mahdollista saada helposti työstä vapaata lastenlasten takia, ei ainakaan samaan tapaan kuin vanhemmilla.

 

[lucifer]

meidän lapsilla ei ole muita isovanhempia enää elossa kuin minun vanhempani ja he ovat todellakin suuri ja tärkeä osa lapsiemme elämää. joka viikko nähdään ja vieraillaan heidän luonaan. esikoinen jo ymmärtää sen että ihmiset kuolee, ja on monesti miettinyt sitä että mitä sitten kun näitäkään ukkia ja mummoa ei ole.

lapsemme saisivat vaikka asua mummolassa jos mummo ja ukki saisivat asiasta päättää, ja tämän johdosta muksut ovat viikonkin jaksoja kyläilemässä jos mummolla on lomittaja ja muuten aikaa. ja varmasti kaikki muu saa jäädä sivuun jos lapsenlapset tarvitsee hoitajaa syystä tai toisesta. heille on aina aikaa.

oman mummoni hoiti meitä kun olimme sisarusteni kanssa pieniä, me hoidimme hänet sitten kun hän vanheni. hän oli minulle niin rakas, että vieläkin on suuri ikävä ja harmittaa ettei hän saanut nähdä lapsiani. mutta tiedän että hän on suojelusenkelinä lapsieni mukana kuten myös mieheni vanhemmat. ja suojelusenkelit ovat hoitaneet tehtävänsä hyvin silloin kun heitä on oikeasti tarvittu.

 

[Sanna80]

En tunnista omia vanhempiani, en lasteni toista mummoa ja pappaa enkä nykyisen mieheni vanhempia tuosta kirjoituksesta. Lienee mulla käynyt tuuri tai sitten noi ei edusta nykyaikaa.. Mun vanhemmat on vielä työelämässä ja aina on apua saatu jos vain suinkin pystyvät sitä järjestämään.

 

["eräs"]

Tämä on varmaan totta monen lapsiperheen kohdalla. Itselläni ei mummoja ole ollut lainkaan, miehellä lämpimät muistot isovanhemmistaan, juurikin noita sota-ajan muisteloita on kuullut ja muutenkin läsnä olleet miehen ollessa lapsi, paljon.

Mutta lisähaasteen tuo se, että isovanhemmat ovat etäisiä. Syynä sukupolvien suuri ero ja isovanhempien sairastelut, pitkät välimatkatkin. Ikää on.

Itsessäni olen tunnistanut katkeria tunteita, katkera kuitenkaan en ole. Tunteet heräävät joskus lasten sairastellessa ja kaverin saadessa apua heti omilta vanhemmiltaan. Siispä vertaaminen ei kannata. Perheet ovat erilaisia ja se on vaan hyväksyttävä. Omat lapsemme kasvatamme, eikä sitä vaan voi vaatia lapsensa jo kasvattaneille vastuuta sen enempää kuinn väkisin välittämistä lastenlapsistaan, ellei se tule luonnostaan.

 

[Mummeliisa]

Minä olen isovanhempi ja näen kaikkia lapsenlapsiani vähintään kerran viikossa ja hoidan jokaista ainakin yhden yön ja päivän viikossa. Käyn myös heidän kanssaan neuvolassa, uimassa, hiihtämässä, satutunneilla, teatterissa jne mahdollisuuksien mukaan.
Kun sain aikoinaan vaikeavammaisne lapsenlapsen otin vuoden vapaata töistä, jotta saatoin auttaa hoidossaan ja äitinsä hoitaa koulunsa loppuun.

Omat vanhempani ovat 70+ ja hyvin selvillä niin kaikkien lastenlastensa kuin lastenlastenlastensakin elämästä. Esim tällä viikolla isäni on järjestänyt Hongkongissa käyvälle tyttärelleni tapaamisia paikan päällä. (Isällä hyvät Kiina-kontaktit) ja äitini on käynyt katsomassa sairaalassa nuorinta lapsenlapsenlastaan sekä hoitanut veljeni lapsia.

Appivanhemmat ovat mukana työelämässä ja asuvat liki 400 kilometin päässä. He viettävät meillä joka toisen viikonlopun ja suurimman osan lomistaan.

