Epäilen miehen rakkautta turhaan

[itsetunnoton]

Moi.

Idioottimainen käytökseni uhkaa pilata muuten hyvän, tuoreen parisuhteeni. Olemme 25-vuotiaita ja seurustelleet nyt vuoden päivät. Suhteen alussa olin hyvin itsevarma ja tiesin, että hän haluaa vain minut. Nyt viimeiset pari kuukautta olen epäillyt suunnilleen kaikkea, mitä hän minulle sanoo, jättää sanomatta, tekee tai jättää tekemättä. Itsetuntoni on kadonnut jonnekin tuosta vain, ilman mitään näkyvää syytä.

Tunnen itse välittäväni hänestä enemmän kuin hän minusta ja panostavani suhteeseen enemmän. Mikä ei välttämättä edes ole totta, minulla on vain tämä tunne. Lisäksi suutun, jos hän ei mielestäni huomioi minua tarpeeksi. Mies joutuu vakuuttelemaan minulle koko ajan, että hän rakastaa ja haluaa olla kanssani. Miksi helvetissä en vain voi uskoa? Miten voin lopettaa tämän idioottimaisen käytökseni ja typerät vihjailut hänen "välinpitämättömyydestään"? Toisaalta uskon täydestä sydämestäni kaiken, mitä hän sanoo, mutta jokin typerä pieni ääni päässäni sanoo, että en vain riitä.

 

[no]

En tiedä miksi on niin, että minä suhtautuisin vakavasti omiin tuntemuksiin, enkä sanoisi niitä typeriksi ääniksi. Ota selvää miksi voit huonosti ja hae syytä. Täällä on yksi vastaava ketju, josta voit saada apua.

Minä ajattelen niin, että kaikella on merkityksensä. Myöhästyt töistä ja voit välttää kolarin. Muutat suunnitelmiasi ja teetkin oikean valinnan. Suutut poikaystävällesi ja eroat; tuloksena kasvat ihmisenä ja osaat seuraavassa suhteessa arvostaa asioita eri tavalla. Nuoruus on oppimisen aikaa, ei kannata seurustella seurustelemisen vuoksi. hän voi olla juuri se oikea, mutta sitä me emme voi tietää.

 

[itsetunnoton]

Luulen kyllä, että vika on vain huonossa itsetunnossani ja siinä, että elämäni on hieman umpikujassa ja olen tehnyt tästä parisuhteesta itselleni sen tärkeimmän asian ja siksi tuntuu niin pahalta, kun asiat eivät menekään kuten toivoisin. Tälläkin hetkellä minua ahdistaa suunnattomasti, kun mies perui iltaisen näkemisemme. Ihan järkevistä syistä. Silti rinnassa puristaa ajatus, että hän ei vain halunnut nähdä minua. Pidin kuitenkin turpani ummessa tällä kertaa ja en lähtenyt perinteiselle itkulinjalle ja alkanut tivaamaan, miksei hän halua nähdä minua, mikä mussa on vikana jne.

Eikö kukaan oikeasti ole ollut samassa tilanteessa? Saisiko vähän vertaistukea? Tämä on ihan hemmetin ahdistavaa. Ja tiedän, että vika on vain omassa asenteessani ja omissa liian suurissa odotuksissani. Aina kun tapahtuu jotain, on ystäviä ympärillä ja kun en ole yksin, vaan tekemässä jotain mielekästä, en ole tämmöinen. Mutta jos vain päästän ajatukseni harhailemaan, niin tässä ollaan. Yritän väkisin kehitellä itselleni jotain aktiviteetteja, ettei minun tarvitsisi vain miettiä, haluaako mies oikeasti olla kanssani vai ei. Säälittävää, eikö?

Enkä minä tämän takia voi suhdetta lopettaa, todennäköisesti onglemani tulee seuraamaan minua aina vain seuraavaan suhteeseen. Ja itsetunnosta vielä, en tosiaan tiedä, miksi tunnen näin. Minulla on paljon ystäviä ja liikaa myöskin miespuoleisia ihailijoita. Saan paljon huomiota ja tiedän, että minulla on ihmisiä, jotka rakastavat minua. En käsitä, miten itsetuntoni poikaystävän kanssa vetelee niin pohjamudissa.

