V
vauva tulossa
Vieras
Saa nähdä millasta paskaa tästäkin vyöryy niskaan mutta kokeillaanpa kuitenkin jos tulisi fiksujakin kommentteja.
Eli. Meille on syntymässä reilun kuukauden päästä vauva. Tai siis, silloin on LA. Lapsi ei ollut suunniteltu - ehkäisy oli käytössä mutta petti ja huomasin olevani raskaana. Miehen kanssa kyllä seurusteltu jo useampi vuosi ja yhdessä asuttu pari vuotta. Meillä ei ollut vielä tarkoitus hankkia lapsia, ollaan kumpikin alta 25v ja elämäntilanne ei ole ihan sellainen, mitä oltaisiin haluttu - oltiin ajateltu, että lapsia sitten, kun on omistusasunto, vakituiset työpaikat, reippaasti rahaa säästössä, jne.
Mutta näin nyt kävi. Kun mies sai tietää raskaudesta hän oli sitä mieltä, että abortti, ettei lapsi käy meidän nykyiseen elämäntilanteeseen. Hän puhui, että hankitaan niitä lapsia sitten, kun tilanne on parempi.
Itse olin epävarma, jahkailin että mitä pitäisi tehdä. Tulin siihen tulokseen, että en voi tehdä aborttia, minulle se lapsi oli pieni elävä ihminen, jonka sydän lyö, jne.. Tiesin että katuisin aborttia. Ja ajattelin myös, että mitä jos nyt teen abortin, niin tulen katumaan sitä, lopun ikääni. Ja että mitä jos sitten, kun "aika on sopiva" niin lasta ei enää tulisikaan, silloin olisin katunut vielä enemmän sitä, että tein abortin aikoinaan..
TUlin siis siihen tulokseen, että pidän lapsen. Sanoin miehelle, että en pysty tekemään aborttia. Että jos nyt teen sen, niin kadun sitä lopun ikääni.
Että kuitenkin ollaan aikuisia ihmisiä eikä hutiloivia teinejä, ja meillä nyt tilanne muutenkaan niin kamala ollut, esim. miehellä on koulut käyty ja miehellä oli työpaikkakin, joka nyt on vieläpä vakituinen vaikka ei aiemmin ollut.
Sanoin, että jos mies ei tunne olevansa valmis tähän, niin minä en vaadi häneltä mitään. En elatusmaksuja, en lapsen tapaamista, en mitään. Että jos hän ei halua tätä niin sanoo suoraan, niin lähden, ja pidän lapsen yksin.
Mies ei oikein sanonut mitään, mutta parin päivän päästä soitti kesken työpäivänsä, ja sanoi, että hän ei ole lähdössä mihinkään, hän ei voisi jättää omaa lastaan, koska hän kuitenkin haluaa lapsia, mutta hän vain olisi toivonut, ettei lasta tulisi vielä, ja ymmärrän kyllä miksi hän tunsi noin, hän olisi halunnut että olisi se oma koti, vakaat tulot ja sitä rataa.
Mies on käynyt ultrissa ja ollut niistä innoissaan, on paijannut mahaa, valikoinut mun kanssa vauvanvaatteita, yms. Vaihtoi autonkin toiseen, vaikka vanha oli minusta ihan hyvä - miehen mielestä se ei ollut tarpeeksi turvallinen, kun oli niin vanha, vaan halusi uudemman auton. Ihan itsekseen tilasi vauvanhuoneeseen sisustustavaroitakin, mattoja, verhoja yms.
Ollut innoissaan ja kavereilleenkin kovasti kehunut kun vauva tulossa.
Mutta nyt loppuraskaudessa, mies on sitten taas ollut hetkittäin sen oloinen, että katuu koko hommaa.
Mies mm. totesi minulle, että hän oli kaverinsa kanssa suunnitellut lähtevänsä reissaamaan keväällä. Kysyin, että pakkoko silloin on lähteä, kun on pieni vauva? Että hän lähtee johonkin kuukauden reppureissuun, ja minä jään yksin vastasyntyneen kanssa?