Eli "nykyajassakin" on monenlaisia isovanhempia.
Enemmän siis luonne- kuin aikakausikysymys?

 

["saana"]

[QUOTE="vieras";27650584]Isovanhemmilla ei liene mahdollista saada helposti työstä vapaata lastenlasten takia, ei ainakaan samaan tapaan kuin vanhemmilla.[/QUOTE]

Ei tietenkään ole, mutta apua pyysinkin ilta-aikaan, jolloin periaatteessa eivät ole työssä.

 

["tiipii"]

Meillä ainakin oli tilanne sellainen, että kun saimme omia lapsia, omat vanhempamme olivat aktiivisesti työelämässä itse.. En oleta, että työssä käyvä isovanhempi ottaa velvollisuudekseen hoitaa lapsenlapsiaan, enkä edes eläkkeellä olevan.. Itsekin muistan mummola-vierailut lapsuudesta, mutta silloin olikin aivan erilaiset elämäntavat muutenkin, kuin nykyään.. Ainakin, kun itse olin lapsi, ja mummot olivat "kotimummoja", jotka hoitivat lehmät ja kutoivat sukat ja passasivat lapsenlapsensa "piloille".

En ole kovin paljon pyytänyt apua lasten hoidossa äidiltäni tai anopilta, mutta jos on ollut tarve, niin silloin olen sitä saanut, yleensä.

Olen ehkä vähän "naiivi", kun ennemminkin ajattelen niin, jotta ovat itse omat lapsensa saaneet jaloilleen, ja työn teolla itsensä elättäneet, niin mieluusti saavat nauttia vapaa-ajastaan ihan vaikka sen "Penan" seurassa viinilasillisella tai sitten reissussa..Eivät ole tilivelvollisia meille, emmekä me heille..

Itse toki toivon pystyväni tarvittaessa auttamaan tulevien lastenlasteni vanhempia, ja toivoisin saavani mahdollisiin lapsenlapsiini lämpimät ja läheiset välit, mutta sen näyttää aika, kuinka siinä onnistun tai onnistumme.. Mutta ei isovanhemmuus voi olla vain sitä, että apua pitäisi saada ihan pyyteettä ja aina. Molemminpuolista kanssakäymistä mieluusti.

 

[ap.........]

Kyse on siis molempien vanhemmista, siis ukeista ja mummoista. En tainnut mainita koko anoppi-sanaa missään vaiheessa, vaikka hänkin tähän liittyy.
Jos ei aloitettaisi anoppi-keskustelua, vaan halusin keskustella siitä että ovatko muut huomanneet samanlaisen ilmiön.

Ja meillä puolet isovanhemmista on eläkkeellä, puolet töissä. Kummaltakaan puoliskolta ei apua tipu kuin suuressa hädässä pitkin hampain.
Kaikkia kyllä olemme auttaneet kun ovat pyytäneet ja sitä he kyllä tekevät.

Mies tekee monestikin puolen vuorokauden työvuoroa ja meillä on kotona jatkuvaa säätöä uhmaikäisten kanssa, joten tuntuu huvittavalta kun joku tulee valittelemaan väsymystään liian aikaisin heräämisen tai jonkun muun yhtä vakavan asian takia, varsinkin kun itse olen valvonut suurimman osan yötä..

Toki ymmärrän että ikäkin jo painaa, mutta monestikaan meidän isovanhemmilla ei tule mieleen että meillä saattaa olla hieman rankempaa tällä hetkellä.