 

[ghosts]

Luultavasti menneisyydessäsi on jonkinlaisia hylkäämisen kokemuksia, joiden vuoksi et voi luottaa täysillä miehesi rakkauteen. Ei siihen paljoa tarvita, että käy hermoilemaan tuollaisen asian takia. Olen itse vähän samanlainen. Minut on entisissä suhteissani jätetty kerran täysin yllättäen, toisella kerralla taas uhkailtiin koko ajan erolla. On tullut sellainen pelko, ettei kukaan minua rakastakaan oikeasti ja että minut voi hylätä kuin nallin kalliolle. Vieläkin tulee ihan hirveä pakokauhu, jos nykyinen mieheni jostain suutahtaa minulle. Maalaan heti piruja seinille ja ajattelen, että tämä on tässä.

Liika ripustautuminen yhteen ihmiseen ei tietysti ole hyväksi, mutta elämässäsi on kai kaikkea muutakin. Kannattaa yrittää pitää vaan jotkut ajatukset ja epävarmuudet ominaan ja miettiä, että jos mies kerran kanssasi on, niin hän selvästiki rakastaa sinua. Ja kun kerran vielä sanookin niin. Jos joutuu jatkuvasti vakuuttelemaan rakkauttaan, niin vähän rasittavaahan se voi sille toiselle olla. Pelosta ei kai koskaan pääse irti, mutta sen kanssa voi oppia elämään. On olemassa kuitenkin suurempiakin pelonaiheita.

 

[no]

Sinun oloosi vaikuttavat muutamat asiat. Päällimmäiseksi minulla nousee se, että sinä et luota poikaystävääsi. Jos luottaisit täysillä, niin et sinä ajattelisi niin kuin ajattelet. Mistä taas johtuu se, että et luota? itse sanot syyksi heikon itsetuntosi. Voi tietysti olla jossakin määrin, mutta sinä vaistoat jotakin. En tiedä mitä se on. Onko teidän suhteenne mennyt epävarmemmalle pohjalle riitojen vuoksi? Teit aivan oikein, kun et reagoinut tänään.

Mitä jos menisit ystäviesi kanssa, kun tulee tällaisia tilanteita, etkä jäisi kotiin murjottamaan. Keskity johonkin muuhun asiaan ja älä anna poikaystäväsi viedä aivan kaikkea energiaasi.

 

[itsetunnoton]

Luultavasti menneisyydessäsi on jonkinlaisia hylkäämisen kokemuksia, joiden vuoksi et voi luottaa täysillä miehesi rakkauteen.

Liika ripustautuminen yhteen ihmiseen ei tietysti ole hyväksi, mutta elämässäsi on kai kaikkea muutakin. Kannattaa yrittää pitää vaan jotkut ajatukset ja epävarmuudet ominaan ja miettiä, että jos mies kerran kanssasi on, niin hän selvästiki rakastaa sinua. Ja kun kerran vielä sanookin niin. Jos joutuu jatkuvasti vakuuttelemaan rakkauttaan, niin vähän rasittavaahan se voi sille toiselle olla. Pelosta ei kai koskaan pääse irti, mutta sen kanssa voi oppia elämään. On olemassa kuitenkin suurempiakin pelonaiheita.

Niin, minua ei ole kertaakaan jätetty, petetty eikä muutenkaan kohdeltu kaltoin. Ehkä minulla on jonkinasteista läheisriippuvaisuutta, en oikein muutakaan keksi. Ja tämmöinenkin tulee hieman aalloittain, välillä olen ihan ok enkä epäile kaikkea, on hetken aikaa turvallinen ja valoisa olla, mutta jostain tämä kuitenkin putkahtaa aina. Se on varmaan se, että itse tuhlaan niin paljon energiaa tähän suhteeseen ja minusta tuntuu, että jos toinen ei tee samoin, hän ei rakasta yhtä paljon. Se on todella häijy tunne. Haluaisin siitä eroon, haluaisin oppia ottamaan rennommin. Ei tämä suhde tällä tavalla ja tällä asenteella tule toimimaan. Ei mies jaksa vakuutella koko ajan, sen hän on minulle monesti jo sanonutkin. Enkä halua laittaa toista tuollaiseen tilanteeseen jatkuvasti.