Mies sanoi, että no kun hän ei ole mielestään päässyt reissaamaan, kun on kuitenkin aina halunnut reissata. Totesin, että joo, mutta pakkoko se on sillon lähteä kun perheeseen on vasta syntynyt vauva, ja pakkoko se on niin pitkäksi aikaa. Minä itse ajattelin, että en voisi jättää pientä vauvaa, niin pitkäksi aikaa, ja lähteä itse johonkin reissuun, koko ajatus tuntui tosi kylmältä.
Mies sitten totesi, että no minähän sanoin, ettei hommata mitään lasta tässä vaiheessa, olisit tehny sen abortin, ja odotettu muutama vuosi ennen kuin tehty mitään lasta.
Suutuin ja sanoin miehelle, että vähän myöhäistä tässä vaiheessa tommosia heitellä, ja että häntä ei ole kukaan pakottanut mihinkään. Että jos hällä ei huvita perustaa perhettä, niin hän on täysin vapaa lähtemään, mutta minä en halua kuunnella mitään katkeraa valitusta siitä, että olen pilannut hänen elämänsä ja "pakottanut" hänet isäksi tms.
No seuraavana päivänä, sanoin miehelle, että jos hän todella tarkoitti niitä mitä sanoi eilen, niin ei ole liian myöhäistä lähteä. Että muista, kun sanoin, etten pakota sinua mihinkään, jos hän päättää jäädä, se on hänen oma päätöksensä. Että olisihan se joo ollut parempi että olisi mennyt elämä kuten suunniteltiin mutta aina niin ei käy yms.
Mies sanoi, että jos hän haluaisi lähteä, niin kyllä hän olisi jo lähtenyt. Että hän haluaa pitää lapsen, jne..
Ja tuonkin jälkeen, mies on kyllä paijannut mahaa, laskenut päiviä että milloin laskettu aika, yms.. Mutta välillä taas tuntuu, että hän on etäinen eikä hällä kiinnosta koko asia yhtään..
Mietin, että onkohan hänellä kuitenkin, siitä huolimatta mitä hän sanoo, alkanut kaduttaa koko homma? Vai onko ihan normaalia että raskauden loppuviikoilla miehelle iskee tollanen ns. on/off, että on innoissaan lapsesta, mutta samalla on tommonen hermokimppu, että ei s*****, mitä sitä on tullu tehtyä jne..
Eli. Meille on syntymässä reilun kuukauden päästä vauva. Tai siis, silloin on LA. Lapsi ei ollut suunniteltu - ehkäisy oli käytössä mutta petti ja huomasin olevani raskaana. Miehen kanssa kyllä seurusteltu jo useampi vuosi ja yhdessä asuttu pari vuotta. Meillä ei ollut vielä tarkoitus hankkia lapsia, ollaan kumpikin alta 25v ja elämäntilanne ei ole ihan sellainen, mitä oltaisiin haluttu - oltiin ajateltu, että lapsia sitten, kun on omistusasunto, vakituiset työpaikat, reippaasti rahaa säästössä, jne.
Mutta näin nyt kävi. Kun mies sai tietää raskaudesta hän oli sitä mieltä, että abortti, ettei lapsi käy meidän nykyiseen elämäntilanteeseen. Hän puhui, että hankitaan niitä lapsia sitten, kun tilanne on parempi.
Itse olin epävarma, jahkailin että mitä pitäisi tehdä. Tulin siihen tulokseen, että en voi tehdä aborttia, minulle se lapsi oli pieni elävä ihminen, jonka sydän lyö, jne.. Tiesin että katuisin aborttia. Ja ajattelin myös, että mitä jos nyt teen abortin, niin tulen katumaan sitä, lopun ikääni. Ja että mitä jos sitten, kun "aika on sopiva" niin lasta ei enää tulisikaan, silloin olisin katunut vielä enemmän sitä, että tein abortin aikoinaan..
TUlin siis siihen tulokseen, että pidän lapsen. Sanoin miehelle, että en pysty tekemään aborttia. Että jos nyt teen sen, niin kadun sitä lopun ikääni.
Että kuitenkin ollaan aikuisia ihmisiä eikä hutiloivia teinejä, ja meillä nyt tilanne muutenkaan niin kamala ollut, esim. miehellä on koulut käyty ja miehellä oli työpaikkakin, joka nyt on vieläpä vakituinen vaikka ei aiemmin ollut.