 

[viisikymppinen isoäiti]

mä olen kolmen lapsen mummo ja nää lapsukaiset on mulle tosi tärkeitä. silti mulla on myös oma elämä. pukeudun ei mummomaisesti, käyn bilettämässä, ryyppäämpä joskus sitä viiniä ja jotain muutakin. silti en tunne itseäni huonoksi mummoksi, vaikka en joka hetki ole lapsenlapsia paapomassa

 

["mie"]

Meillä on aika samanlaista. Minun vanhempani odottavat ja olettavat että hoidamme heidän puolestaan juuri em. kukkien kastelut, tietokoneiden korjaukset, puun hakkuut ym. Heillä käydessään emme ole kylässä isovanhemmilla vaan kirjaimellisesti työleirillä! Isompi lapseni 7v juuri sanoi, että äiti ei mennä enää mummin ja ukin luo, kun te teette siellä vaan töitä eikä kukaan leiki tai pelaa mun kanssa (eli huomioi mitenkään). Raadollista pienen lapsen suusta, mutta niin totta! Pikkuvauvoja kyllä hellivät yms, mutta isompien lasten lapsien kanssa ei ole muka "aikaa" leikkiä ja touhuta, vaan juoruta meidän vanhempien kanssa vain ja patistella töihin.

Koskaan eivät ole kiinnostuneita meidän elämästä, vain oman napansa ympärillä pyörii vanhempieni elämä. Valitetaan väsymysta ja huonosti nukuttuja öitä - haloo, he ovat eläkkeellä!! Eihän eläkkeellä ole juuri muuta aikaa kuin nukkua ja on ihan sama nukkuuko sitä yöllä vai päivällä. Itse herään 3-5 kertaa yössä lasten itkuihin, mutta eipä se heistä mitään ole. Oma väsymykseni kuitataan olan kohautuksella, ilman että tarjoaisivat apua. Ystävilleen esittävät niin hyvää isovanhempaa, jotka hoitavat lastenlapsiaan ja ottavat yökylään. Pah! Omaa imagoaan vain pönkittävät, sillä mikään tuosta ei ole totta!

Sääliksi käy lapsia, mutta minä en aio vanhempieni työorjasksi jäädä. Aion toimia kuten ap: lasten kasvettua aion seuraavaksi kiinnittää enemmän huomiota itseeni ja mieheeni, en vanhempiimme.

 

[Mummeliisa]

mä olen kolmen lapsen mummo ja nää lapsukaiset on mulle tosi tärkeitä. silti mulla on myös oma elämä. pukeudun ei mummomaisesti, käyn bilettämässä, ryyppäämpä joskus sitä viiniä ja jotain muutakin. silti en tunne itseäni huonoksi mummoksi, vaikka en joka hetki ole lapsenlapsia paapomassa

Juuri näin.
Lapsenlapset eivät sulje pois mummojen omaa elämää sen kummemmin kuin äitiyskään äitien "omaa" elämää.

 

[HippuTAR]

Mun äiti ja anoppi auttaa mahdollissuuksiensa mukaan. Molemmat on jo iäkkäitä eivätkä pärjää kovin pienten kanssa. Isäni asuu sen verran kaukana ettei voi pahemmin auttaa, on kyllä kiinnostunut lapsenlapsistaan. Appi on kuollut.
Anoppi joskus pyytää mieheltä apua jos pitää esim. talossa korjata jotain pientä.
Mun äiti tarvii kaupassakäynti apua, tosin pyytää sitä tosi nihkeästi ja pelkää aina olevansa vaivaksi.

Teidän tilanne kuulostaa kyllä tosi kurjalta :hug:

 

[ap taas..]

Ja kuten mainitsin jo, autamme isovanhempiamme usein ja ilmeisesti odottavat että tulemme auttamaan sitten kun eivät itse enää selviä.

Tiedän että sellaisia ihania isovanhempia on jotka käyvät esim. lapsen tanssiesityksessä tai tietävät lasten lempilelut ja asiat.
Sitten on niitä jotka lupaavat tulla katsomaan esitystä(eivätkä koskaan tule) ja kuvittelevat tietävänsä lapsista jotain, mutta eivät tiedä eikä heitä oikeastaan edes kiinnosta.

Monet rupeavat heti kärkkäästi puolustamaan että lapset on hoidettava itse, eikä se ole isovanhempien tehtävä.
Ei tietenkään ole, emmekä me ole edes hoidattamassakaan lapsiamme muualla. Se ei ole se pointti.

On surullista että oma äiti ei huomaa lapsestani milloin hän on iloinen tai surullinen.