"Päällimmäiseksi minulla nousee se, että sinä et luota poikaystävääsi. Jos luottaisit täysillä, niin et sinä ajattelisi niin kuin ajattelet. Mistä taas johtuu se, että et luota?"

En epäile, että hän pettäisi minua tai jättäisi toisen naisen vuoksi. Onhan hän töksäytellyt typeryyksiä ja toisinaan vertailen itseäni hänen exäänsä, mutta ei ne vielä anna tarpeeksi syytä tuntea näin.

 

[toinen samanlainen]

Minulla on ollut myös epävarmuutta ihmissuhteissa ja sen takia en nuorempana seurustellut. Ensimmäisen oikea suhteeni alkoi kun olin 23v. Minä en ollut ennen seurustellut ja olin mustis miehen exästä. ex oli minua 5 vuotta vanhempi. Pääsin kuitenkin tuosta yli, vaikka mies puhui exästään aika paljon. Muutettiin yhteen kun oltiin tunnettu vasta puoli vuotta ja se oli hyvin sekavaa aikaa, mutta oikeat ongelmat alko kun oltiin asuttu puoli vuotta yhdessä. Silloin minua alkoi ahdistaa ja todella paljon, mutta myös ajatus erosta tuntui kamalalta. Siitä puhuttiin ja päätettiin jatkaa yhdessä ja oli rauhallisempiakin kausia, mutta minua vaivasi ja ahdisti jatkuvasti kaikki. Pelkäsin, että mies ei välitä. Toisaalta koska minä välitin niin paljon niin siedin joskus aivan kamalaakin käytöstä. Minä heräsin lopulta ja tajusin miten huonosti mies minua kohtelee ja en ansaitse sellaista. Mies välillä valitti, että vaadin aivan liikaa, mutta jossain vaiheessa kyllästyin kuuntelemaan sitä ja päätin, että olkoon sitten sitä mieltä, mutta ansaitsen parempaa ja niin lähdin. Lähdin siksi, että mies paljastui väkivaltaiseksi. Ymmärsin, että ei ole kyse enää mistään minun epävarmuudestani, vaan tuo suhde ei ollut minulle hyväksi ja mies vain odotti ja katsoi kauanko kestän.

Ero oli aivan kamala. Ei tuollaisesta suhteesta niin vain pääse ja niin siinä kävi, että soudettiin ja huovattiin. Kun asuttiin erillään meillä oli jonkinlainen uusi kuherruskausi ja oli rennompaa ja alettiin taas tapaileen. Mutta aikaa myöten samat ongelmat tuli vastaan taas ja päätin, että nyt pitää puhaltaa peli poikki ihan lopullisesti.

Olin pitkään yksin sen jälkeen ja vain yritin toipua. Nyt olen uudessa suhteessa. Mies on minua selvästi vanhempi ja kiltti ja huomaavainen. Toisin kuin exäni. Kuitenkin puolen vuoden jälkeen huomasin taas, että se sama epävarmuus nousi pintaan ja aloin yhtäkkiä epäillä kaikkea mitä nykyinen mieheni sanoo tai arvailla mitä jättää sanomatta ja olen ahdistunut ja mietin, että mies varmaan olisi mieluummin jonkun toisen kanssa. Tajusin jo aiemmassa suhteessa olevani mustasukkainen, mutta tässä nykyisessä suhteessa se on saanut jo ihan sairaat mittasuhteet. Mies ei ole yhtään mustasukkainen ja ei ymmärrä yhtään tuota piirrettäni.

Mutta pointti on se, että sinulla on kohtalotovereita. Minä olen nyt vasta tajunnut, että ei se epävarmuus katoa sillä, että toinen vakuuttelee koko ajan rakastavansa. Kyllä se täytyy lähteä itsestä ja uskon myös, että uudessa suhteessa voisi taas mennä se puoli vuotta hyvin ja sitten epävarmuus iskee. Mietin, että minun on pakko aikuistua suhteissani siinä mielessä, että en voi olla koko ajan niin epävarma. Välillä möläyttelen jotain typerää, joka heijastelee epävarmuuttani ja mies aina pahastuu sellaisista kommenteista. Eikä hän myöskään pidä siitä, että analysoin hänen sanomisiaan. Minun tosiaan täytyy vain opetella pitämään mölyt mahassani ja opetella luottamaan siihen, että toinen todella välittää. Uskoa siihen, että minuakin voi rakastaa ihan oikeasti. Se on yllättävän vaikeaa.