Sanoin, että jos mies ei tunne olevansa valmis tähän, niin minä en vaadi häneltä mitään. En elatusmaksuja, en lapsen tapaamista, en mitään. Että jos hän ei halua tätä niin sanoo suoraan, niin lähden, ja pidän lapsen yksin.
Mies ei oikein sanonut mitään, mutta parin päivän päästä soitti kesken työpäivänsä, ja sanoi, että hän ei ole lähdössä mihinkään, hän ei voisi jättää omaa lastaan, koska hän kuitenkin haluaa lapsia, mutta hän vain olisi toivonut, ettei lasta tulisi vielä, ja ymmärrän kyllä miksi hän tunsi noin, hän olisi halunnut että olisi se oma koti, vakaat tulot ja sitä rataa.
Mies on käynyt ultrissa ja ollut niistä innoissaan, on paijannut mahaa, valikoinut mun kanssa vauvanvaatteita, yms. Vaihtoi autonkin toiseen, vaikka vanha oli minusta ihan hyvä - miehen mielestä se ei ollut tarpeeksi turvallinen, kun oli niin vanha, vaan halusi uudemman auton. Ihan itsekseen tilasi vauvanhuoneeseen sisustustavaroitakin, mattoja, verhoja yms.
Ollut innoissaan ja kavereilleenkin kovasti kehunut kun vauva tulossa.
Mutta nyt loppuraskaudessa, mies on sitten taas ollut hetkittäin sen oloinen, että katuu koko hommaa.
Mies mm. totesi minulle, että hän oli kaverinsa kanssa suunnitellut lähtevänsä reissaamaan keväällä. Kysyin, että pakkoko silloin on lähteä, kun on pieni vauva? Että hän lähtee johonkin kuukauden reppureissuun, ja minä jään yksin vastasyntyneen kanssa?
Mies sanoi, että no kun hän ei ole mielestään päässyt reissaamaan, kun on kuitenkin aina halunnut reissata. Totesin, että joo, mutta pakkoko se on sillon lähteä kun perheeseen on vasta syntynyt vauva, ja pakkoko se on niin pitkäksi aikaa. Minä itse ajattelin, että en voisi jättää pientä vauvaa, niin pitkäksi aikaa, ja lähteä itse johonkin reissuun, koko ajatus tuntui tosi kylmältä.
Mies sitten totesi, että no minähän sanoin, ettei hommata mitään lasta tässä vaiheessa, olisit tehny sen abortin, ja odotettu muutama vuosi ennen kuin tehty mitään lasta.
Suutuin ja sanoin miehelle, että vähän myöhäistä tässä vaiheessa tommosia heitellä, ja että häntä ei ole kukaan pakottanut mihinkään. Että jos hällä ei huvita perustaa perhettä, niin hän on täysin vapaa lähtemään, mutta minä en halua kuunnella mitään katkeraa valitusta siitä, että olen pilannut hänen elämänsä ja "pakottanut" hänet isäksi tms.
No seuraavana päivänä, sanoin miehelle, että jos hän todella tarkoitti niitä mitä sanoi eilen, niin ei ole liian myöhäistä lähteä. Että muista, kun sanoin, etten pakota sinua mihinkään, jos hän päättää jäädä, se on hänen oma päätöksensä. Että olisihan se joo ollut parempi että olisi mennyt elämä kuten suunniteltiin mutta aina niin ei käy yms.
Mies sanoi, että jos hän haluaisi lähteä, niin kyllä hän olisi jo lähtenyt. Että hän haluaa pitää lapsen, jne..
Ja tuonkin jälkeen, mies on kyllä paijannut mahaa, laskenut päiviä että milloin laskettu aika, yms.. Mutta välillä taas tuntuu, että hän on etäinen eikä hällä kiinnosta koko asia yhtään..
Mietin, että onkohan hänellä kuitenkin, siitä huolimatta mitä hän sanoo, alkanut kaduttaa koko homma? Vai onko ihan normaalia että raskauden loppuviikoilla miehelle iskee tollanen ns. on/off, että on innoissaan lapsesta, mutta samalla on tommonen hermokimppu, että ei s*****, mitä sitä on tullu tehtyä jne..