D
Drifted apart
Vieras
Ollaan oltu 7 vuotta yhdessä ja meillä on 2-vuotias lapsi. Vaikeudet alkoivat jo ennen kuin tulin raskaaksi, ja alamäkeä on ollut siitä asti. Mies on periaatteessa "hyvä": ts. ei juo hirveästi, ei käytä huumeita eikä ole väkivaltainen (pari kertaa tönäissyt minua). On hyvä työ ja siihen paneutuu todella tarmolla. Maksamme kaiken 50-50.
Tunteeni ovat vain kaikkien riitojen myötä kuolleet. Koko kotonaoloajan (2 vuotta) mies sai minut tuntemaan, etten tee mitään, että vain lomailen lapsen kanssa. Varmastikaan en ole niitä kaikkein ahkerimpia naisia, mutta tein mielestäni sitä tärkeintä työtä eli paneuduin lapsen hoitoon täysillä. Tulos on ihana parivuotias, josta näkee, että hänestä on pidetty kaikin tavoin huolta. Päiväkodissakin kehuvat, kuinka läsnä lapsi on ja kuinka viisas. Olen tästä onnellinen, edes jossakin onnistunut.
Riitoja on ollut paljon. Huutamista ja haukkumista, vähättelyä ja alistamista. Olemme olleet eripuraisia ihan kaikesta, pienistä ja isommista asioista. Fyysistä kanssakäymistä ei ole ollut sitten viime syksyn, silloinkin vain pari kertaa. En halua koskea mieheen eikä hän minuun. Lapsen ympärillä pyörien elämämme menee eteenpäin. Hänestä haluamme pitää huolta ja hänen kanssaan leikimme ja välityksellään keskustelemme. Voin jopa puhua niitä näitä ja arkisia asioita miehen kanssa. Mutta se yhteys ei taida enää palata välillemme, mikä joskus muinoin oli.
Olemme keskustelleet erosta paljon. Vuodenvaihteessa kun välimme olivat oikein tulehtuneet, en muuta tehnytkään kuin selasin asuntoilmoituksia. Ilmoitin miehelle, että tämä kevät katsotaan ja sitten tehdään päätös. Emmehän voi näin tunneköyhässä ja vihamielisessä liitossa jatkaa koko elämäämme.
Nyt sitten mies on ilmeisesti tajunnut, että olen tosissani. Hän on aina vähätellyt riitojamme ja varmaankin vilpittömästi uskonut, että kaikkien niiden hirveiden sanojen jälkeenkin rakastamme toisiamme. No, valitettavasti minusta tuntuu täysin tunnekuolleelta hänen suhteensa. Nyt hän raukka on yrittänyt olla hyvä: ei ole valittanut minulle vaikka kotimme on välillä kuin pommin jäljiltä (kummallakin vaativa työtilanne ja kotityöt ruokaa ja pyykkiä lukuunottamatta tekemättä viikkokausia). Ja yrittänyt jopa kysellä työstäni ja minä olen hänelle asioita kertonutkin, vaikka yleensä hän on vähätellyt duuniani ja sanonut, ettei häntä kiinnosta pätkääkään mitä häärään...
Hän sanoi minulle jokin aika sitten, että kukaan mies ei koskaan halua minua. Sanoin silloin hänelle, että selvä, katsotaan. Tokihan tiedän, ettei asia näin ole. Kaikkien näiden 7 vuoden ajan olisi ollut vaikka minkälaisia ihmisiä tarjolla, tällä hetkelläkin. Minun vähättelemiseni on ollut hänelle jotenkin antoisaa. Siksipä tämä "muuttunut mies" ei minua vakuutakaan - odotan koko ajan seuraavaa räjähdystä.
En tiedä mitä tehdä. En tiedä jaksanko enää yrittää ja vaikka yrittäisinkin, niin tunteet vain tuntuvat olevan ihan lopussa. Välitän hänestä varmaankin aina jollakin tasolla, mutta mielelläni asuisin hänen kanssaan vaikka naapureina - mutta haluaisin rakkauselämääni ihan toisen ihmsen. Sellaisen, joka antaisi minulle niin henkisesti kuin fyysisestikin jotakin. Voinhan toisaalta tässäkin liitossa kitkutella, kunnes lapsi on isompi. Mutta onko ero silloinkaan yhtään helpompi - heitänkö vain aikaa hukkaan?