Minä olen ymmärtänyt olevani läheisriippuvainen. Tiedän mistä se johtuu, mutta siitä on vaikea päästä eroon. Yritän kuitenkin, vaikka se onkin pitkä tie.

Toivottavasti molemmat opimme. Mutta siis mieti mistä epävarmuutesi johtuu. Johtuuko se sinusta vai teidän suhteesta vai molemmista ja sitten päätä mitä sinun pitää tehdä.

 

[Tintti]

Kyllähän tuollaisten tunteiden nousu aivan tyhjästä vähän ihmeelliseltä kuulostaa, monesti kun näin tuntevilla on takanaan hylkäämiskokemuksia tms. Normaalilla itsetunnolla varustettu ihminen ei takerru toiseen ihmiseen noin tai pelkää sitä, että toinen ei olekaan hommassa niin täysillä mukana kuin itse. Sinähän et voi tietää miten täysillä poikaystäväsi on hommassa mukana, mutta minusta sinun tulisi luottaa hänen sanaansa, koska hän on edelleen sinun kanssasi ja kertoo rakastavansa.

Voiko olla niin, että nyt arki on astunut suhteeseenne ja poikaystävä haluaa välillä puuhastella vähän omiaankin, eikä nyhrätä koko aikaa kylki kyljessä? Jokaisella parisuhteessakin olevalla ihmisellä täytyy olla suhteen ulkopuolista elämää, johan sitä tulee hulluksi jos ei saa tehdä omia juttujaan välillä ja nähdä omia kavereitaan, ilman sitä toista osapuolta. Kun poikaystäväsi on omilla menoillaan, niin mene itsekin silloin. Ei tarvitse jäädä mököttämään neljän seinän sisälle. Vaikka rakastan omaa miestäni aivan suunnattomasti, niin en silti halua joka ikistä minuuttia elämästäni viettää hänen kanssaan, pitää olla omaakin elämää Sitä toisen läsnäoloa ja rakkautta osaa arvostaa aivan toisella tavalla, kun puoliso tulee reissun jälkeen kotiin ja saan käpertyä hänen syliinsä sohvalla. Pieni erossa olo tekee parisuhteelle vain hyvää, vaikka kyse ei olisikaan päivistä/viikoista/kuukausista.

 

[itsetunnoton]

Se on aivan totta, että parisuhteessa pitää antaa tilaa myös omille jutuille. En minäkään (uskokaa tai älkää) jaksa nyhjätä päivästä toiseen miehen kainalossa toki kärsin jostain akuutista hellyyspulasta ja pyrin paljon fyysiseen läheisyyteen ja kosketteluun. Ja ilmeisesti minun on vaikea ymmärtää, että kaikki eivät tarvitse sellaista niin paljon. Ja tuo toisen sanomisten analysointi on kyllä todella syvältä. Mun todellakin kannattaisi opetella jättämään ne olemattomat rivienvälit omaan arvoonsa.

Tuli tuossa mieleeni, että edellisessä ja ainoassa aiemmassa suhteessani tilanne taisi olla toisinpäin. En muista itse kokeneeni vastaavaa ahdistusta, mutta mieheni käytös oli hyvin pitkälle tämmöistä kuin omani nyt. Hän itki ja ahdistui usein, kun halusin tehdä omia juttujani ja se kyllä söi suhdetta. Jatkuva vakuuttelu on todella väsyttävää puuhaa. Ja tosiaan, ehkä tässä nyt on tämä kuuluisa vaihe, kun toinen vielä haluaisi jatkaa sitä alkukuhertelua, kun ollaan yhdessä 24/7 ja toinen mennä jo eteenpäin.

Ja eilisestä on vielä pakko mainita, että nähtiin kuitenkin eikä se johtunut siitä, että olisin ruvennut syyllistämään häntä. Eikä minun kyllä pitäisi epäillä hänen rakkauttaan, kyllä hänestä näkee, että hän on kanssani ihan aidoista syistä. Kun vain saisin taottua sen jonnekin takaraivooni niin, että en unohtaisi sitä vähän väliä.

 

[Tintti]

Kun vain saisin taottua sen jonnekin takaraivooni niin, että en unohtaisi sitä vähän väliä.