Lapsi hokee "ukki, ukki" ja esittelee kaunista askarteluaan, mutta ukki katselee vaan uutisia vaikka ne on jo nähnyt moneen kertaan, mutta lapsen töitä ei koskaan.

Tapaamiset vähenee vähenemistään. On kuulema kiireitä, joten ei ehdi käymään, ei heillä eikä meillä. Mutta silti jos me ehdittäisiin auttaa siltikin siinä yhdessä asiassa, siihen löytyy aikaa jostain.

 

[astrolabe]

Öööh. Ei kuulosta tutulta. Pahoitteluni.

 

["mie"]

Ja kuten mainitsin jo, autamme isovanhempiamme usein ja ilmeisesti odottavat että tulemme auttamaan sitten kun eivät itse enää selviä.

Tiedän että sellaisia ihania isovanhempia on jotka käyvät esim. lapsen tanssiesityksessä tai tietävät lasten lempilelut ja asiat.
Sitten on niitä jotka lupaavat tulla katsomaan esitystä(eivätkä koskaan tule) ja kuvittelevat tietävänsä lapsista jotain, mutta eivät tiedä eikä heitä oikeastaan edes kiinnosta.

Monet rupeavat heti kärkkäästi puolustamaan että lapset on hoidettava itse, eikä se ole isovanhempien tehtävä.
Ei tietenkään ole, emmekä me ole edes hoidattamassakaan lapsiamme muualla. Se ei ole se pointti.

On surullista että oma äiti ei huomaa lapsestani milloin hän on iloinen tai surullinen.

Lapsi hokee "ukki, ukki" ja esittelee kaunista askarteluaan, mutta ukki katselee vaan uutisia vaikka ne on jo nähnyt moneen kertaan, mutta lapsen töitä ei koskaan.

Tapaamiset vähenee vähenemistään. On kuulema kiireitä, joten ei ehdi käymään, ei heillä eikä meillä. Mutta silti jos me ehdittäisiin auttaa siltikin siinä yhdessä asiassa, siihen löytyy aikaa jostain.

Jälleen kuin omasta elämästäni!! Siis täysin!

 

["vieras"]

Meillä se tilanne et miehen vanhemmat eläkkeellä. Käydään juhlapyhinä siellä vaikka asuvat tuossa parin km:n päässä. Lapset yhteen väliin yrittävät käydä koulun jälkeen ym. Mutta mummolle ei sit enää passannu. Sovittiin et käyvät välillä lauantaisin. No ei ole enää ne lauantaitkaan passannu. Mummolla mt ongelmia joten en ala edes tappelemaan asiasta.
Pappa harrastaa todella aktiivisesti. Meillä isommat olis kiinnostuneet samoista jutuista mut ei tuo ikinä niitä mukaansa kysele (luonnossa liikkumista se harrastus) .

Mun vanhemmat sit on työelämässä. Äiti puolikuntoisena yrittää hoitaa työnsä. Mutta eipä tuo ennen sairastelujakaan juuri meillä käynyt. Minä olen tervetullut yhden tai kahden lapsen kanssa, koko perhettä ei pyydetä ikinä.
Oon nyt luovuttanu en jaksa miettiä ja vatvoa enää. Hakuun jos laittaa Tais olla tasajako löytyy enemmän mun suhteesta vanhempiini.

Mutta siis lapsilla ei ole mummolaa mihin mennä kylään (jos noita miehen vanhemmilla käyntejä ei lasketa) eikä heillä ole isovanhempia jotka kävisivät meillä ja olisivat perillä lasten elämästä.

 

["sini"]

Meillä on isovanhemmat jotka aidosti tykkäävät ja nauttivat lastenlastensa seurasta. Lähellä asuvat ja usein nähdään.
Eihän niiden mummojen ja pappojen velvollisuus ole niitä lapsenlapsiaan aina hoitaa, mutta minusta omista lapsistaan pitää välittää vaikka he jo aikuisia onkin ja olla tukena ja auttaa kun toinen sitä tarvii.

Nykyään ei kellään tunnu olevan velvollisuuksia, mutta oikeuksia senki edestä...

