NinaTT! Kerrohan, miksi lasta ei saisi kiittää, kehua ja kannustaa?

Just niin Ja se on jo aika pienellekin aika noloa...

Jos taasen vaikkapa 3-vuotias tulis mun luokse ja lukis mulle sujuvasti kirjan niin saattais siinä muutama "wautz" tulla :xmas: Mutta sillon se on spontaania ja oikea saavutus.

Kun lapsi syö itse tai pukee ite paidan tai piirtää sellasen sotkun paperille... Tai jos yrittää vaikuttaa lapsen käyttäytymiseen kehuilla. Yrch.

Mä just yks päivä kehuin tyttöö ku puki paidan päälle.. Eikä tullu mieleenkään että ois ollu "aiheeton" kehuminen.

Tytöllä on huono motoriikka ja on ikäisiään jäljessä joten edes niin yksinkertainen asia ku paidan pukeminen, ei oo helppoo. Tähän yhdistettynä se että tytöllä on kauheen lyhyt pinna. Mutta ku hän aikansa paitaa pyöritteli, sai sen päällensä ja häntä kehuin, oli ilme todella onnellinen tytöllä Ja tällä tavalla mä kannustan tyttöö yrittämään niitä hankalia asioita uudelleenkin.

Mutta täytyy tietneki muistaa että kun on kyse erityislapsesta niin kaikki hommat ei mee niinku normisti.. Mutta halusimpa nyt kuitenki tuoda tällasenki näkökulman esille

Meillä on samaa hommaa. Kun poju lähti 3v10kk iässä kävelemään niin voitte uskoa että häntä kehuttiin maasta taivaisiin. Vaikkei tuo vissiin yleisesti ajatellen mikään kummoinen saavutus ole. Tai kun tuo 3v tyttönen oppii uuden sanan tai viittoman, on se minun silmissäni melkoinen suoritus.

Itse olen lapsi jota ei juurikaan kehuttu, äitini uskoi että kehut tekevät vain lapsen ylpeäksi. Kuvittelin sittenjonnekin kouluikään asti olevani huomattavasti kavereitani huonompi lähes kaikessa, ennen kuin kokeiden ja todistusten numerot antoivat ymmärtää että olenkin monissa jutuissa hyvä. Jopa luokan parhaita oppilaita.

 

Miksi ei saisi kehua siitä, että lapsi laulaa/piirtää/pukee itse hienosti, jos on vilpittömästi sitä mieltä? En mä enää omaa poikaani kehu paidan päälle pukemisesta, mutta kyllä kehaisin silloin,kun hää vasta opetteli taitoa ja näki, että se oli hälle melkoinen haaste. Jos olisin siinä kohtaa ruvennut kyselemään, että osaatkos laittaa vielä housutkin jalkaan, tai sukat - eikö se olisi tuntunut lapsesta siltä, että tämä taito (=hän; lapsihan ei osaa erottaa näitä toisistaan) ei riitä, pitää yrittää vielä lisää...

Ja toinen esimerkki. 3,5-vuotias osaa hiukan lukea ja kirjoittaa, ja on oikeasti taitava laulamaan. Näistä olen häntä kehaissut, kun olen sitä mieltä tosiaan ihan vilpittömästi. Itse en näe siinä pahaa sen takia, että tiedostan äitinä realiteetit - poikani on hiukan kömpelö (osin ison kokonsa takia) eikä muutenkaan järin liikunnallinen. Ajattelen niin, että vahvuuksiensa tiedostamisella lapsi kerää sitä itsetuntoa, jonka avulla hän kestää kaatumatta heikkoutensa - tai sanoisinko haasteet, joita hänellä on.

Ihan täysin oon sun kans samaa mieltä!! Ja just samalla tavalla on meilläkin toimittu noissa asioissa.

 

Meillä on samaa hommaa. Kun poju lähti 3v10kk iässä kävelemään niin voitte uskoa että häntä kehuttiin maasta taivaisiin. Vaikkei tuo vissiin yleisesti ajatellen mikään kummoinen saavutus ole. Tai kun tuo 3v tyttönen oppii uuden sanan tai viittoman, on se minun silmissäni melkoinen suoritus.

Itse olen lapsi jota ei juurikaan kehuttu, äitini uskoi että kehut tekevät vain lapsen ylpeäksi. Kuvittelin sittenjonnekin kouluikään asti olevani huomattavasti kavereitani huonompi lähes kaikessa, ennen kuin kokeiden ja todistusten numerot antoivat ymmärtää että olenkin monissa jutuissa hyvä. Jopa luokan parhaita oppilaita.