No, jos tämän asian takominen sinne päähän ei onnistu, niin 100 % varmuudella ero on edessä, senhän sinä aivan varmasti ymmärrät. Kukaan ei jaksa toisen epäilyä ja kyräilyä jatkuvasti. Rakastitko sinä tätä exääsi? Tuli vain mieleen, että nyt kun sinä olet tuossa exäsi tilanteessa (tai peilaat hänen käytöstään nykyisessä suhteessasi), niin ajatteletko, että poikaystäväsi ei rakasta sinua, koska sinäkään et rakastanut exääsi tuollaisena ruikuttaja-takertujana? Sitten tietysti, jos suhteenne kaatui muusta syystä, niin tämän teorian voi heittää roskakoriin. En nyt tiedä kävikö pointtini selväksi tuosta kirjoituksesta, mutta kuitenkin.... Sitten käy kanssa mielessä, että osoittaako mies kuitenkaan tarpeeksi sinulle rakkauttaan, kun sinun pitää käyttäytyä noin? Tuohan on aika huomionhakuista touhua ja huomiotahan sillä saa, mutta ei positiivista sellaista.

 

[phk]

Minä olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että jos toista ihmistä koko ajan epäilee eikä luota ilman mitään varsinaista syytä, se toinen ei silloin ole sopiva sinulle. Varsinkin näin, jos entisissä suhteissa ei tällaista käyttäytymistä ole ollut.

Minä en ole koskaan ollut mustasukkaista enkä epäileväistä sorttia, mutta muutama vuosi sitten tapasin miehen, jonka kohdalla näin oli. En osaa tänä päivänäkään selittää, miksi. Hylkäämis- tai uskottomuuskokemuksia minulla ei ole elämässäni ollut. Lapsuuteni oli onnellinen ja vanhempani onnellisia keskenään aina isän kuolemaan asti.

En epäillyt tätä seurustelukumppaniani varsinaisesti siitä, että hän pettäisi erossa ollessamme, vaikka asuimme eri paikkakunnilla. Olin kuitenkin aina varma, että hän vilkuilee ja ihailee muita naisia, vaikka nähteni ei niin tehnytkään, joskus saattoi sanoa jonkun kehuvan kommentin jostakin muusta. Kun lähdimme yhdessä etelän matkalle, olin jo valmiiksi ahdistunut ajatuksesta, että siellä on kauniita naisia vähissä pukeissa.

Sain hirveitä raivareita ihan pienestäkin syystä. Hyvin muistan eräänkin riidan, joka pilasi hyvin alkaneen päivän hiihtolomallamme täysin. Eräs nainen tuijotteli miestäni, joka mainitsi asiasta minulle ja olin sen itsekin huomannut. Mies kyllä sanoi asian niin, että mahtaako nainen tuntea hänet jostakin, kun katsoo niin pitkään. Minä siihen ivallisesti, että mistä se nyt sut tuntisi ja tietenkään mies ei voinut olla vastaamatta, että "no, ehkä se on vain muuten kiinnostunut". Eipä muuta tarvittu, päivä oli pilalla.

Vastaavia tapauksia alkoi ilmetä enemmän ja enemmän vaikka sovimme ja minä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Ei se onnistunut, vaan uusi riita tuli aina. Loppujen lopuksi suhteemme päättyi ihan yllättäin miehen aloitteesta, koska hän epäili MINUN pettävän. Erosimme lopullisesti kertalaakista enkä kyyneltäkään vuodattanut sen eron vuoksi.

Ajattelin asiaa niin, että loppujen lopuksi en itse välittänyt vaan oikeastaan salaa haikailin vielä entisen mieheni perään ja sitten se purkautui tuollaisena käytöksenä. Syytin miestä siitä, mihin itse olin syyllinen.

Kolme vuotta sitten löysin "elämäni miehen", olemme nyt naimisissa, eikä kertaakaan välillemme ole tullut riitaa epäluulon tai mustasukkaisuuden vuoksi. En välitä tippaakaan, katsooko mies kaunista naista vai ei, koska tiedän hänen rakastavan minua ja haluavan olla juuri minun kanssani.