MItä tehdä kun ei tiedä mitä tuntee? En vain näe enää meitä halailevana, suutelevana ja rakastavana parina. Olemme ajautuneet liian kauas toisistamme. VOi olla, että ero olisi helpotus. Ehkä minun tapani on vain puida ja surra kaikki etukäteen, jotta ratkaisun koittaessa tilanne olisi helpompi kestää... voi tätä elämää. Ei mikään mennyt niin kuin ajattelin. Onneksi on lapsi, elämäni valo ja tarkoitus.
Tunteeni ovat vain kaikkien riitojen myötä kuolleet. Koko kotonaoloajan (2 vuotta) mies sai minut tuntemaan, etten tee mitään, että vain lomailen lapsen kanssa. Varmastikaan en ole niitä kaikkein ahkerimpia naisia, mutta tein mielestäni sitä tärkeintä työtä eli paneuduin lapsen hoitoon täysillä. Tulos on ihana parivuotias, josta näkee, että hänestä on pidetty kaikin tavoin huolta. Päiväkodissakin kehuvat, kuinka läsnä lapsi on ja kuinka viisas. Olen tästä onnellinen, edes jossakin onnistunut.
Riitoja on ollut paljon. Huutamista ja haukkumista, vähättelyä ja alistamista. Olemme olleet eripuraisia ihan kaikesta, pienistä ja isommista asioista. Fyysistä kanssakäymistä ei ole ollut sitten viime syksyn, silloinkin vain pari kertaa. En halua koskea mieheen eikä hän minuun. Lapsen ympärillä pyörien elämämme menee eteenpäin. Hänestä haluamme pitää huolta ja hänen kanssaan leikimme ja välityksellään keskustelemme. Voin jopa puhua niitä näitä ja arkisia asioita miehen kanssa. Mutta se yhteys ei taida enää palata välillemme, mikä joskus muinoin oli.
Olemme keskustelleet erosta paljon. Vuodenvaihteessa kun välimme olivat oikein tulehtuneet, en muuta tehnytkään kuin selasin asuntoilmoituksia. Ilmoitin miehelle, että tämä kevät katsotaan ja sitten tehdään päätös. Emmehän voi näin tunneköyhässä ja vihamielisessä liitossa jatkaa koko elämäämme.
Nyt sitten mies on ilmeisesti tajunnut, että olen tosissani. Hän on aina vähätellyt riitojamme ja varmaankin vilpittömästi uskonut, että kaikkien niiden hirveiden sanojen jälkeenkin rakastamme toisiamme. No, valitettavasti minusta tuntuu täysin tunnekuolleelta hänen suhteensa. Nyt hän raukka on yrittänyt olla hyvä: ei ole valittanut minulle vaikka kotimme on välillä kuin pommin jäljiltä (kummallakin vaativa työtilanne ja kotityöt ruokaa ja pyykkiä lukuunottamatta tekemättä viikkokausia). Ja yrittänyt jopa kysellä työstäni ja minä olen hänelle asioita kertonutkin, vaikka yleensä hän on vähätellyt duuniani ja sanonut, ettei häntä kiinnosta pätkääkään mitä häärään...
Hän sanoi minulle jokin aika sitten, että kukaan mies ei koskaan halua minua. Sanoin silloin hänelle, että selvä, katsotaan. Tokihan tiedän, ettei asia näin ole. Kaikkien näiden 7 vuoden ajan olisi ollut vaikka minkälaisia ihmisiä tarjolla, tällä hetkelläkin. Minun vähättelemiseni on ollut hänelle jotenkin antoisaa. Siksipä tämä "muuttunut mies" ei minua vakuutakaan - odotan koko ajan seuraavaa räjähdystä.
En tiedä mitä tehdä. En tiedä jaksanko enää yrittää ja vaikka yrittäisinkin, niin tunteet vain tuntuvat olevan ihan lopussa. Välitän hänestä varmaankin aina jollakin tasolla, mutta mielelläni asuisin hänen kanssaan vaikka naapureina - mutta haluaisin rakkauselämääni ihan toisen ihmsen. Sellaisen, joka antaisi minulle niin henkisesti kuin fyysisestikin jotakin. Voinhan toisaalta tässäkin liitossa kitkutella, kunnes lapsi on isompi. Mutta onko ero silloinkaan yhtään helpompi - heitänkö vain aikaa hukkaan?
MItä tehdä kun ei tiedä mitä tuntee? En vain näe enää meitä halailevana, suutelevana ja rakastavana parina. Olemme ajautuneet liian kauas toisistamme. VOi olla, että ero olisi helpotus. Ehkä minun tapani on vain puida ja surra kaikki etukäteen, jotta ratkaisun koittaessa tilanne olisi helpompi kestää... voi tätä elämää. Ei mikään mennyt niin kuin ajattelin. Onneksi on lapsi, elämäni valo ja tarkoitus.