Ja ihan aiheesta kehuitta! On ne kuitenki niin suuria asioita!

Meillä on tyttö tänä kesänä oppinu polkeen pyörällä (apurattailla joo mutta eteenpäin kuitenki pääsee ) ja ihan olen runsassanaisesti kehunut. Ja voi sitä lapsen riemua ku se perään huutaa että "Kato äiti, mä osaan!!" :heart:

 

Hmmm... mä kehun kyllä itseäni aina, kun olen saanut jotain tehdyksi B) Liian vähän kehuja lapsena?

Tai sitten opit jo lapsena tuntemaan kehujen voiman .

 

Itse olen lapsi jota ei juurikaan kehuttu, äitini uskoi että kehut tekevät vain lapsen ylpeäksi. Kuvittelin sittenjonnekin kouluikään asti olevani huomattavasti kavereitani huonompi lähes kaikessa, ennen kuin kokeiden ja todistusten numerot antoivat ymmärtää että olenkin monissa jutuissa hyvä. Jopa luokan parhaita oppilaita.

Samalla tavalla kuin ninaTT...

 

Tässä asiassa peesaan kerrankin NinaTT:tä

Kyllä se on oikeasti palkitsevaa kun tekee jonkin asian tunteakseen tyydytystä tehdystä työstä ilman että kukaan kehuu. Minunkin mieheni on vähän sellainen että häntä pitäisi aina olla kehumassa, juuri esim. kotitöistä. Häntä pitää kehua kun on siivonnut keittiön, minä koen onnistumisen tunteen jo siitä kun näen sen siistin keittiön siivottuani sen. Myös työssä mieheni on samanlainen, hänelle on tärkeää että asiakkaat ja yhteistyökumppanit kehuvat jatkuvasti.

Tosin en tiedä mistä se johtuu että meillä on erilaiset motiivit tehdä asioita. Muistelisin että minua kyllä kehuttiin lapsena ihan mitättömistäkin jutuista.

Tää osuu just siihen asiaan: Lapsen pitäis saada nauttia siitä itse saavutuksesta, ei jälkeenpäin tulevasta kehusta. Kehumalla helposti viedään se saavutus pois. Englanniks on termejä "intrinsic motivation" ja "extrinsic motivation". Sisäinen ja ulkoinen motivaatio siis ehkä.

Ulkoinen motivaatio on just se kehujen karttaminen. Jos palkintona on aina kehu, on lapsen motiivitkin pikkuhiljaa kehujen metsästäminen. Lasta tulis kannustaa näkemään se sisäinen, oma palkinto tekemisestä. Jos huone on siivottu, niin palkinnoksi pitäis riittää se, että huone on siisti. Jos taas opetetaan tekemään siksi, että sillä saa kehuja... =/

Mun tyttö ku siivoaa jälkensä keittiössä (miten sen saiskaan tekemään saman lelujensa kanssa :laugh) on ilmeisen tyytyväinen itseensä eikä kaipaa mun kehuja.

Pienelle lapselle itsetuntoa parhaiten vahvistava asia on varmaan kosketus. Halaukset, lähellä pitäminen, syli... Sen takia tyttö saa nukkua mun kanssa kunnes on valmis siirtymään siitä omaan sänkyyn, saa tissiä ku sitä haluaa, saa olla sylissä, saa paljon pusuja ja haleja. Mitä isommaks lapsi tulee, sitä vähemmän se tarvitsee tällasta fyysistä vahvistusta; pikkuhiljaa se itsetunto muodostuu. Silloin kanssakäyminen muuttuu verbaalimmaks. Teini-ikänen otetaan mukaan keskusteluihin ja kysellään kuulumisia jne. Sillä tavalla voi näyttää arvostavansa toista ja toisen olemassaoloa. Ei kehumalla suttusta piirrustusta tai sitä, että joku on siivonnut omat jälkensä

 

Meillä on samaa hommaa. Kun poju lähti 3v10kk iässä kävelemään niin voitte uskoa että häntä kehuttiin maasta taivaisiin. Vaikkei tuo vissiin yleisesti ajatellen mikään kummoinen saavutus ole. Tai kun tuo 3v tyttönen oppii uuden sanan tai viittoman, on se minun silmissäni melkoinen suoritus.