Omalla kohdallani siis ainakaan ryhdistäytyminen tai itseänsä niskasta kiinni ottaminen ei auttanut yhtään, mies vain oli väärä. Varmasti on muitakin syitä aiheettomalle mustasukkaisuudelle, mutta minun oli luultavasti tämä.

 

[no]

Minä olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että jos toista ihmistä koko ajan epäilee eikä luota ilman mitään varsinaista syytä, se toinen ei silloin ole sopiva sinulle. Varsinkin näin, jos entisissä suhteissa ei tällaista käyttäytymistä ole ollut.

Minä en ole koskaan ollut mustasukkaista enkä epäileväistä sorttia, mutta muutama vuosi sitten tapasin miehen, jonka kohdalla näin oli. En osaa tänä päivänäkään selittää, miksi. Hylkäämis- tai uskottomuuskokemuksia minulla ei ole elämässäni ollut. Lapsuuteni oli onnellinen ja vanhempani onnellisia keskenään aina isän kuolemaan asti.

En epäillyt tätä seurustelukumppaniani varsinaisesti siitä, että hän pettäisi erossa ollessamme, vaikka asuimme eri paikkakunnilla. Olin kuitenkin aina varma, että hän vilkuilee ja ihailee muita naisia, vaikka nähteni ei niin tehnytkään, joskus saattoi sanoa jonkun kehuvan kommentin jostakin muusta. Kun lähdimme yhdessä etelän matkalle, olin jo valmiiksi ahdistunut ajatuksesta, että siellä on kauniita naisia vähissä pukeissa.

Sain hirveitä raivareita ihan pienestäkin syystä. Hyvin muistan eräänkin riidan, joka pilasi hyvin alkaneen päivän hiihtolomallamme täysin. Eräs nainen tuijotteli miestäni, joka mainitsi asiasta minulle ja olin sen itsekin huomannut. Mies kyllä sanoi asian niin, että mahtaako nainen tuntea hänet jostakin, kun katsoo niin pitkään. Minä siihen ivallisesti, että mistä se nyt sut tuntisi ja tietenkään mies ei voinut olla vastaamatta, että "no, ehkä se on vain muuten kiinnostunut". Eipä muuta tarvittu, päivä oli pilalla.

Vastaavia tapauksia alkoi ilmetä enemmän ja enemmän vaikka sovimme ja minä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Ei se onnistunut, vaan uusi riita tuli aina. Lppujen lopuksi suhteemme päättyi ihan yllättäin miehen aloitteesta, koska hän epäili MINUN pettävän. Erosimme lopullisesti kertalaakista enkä kyyneltäkään vuodattanut sen eron vuoksi.

Ajattelin asiaa niin, että loppujen lopuksi en itse välittänyt vaan oikeastaan salaa haikailin vielä entisen mieheni perään ja sitten se purkautui tuollaisena käytöksenä. Syytin miestä siitä, mihin itse olin syyllinen.

Kolme vuotta sitten löysin "elämäni miehen", olemme nyt naimisissa, eikä kertaakaan välillemme ole tullut riitaa epäluulon tai mustasukkaisuuden vuoksi. En välitä tippaakaan, katsooko mies kaunista naista vai ei, koska tiedän hänen rakastavan minua ja haluavan olla juuri minun kanssani.

Omalla kohdallani siis ainakaan ryhdistäytyminen tai itseänsä niskasta kiinni ottaminen ei auttanut yhtään, mies vain oli väärä. Varmasti on muitakin syitä aiheettomalle mustasukkaisuudelle, mutta minun olin luultavasti tämä.

Aika tarkkaan noin ajattelen minäkin; ei omia tuntemuksiaan kannata vähätellä. Joku vetää varmaan herneen nekkuun, mutta miten sulla on phk vhh sujunut)

 

[phk]

Aika tarkkaan noin ajattelen minäkin; ei omia tuntemuksiaan kannata vähätellä. Joku vetää varmaan herneen nekkuun, mutta miten sulla on phk vhh sujunut)

Anteeks vaan kaikki, nyt lipsutaan vähän ruokavalion puolelle. Niin, moi vaan "no"! Olen jonkin verran lieventänyt (vai mitä sanaa pitäisi käyttää) ruokavaliotani eli en enää niin tiukasti karsi hiilihydraatteja. Riisiä, valkoista pastaa tai perunaa en syö ollenkaan, en myöskään valkoista leipää enkä sokeria. Täysjyväleipää olen lisännyt jonkun verran ruokavaliooni ja olen muuten leiponut sitä ihan itse. Juuri eilen paistoin ruisleipää, jonka olin tehnyt taikinajuuren hapattamisesta lähtien. Paljon parempaa kuin kaupan leipä

Eilen otettiin viimeisimmät kolesteroli- ym. kokeet, saas nähdä minkälaiset ovat tulokset.