 

[Urseele]

En osaa sanoa muuta kuin että on vanhempia ja isovanhempia, jotka näyttävät hallitsevan luontaisesti elämän tasapainon. On sopivasti omaa tekemistä, sopivasti ikävä lapsia ja sopivasti ikävä lapsenlapsia. On yleisesti sellainen positiivinen vire elämään.


Veikkaisin, ap, että ongelma on isovanhempien osaamattomuus ja kykyjen puute. Ehkä he eivät vain osaa toimia niin, että kaikki palaset elämässä toimisivat. Lapsenlapsiakin voisi varmasti hoitaa ja heidän seurastaan nauttia ihan sopivasti, uupumatta, siten, että siitä olisi apua vanhemmillekin.

Jotkut osaavat sen. Luulen, että kyse on taitojen puutteesta. Ei ymmärretä, mitä menetetään. Lisäksi ei ymmärretä, miten asiat voisi tehdä ilman, että uupuu.

 

[Minni:)]

Mun vanhemmat suunnilleet elävät lapsiaan ja lapsenlapsiaan varten. Itse olen joutunut vähän asettamaan rajoja. Olisi niin helppo aina vaan soittaa et voisitteko auttaa siinä ja tässä ja tossa, varmasti auttaisivat, mutta itsekin on opittava pärjäämään. Itse kun olen vanhempieni kuopus ja vielä erosin lapseni isästä 1,5-vuotta sitten niin vanhemmilleni on oikein elämäntehtävä olla auttamassa.

Lapsen isän vanhemmat taasen eivät ole elossa, joten siinä mielessä ihan mukavaa että omat vanhemmat ovat tiiviisti lapseni elämässä mukana.

 

[hgj]

minä kun luulin olevani ainut. oma äiti kyllä on lasten elämässä mukana mutta ikää jo sen verran etten voi olettaa hänen jaksavan katsoa tuon vilkkaan 6v perään. miehen vanhempia ei vois vähempää kiinnostaa.

hoitopaikassa kyselivät joulunajan tarvetta hoidolle ja kun sanoin että tarvitaan, niin kovin olivat nyrpeänä. "kaikki muuta ovat saaneet järjestettyä hoidon niin etteivät tarvitse, teidän poika on ainut joka tulee sitten hoitoon." kerroin heille tilanteen, ja sanoin sitten että kaipa mun täytyy äitiltä kysyä josko jaksaa katsoa nuorimman perään...

 

[FreezeCat]

Johtuisikohan osittain siitä, että minkälaisen kokemuksen he (isovanhemmat itse) ovat aikanaan saaneet isovanhemmuudesta? Mene ja tiedä, mutta meillä ainakin tämä aspekti on hyvinkin ollut tiedostettavissa. Meillä mun äitini on saanut luoduksi meihin kaikkiin todella kiinteät ja lämpimät siteet välimatkasta huolimatta. Auttaa aina kun voi tavalla jos toisella, nykyään on tullut kultaakin kalliimmiksi puhelinkeskustelut...on suurena kantavana tukena arjessani sekä lastemme elossa. Varsinkin esikoisellamme on äitini kanssa aivan omaa luokkaansa oleva, erityisen lämmin suhde :heart:.

Mieheni äiti puolestaan on jäänyt etäiseksi, vaikka asuukin tuossa ihan kintaalla. Mutta se on selkeästi ollut hänen valintansa. Vuosien aikana olemme mieheni kanssa ymmärtäneet, että anoppini menneisyys juontuu ja ylettyy ihan meidän eloomme saakka, mikä puolestaan on sävyttänyt tätä isovanhemman- lastenlasten välistä suhdetta. Harmillista molemmille osapuolille mutta minkäs teet.

 

[aivan]

Ihanat isovanhemmat, joita tapaamme useamman kerran viikossa. Avunanto toimii aina puolin ja toisin, kun lähellä asutaan. Esim tänään oli jo sähkövatkain käynnissä, kun sokeri loppui, mummi tuli heti ovesta sokeripussin kanssa ja jäi kahville syömään muksujen tekemää kanin kasvimaa- piirakkaa. Isovanhemmat on ihana asia, se on vaikuttanut asuinpaikkaammekin<3