Itse olen lapsi jota ei juurikaan kehuttu, äitini uskoi että kehut tekevät vain lapsen ylpeäksi. Kuvittelin sittenjonnekin kouluikään asti olevani huomattavasti kavereitani huonompi lähes kaikessa, ennen kuin kokeiden ja todistusten numerot antoivat ymmärtää että olenkin monissa jutuissa hyvä. Jopa luokan parhaita oppilaita.

Ja ihan aiheesta kehuitta! On ne kuitenki niin suuria asioita!

Meillä on tyttö tänä kesänä oppinu polkeen pyörällä (apurattailla joo mutta eteenpäin kuitenki pääsee ) ja ihan olen runsassanaisesti kehunut. Ja voi sitä lapsen riemua ku se perään huutaa että "Kato äiti, mä osaan!!" :heart:

Ihana!! :heart:

En minäkään tietty nykyään enää kehu pojua jokaisesta askeleesta kun ne kuuluvat jo normaaliin liikkumiseeen. Mutta toki jos hän pidempiä matkoja kävelee tai juosta yrittää niin ne on taas niitä asioita jotka tällä hetkellä ovat haastavia ja niistä hän on kiitoksensa ansainnut.

Enkä tytölläkään päivittele jokaisen tutun sanan tai viittoman perään että "voi, upeaa miten hienosti taas tuonkin viitoit!". Mutta uusista asioista ja taidoista saa aina kehuja.

Mutta kai se on sama juttu terveidenkin lasten kohdalla? Silloin kun lapsi oppii jonkun uuden asian häntä kehutaan siitä, mutta sitten sekin pikkuhiljaa jää lapsen normaaliksi toiminnaksi eikä enää herätä samanlaista huomioa.

 

Meillä on samaa hommaa. Kun poju lähti 3v10kk iässä kävelemään niin voitte uskoa että häntä kehuttiin maasta taivaisiin. Vaikkei tuo vissiin yleisesti ajatellen mikään kummoinen saavutus ole. Tai kun tuo 3v tyttönen oppii uuden sanan tai viittoman, on se minun silmissäni melkoinen suoritus.

Itse olen lapsi jota ei juurikaan kehuttu, äitini uskoi että kehut tekevät vain lapsen ylpeäksi. Kuvittelin sittenjonnekin kouluikään asti olevani huomattavasti kavereitani huonompi lähes kaikessa, ennen kuin kokeiden ja todistusten numerot antoivat ymmärtää että olenkin monissa jutuissa hyvä. Jopa luokan parhaita oppilaita.

Ja ihan aiheesta kehuitta! On ne kuitenki niin suuria asioita!

Meillä on tyttö tänä kesänä oppinu polkeen pyörällä (apurattailla joo mutta eteenpäin kuitenki pääsee ) ja ihan olen runsassanaisesti kehunut. Ja voi sitä lapsen riemua ku se perään huutaa että "Kato äiti, mä osaan!!" :heart:

Ihana!! :heart:

En minäkään tietty nykyään enää kehu pojua jokaisesta askeleesta kun ne kuuluvat jo normaaliin liikkumiseeen. Mutta toki jos hän pidempiä matkoja kävelee tai juosta yrittää niin ne on taas niitä asioita jotka tällä hetkellä ovat haastavia ja niistä hän on kiitoksensa ansainnut.

Enkä tytölläkään päivittele jokaisen tutun sanan tai viittoman perään että "voi, upeaa miten hienosti taas tuonkin viitoit!". Mutta uusista asioista ja taidoista saa aina kehuja.

Mutta kai se on sama juttu terveidenkin lasten kohdalla? Silloin kun lapsi oppii jonkun uuden asian häntä kehutaan siitä, mutta sitten sekin pikkuhiljaa jää lapsen normaaliksi toiminnaksi eikä enää herätä samanlaista huomioa.

Aivan, just samalla tavalla mä tän asian näen. Musta ois jotenki kauheeta ku ei niitä kehuja "vois" antaa.. Esimerkiks just tossa pyörällä ajossa, tyttö huutaa äitille että kato äiti mä osaan ja itte vaan korkeintaa tuumais et joo... eikö siinä sitä taas latista sitä lasta? Ja hänen onnistumisen kokemustaan? Eiks kuitenki oo hyvä näyttää myös itte onnen tunnetta siitä lapsen onnistumisesta?