No niin, tämä ruokavaliosta, jatketaan alkuperäisestä aiheesta.

 

[no]

Anteeks vaan kaikki, nyt lipsutaan vähän ruokavalion puolelle. Niin, moi vaan "no"! Olen jonkin verran lieventänyt (vai mitä sanaa pitäisi käyttää) ruokavaliotani eli en enää niin tiukasti karsi hiilihydraatteja. Riisiä, valkoista pastaa tai perunaa en syö ollenkaan, en myöskään valkoista leipää enkä sokeria. Täysjyväleipää olen lisännyt jonkun verran ruokavaliooni ja olen muuten leiponut sitä ihan itse. Juuri eilen paistoin ruisleipää, jonka olin tehnyt taikinajuuren hapattamisesta lähtien. Paljon parempaa kuin kaupan leipä

Eilen otettiin viimeisimmät kolesteroli- ym. kokeet, saas nähdä minkälaiset ovat tulokset.

No niin, tämä ruokavaliosta, jatketaan alkuperäisestä aiheesta.

Kiitos kuulumisista, hyvinhän sulla menee. Olisi kiva nähdä ne tulokset, itsekin kävin päivittämässä omat tulokset toiseen keskusteluun. Päivitä johonkin viestiin, jos et halua nostaa sitä. Juu, ei kiusata muita enempää täällä.

 

[itsetunnoton]

Hei vaan taas. Jos joku tätä vielä erehtyy lukemaan, niin kerronpa vielä, että suhdehan päättyi tässä muutama päivä sitten. Mies myönsi, ettei ole päässyt yli exästään. Joten ne pienet äänet päässäni olivat siellä ihan syystä. Elämä on välillä kyllä niin syvältä, etten oikeasti jaksa ymmärtää.

 

[lyda]

Hei vaan taas. Jos joku tätä vielä erehtyy lukemaan, niin kerronpa vielä, että suhdehan päättyi tässä muutama päivä sitten. Mies myönsi, ettei ole päässyt yli exästään. Joten ne pienet äänet päässäni olivat siellä ihan syystä. Elämä on välillä kyllä niin syvältä, etten oikeasti jaksa ymmärtää.

Hei ap, en ottanut osaa aiemmin tahan ketjuun, mutta loysin silti itseni ainakin jossakin maarin tarinastasi.

Olen todella pahoillani etta suhteesi paattyi Voinko kysya oliko paatos poikaystavan vai jatitko itse hanet kun "tulkitsit" etta han ei ole paassyt yli eksastaan? Jalkimmainen olisi ikaankuin huipentuma niille paansisaisille epailyksille...

Itse jotenkin myos "tiedan" etta poikaystavallani on joitakin virityksia meneillaan, esim eksaansa, mika on lahinna nakynyt siten etta itsetuntoni on jotenkin romahtanut (eli en koe luottamusta hanen rakkauteensa).

Se mita itse ounastelin, ja minka tarinasi vahvisti, saa taas uskomaan miten se intuitio ja tuntemukset yleensa ovat oikeassa...

 

[itsetunnoton]

Hei ap, en ottanut osaa aiemmin tahan ketjuun, mutta loysin silti itseni ainakin jossakin maarin tarinastasi.

Olen todella pahoillani etta suhteesi paattyi Voinko kysya oliko paatos poikaystavan vai jatitko itse hanet kun "tulkitsit" etta han ei ole paassyt yli eksastaan? Jalkimmainen olisi ikaankuin huipentuma niille paansisaisille epailyksille...

Itse jotenkin myos "tiedan" etta poikaystavallani on joitakin virityksia meneillaan, esim eksaansa, mika on lahinna nakynyt siten etta itsetuntoni on jotenkin romahtanut (eli en koe luottamusta hanen rakkauteensa).

Se mita itse ounastelin, ja minka tarinasi vahvisti, saa taas uskomaan miten se intuitio ja tuntemukset yleensa ovat oikeassa...