 

Vielä nopsaa...:

Jos kehutaan itsestään selvää asiaa, niin lapselle tulee sellanen olo helposti, että "odotitsä että mä en osais? oliko tuo nyt jotenkin niin hirveän yllättävää, että mä osasinki?". Ja kun me aikuiset ei aina tiedetä mikä lapsen mielestä on helppo ja mikä hankala asia... Niin mieluummin liian vähän kehuja ku liikaa

Mä siis ikäänkuin oletan mun lapsen olevan tarpeeks hyvä enkä ilmaise olevani mitenkään erityisen ylpeä jokasesta pikkujutusta.

 

Hmmm... mä kehun kyllä itseäni aina, kun olen saanut jotain tehdyksi B) Liian vähän kehuja lapsena?

Tai sitten opit jo lapsena tuntemaan kehujen voiman .

Pitäisiköhän lapselle sitten sanoa, että nyt voitkin kehua itseäsi saavutuksestasi? =)

 

Vielä nopsaa...:

Jos kehutaan itsestään selvää asiaa, niin lapselle tulee sellanen olo helposti, että "odotitsä että mä en osais? oliko tuo nyt jotenkin niin hirveän yllättävää, että mä osasinki?". Ja kun me aikuiset ei aina tiedetä mikä lapsen mielestä on helppo ja mikä hankala asia... Niin mieluummin liian vähän kehuja ku liikaa

Mä siis ikäänkuin oletan mun lapsen olevan tarpeeks hyvä enkä ilmaise olevani mitenkään erityisen ylpeä jokasesta pikkujutusta.

Mutta entä jos puhutaan ihan selkeästä saavutuksesta? Joskus opitaan se pukemisen taito, piirretään eka selkeä kuva, opitaan kirjoittamaan oma nimi tai opitaan ajamaan vaikka pyörällä? Kai silloin kuuluukin kehua lasta? Vai miten nämä asiat menee sen teorian mukaan?

 

Tässä asiassa peesaan kerrankin NinaTT:tä

Kyllä se on oikeasti palkitsevaa kun tekee jonkin asian tunteakseen tyydytystä tehdystä työstä ilman että kukaan kehuu. Minunkin mieheni on vähän sellainen että häntä pitäisi aina olla kehumassa, juuri esim. kotitöistä. Häntä pitää kehua kun on siivonnut keittiön, minä koen onnistumisen tunteen jo siitä kun näen sen siistin keittiön siivottuani sen. Myös työssä mieheni on samanlainen, hänelle on tärkeää että asiakkaat ja yhteistyökumppanit kehuvat jatkuvasti.

Tosin en tiedä mistä se johtuu että meillä on erilaiset motiivit tehdä asioita. Muistelisin että minua kyllä kehuttiin lapsena ihan mitättömistäkin jutuista.

Tää osuu just siihen asiaan: Lapsen pitäis saada nauttia siitä itse saavutuksesta, ei jälkeenpäin tulevasta kehusta. Kehumalla helposti viedään se saavutus pois. Englanniks on termejä "intrinsic motivation" ja "extrinsic motivation". Sisäinen ja ulkoinen motivaatio siis ehkä.

Ulkoinen motivaatio on just se kehujen karttaminen. Jos palkintona on aina kehu, on lapsen motiivitkin pikkuhiljaa kehujen metsästäminen. Lasta tulis kannustaa näkemään se sisäinen, oma palkinto tekemisestä. Jos huone on siivottu, niin palkinnoksi pitäis riittää se, että huone on siisti. Jos taas opetetaan tekemään siksi, että sillä saa kehuja... =/

Mun tyttö ku siivoaa jälkensä keittiössä (miten sen saiskaan tekemään saman lelujensa kanssa :laugh) on ilmeisen tyytyväinen itseensä eikä kaipaa mun kehuja.

Pienelle lapselle itsetuntoa parhaiten vahvistava asia on varmaan kosketus. Halaukset, lähellä pitäminen, syli... Sen takia tyttö saa nukkua mun kanssa kunnes on valmis siirtymään siitä omaan sänkyyn, saa tissiä ku sitä haluaa, saa olla sylissä, saa paljon pusuja ja haleja. Mitä isommaks lapsi tulee, sitä vähemmän se tarvitsee tällasta fyysistä vahvistusta; pikkuhiljaa se itsetunto muodostuu. Silloin kanssakäyminen muuttuu verbaalimmaks. Teini-ikänen otetaan mukaan keskusteluihin ja kysellään kuulumisia jne. Sillä tavalla voi näyttää arvostavansa toista ja toisen olemassaoloa. Ei kehumalla suttusta piirrustusta tai sitä, että joku on siivonnut omat jälkensä

Sisäinen motivaatio ei ole myötäsyntyistä, vaan se pitää opettaa ulkopuolelta. Ja senkin voi oppia vasta iän myötä, pienet lapset ovat hyvin konkreettisia ja toimivat ulkopuolisen palautteen mukaan.

 

Vielä nopsaa...:

Jos kehutaan itsestään selvää asiaa, niin lapselle tulee sellanen olo helposti, että "odotitsä että mä en osais? oliko tuo nyt jotenkin niin hirveän yllättävää, että mä osasinki?". Ja kun me aikuiset ei aina tiedetä mikä lapsen mielestä on helppo ja mikä hankala asia... Niin mieluummin liian vähän kehuja ku liikaa

Mä siis ikäänkuin oletan mun lapsen olevan tarpeeks hyvä enkä ilmaise olevani mitenkään erityisen ylpeä jokasesta pikkujutusta.

Ajatella, että asiantuntijat on niin eri mieltä noista jutuista...

 

Hmmm... mä kehun kyllä itseäni aina, kun olen saanut jotain tehdyksi B) Liian vähän kehuja lapsena?

Tai sitten opit jo lapsena tuntemaan kehujen voiman .

Pitäisiköhän lapselle sitten sanoa, että nyt voitkin kehua itseäsi saavutuksestasi? =)

Saavutuksesta pitäisi saada kaikkien kehut. Joskus joutuu tyytymään vain omiinsa :'( :xmas: .

 

Vielä nopsaa...:

Jos kehutaan itsestään selvää asiaa, niin lapselle tulee sellanen olo helposti, että "odotitsä että mä en osais? oliko tuo nyt jotenkin niin hirveän yllättävää, että mä osasinki?". Ja kun me aikuiset ei aina tiedetä mikä lapsen mielestä on helppo ja mikä hankala asia... Niin mieluummin liian vähän kehuja ku liikaa

Mä siis ikäänkuin oletan mun lapsen olevan tarpeeks hyvä enkä ilmaise olevani mitenkään erityisen ylpeä jokasesta pikkujutusta.

No, minä ainakin voin sanoa rehellisesti olevani suunnattoman iloinen ja ylpeä lasteni uusista saavutuksista enkä halua sitä tunnetta peittää heiltä. Meille ne pienetkään jutut eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan isoja ja merkittäviä asioita niin tämän hetken arjessa kuin tulevaisuuttakin silmälläpitäen.

Eli niissä kehuissa ei ole mitään teeskentelyä tai sellaista "äidin nyt aina kuuluu kehua lastaan"-tunnetta.

 

Kehut on lapsen saavutusten huomioimista, joka ei todellakaan vähennä itse saavutusta ja siitä saatua iloa. Jos vanhempi ei sano mitään (ettei kehuisi liikaa??!), se latistaa lapsen itsetuntoa, koska hänelle tulee kokemus että "minua ei huomattukaan, minun iloni ei saanut vastakaikua".
Sellainen pointti että me jokainen tarvitaan elämässä peilejä. Ja ne peilit ovat niitä toisia ihmisiä, tärkeitä läheisiä. Lapselle se peili on oma äiti/muut läheiset. Lapsen itsetunto muodostuu paljon siitä, mitä se peili heijastaa takaisin.
Kyllä kehut ovat välttämättömiä jokaisen itsetunnon kasvulle, en voi ymmärtää että lasta voisi kehua liikaa?! Niinkuin ei voi liikaa antaa syliäkään.
Jos lapsesta tulee myöhemmin ylpeä, se johtuu sitten muista seikoista, ei niistä pelkistä kehuista. Ja kehuminen ei ole mitään manipulointia vaan kuuluu itsestäänselvänä terveeseen kasvatukseen.

 

Vielä nopsaa...:

Jos kehutaan itsestään selvää asiaa, niin lapselle tulee sellanen olo helposti, että "odotitsä että mä en osais? oliko tuo nyt jotenkin niin hirveän yllättävää, että mä osasinki?". Ja kun me aikuiset ei aina tiedetä mikä lapsen mielestä on helppo ja mikä hankala asia... Niin mieluummin liian vähän kehuja ku liikaa

Mä siis ikäänkuin oletan mun lapsen olevan tarpeeks hyvä enkä ilmaise olevani mitenkään erityisen ylpeä jokasesta pikkujutusta.