Päätös oli yhteinen. En vain kestänyt enää sitä tunnetta, että minua ei arvosteta ja rakasteta tarpeeksi siinä suhteessa. Ja samassa mies myönsi, että on vasta viime aikoina (parin viimeisen kuukauden aikana) tajunnut, ettei ole päässyt yli exästään. En mitenkään painostanut häntä kertomaan, hän vain totesi sen. Se tuli jopa hiukan yllätyksenä, kun hetken tosiaan mietin, että mikä helvetti minua vaivaa, kun en osaa luottaa. Ei hän kuitenkaan ole exänsä kanssa palaamassa yhteen, se tyttö on siirtynyt jo aikoja sitten eteenpäin, mutta miehen pitää kuulemma käsitellä asia, kun ei aikoinaan sitä osannut tehdä. Sanoi haluavansa keskustella meidän tulevaisuudestamme vielä kuukauden päästä uudestaan. Ongelma on vain siinä, että samalla, kun hän yrittää päästä yli exästään, minä todennäköisesti pääsen yli hänestä ja haluan jatkaa elämääni ilman häntä. Lisäksi tämmöinen varalla/kakkosvaihtoehtona oleminen ei vaan ole minua varten. Tiedän, että ansaitsen parempaa.

 

[NAISEN]

Luulen kyllä, että vika on vain huonossa itsetunnossani ja siinä, että elämäni on hieman umpikujassa ja olen tehnyt tästä parisuhteesta itselleni sen tärkeimmän asian ja siksi tuntuu niin pahalta, kun asiat eivät menekään kuten toivoisin. Tälläkin hetkellä minua ahdistaa suunnattomasti, kun mies perui iltaisen näkemisemme. Ihan järkevistä syistä. Silti rinnassa puristaa ajatus, että hän ei vain halunnut nähdä minua. Pidin kuitenkin turpani ummessa tällä kertaa ja en lähtenyt perinteiselle itkulinjalle ja alkanut tivaamaan, miksei hän halua nähdä minua, mikä mussa on vikana jne.

Eikö kukaan oikeasti ole ollut samassa tilanteessa? Saisiko vähän vertaistukea? Tämä on ihan hemmetin ahdistavaa. Ja tiedän, että vika on vain omassa asenteessani ja omissa liian suurissa odotuksissani. Aina kun tapahtuu jotain, on ystäviä ympärillä ja kun en ole yksin, vaan tekemässä jotain mielekästä, en ole tämmöinen. Mutta jos vain päästän ajatukseni harhailemaan, niin tässä ollaan. Yritän väkisin kehitellä itselleni jotain aktiviteetteja, ettei minun tarvitsisi vain miettiä, haluaako mies oikeasti olla kanssani vai ei. Säälittävää, eikö?

Enkä minä tämän takia voi suhdetta lopettaa, todennäköisesti onglemani tulee seuraamaan minua aina vain seuraavaan suhteeseen. Ja itsetunnosta vielä, en tosiaan tiedä, miksi tunnen näin. Minulla on paljon ystäviä ja liikaa myöskin miespuoleisia ihailijoita. Saan paljon huomiota ja tiedän, että minulla on ihmisiä, jotka rakastavat minua. En käsitä, miten itsetuntoni poikaystävän kanssa vetelee niin pohjamudissa.

No ei sulta suhteen alussa itseluottamusta puuttunut, ehkä hälytyskellot vaan soi ja varoittaa sinua jostakin? ei tuollainen tunne ilmasta ilmesty, sisimmissäsi tiedät kyllä TOTUUDEN miten asiat ovat. mutta, uskotko itseäsi?

 

[N36]

Käytöksesi viittaa ihan klassisesti siihen, mitä jokunen aiempikin sanoi, eli jonkinlaisii aiempiin hylkäämiskokemuksiin. Liittyvät todennäköisesti vanhempiisi. Onko sinulla ollut hieman hankalat välit toiseen tai molempiin vanhempiisi, arvostelua joistain asioista, kenties vähän toisten sisarusten suosimista, suorasukaisia kommentteja koskien valintojasi jne? Jos on, käytöksesi on aika luonnollista. Siitä voi onneksi päästä eroon tiedostamalla syyt miksi näin toimii.