Mutta entä jos puhutaan ihan selkeästä saavutuksesta? Joskus opitaan se pukemisen taito, piirretään eka selkeä kuva, opitaan kirjoittamaan oma nimi tai opitaan ajamaan vaikka pyörällä? Kai silloin kuuluukin kehua lasta? Vai miten nämä asiat menee sen teorian mukaan?

:attn:

 

Peter Hoegin Rajatapauksia-kirjassa tätä pohditaan. Jotenkin yksinkertaistettuna siinä on idea, että kehu sisältää samalla negaationsa. Lapsi kaipaa ylettömästi huomiota, muttei välttämättä kehuja. Se tyypillinen "äitikato, äitikato" voidaan usein kuitata katsomalla, ei tarvitse samalla esim. kehua kuinka hieno hiekkakakku on.

 

Aina oon itteeni kiittänyt ja aina on kiitosta riittänyt! Nih.

 

Peter Hoegin Rajatapauksia-kirjassa tätä pohditaan. Jotenkin yksinkertaistettuna siinä on idea, että kehu sisältää samalla negaationsa. Lapsi kaipaa ylettömästi huomiota, muttei välttämättä kehuja. Se tyypillinen "äitikato, äitikato" voidaan usein kuitata katsomalla, ei tarvitse samalla esim. kehua kuinka hieno hiekkakakku on.

Minä ymmärrän kehumisen kyllä hiukan laajempana käsitteenä kuin sillä, että kaikkea sanotaan hienoksi tai upeaksi. Nimenomaan sanoja tarvitaan, pelkkä katsominen ei riitä. Sanat tekevät asioita todeksi.

 

Vielä nopsaa...:

Jos kehutaan itsestään selvää asiaa, niin lapselle tulee sellanen olo helposti, että "odotitsä että mä en osais? oliko tuo nyt jotenkin niin hirveän yllättävää, että mä osasinki?". Ja kun me aikuiset ei aina tiedetä mikä lapsen mielestä on helppo ja mikä hankala asia... Niin mieluummin liian vähän kehuja ku liikaa

Mä siis ikäänkuin oletan mun lapsen olevan tarpeeks hyvä enkä ilmaise olevani mitenkään erityisen ylpeä jokasesta pikkujutusta.

Mutta entä jos puhutaan ihan selkeästä saavutuksesta? Joskus opitaan se pukemisen taito, piirretään eka selkeä kuva, opitaan kirjoittamaan oma nimi tai opitaan ajamaan vaikka pyörällä? Kai silloin kuuluukin kehua lasta? Vai miten nämä asiat menee sen teorian mukaan?

Mä ainakin käsitin niin, että pointtina on se, että tavallaan itsestäänselvistä jutuista ei tarvitse ylistää. Vaan säästää ne kehut juuri niihin oikeisiin tilanteisiin kun todella opitaan uutta ja lapsi itsekin huomaa tehneensä jotain erityistä. Luulisin että ninaTT:kin kehuu tyttöään kun hän tekee jotain uutta ja hienoa.

 

Lapsi vaikuttaa ympäristöön. -> Lapsi saa palautetta. -> Lapsi saa tietää miten vaikutti ympäristöönsä. -> Lapsen omakuva kehittyy.

Kehuminen on palautteen antamista!

 

Vielä nopsaa...:

Jos kehutaan itsestään selvää asiaa, niin lapselle tulee sellanen olo helposti, että "odotitsä että mä en osais? oliko tuo nyt jotenkin niin hirveän yllättävää, että mä osasinki?". Ja kun me aikuiset ei aina tiedetä mikä lapsen mielestä on helppo ja mikä hankala asia... Niin mieluummin liian vähän kehuja ku liikaa

Mä siis ikäänkuin oletan mun lapsen olevan tarpeeks hyvä enkä ilmaise olevani mitenkään erityisen ylpeä jokasesta pikkujutusta.

Mutta entä jos puhutaan ihan selkeästä saavutuksesta? Joskus opitaan se pukemisen taito, piirretään eka selkeä kuva, opitaan kirjoittamaan oma nimi tai opitaan ajamaan vaikka pyörällä? Kai silloin kuuluukin kehua lasta? Vai miten nämä asiat menee sen teorian mukaan?

Tuota samaa mietin. Tottakai kehuista menee maku ja lapsikin huomaa aikuisen teennäisyyden jos joka kerta ison lapsen pukiessa ihastellaan kuinka tämä osaa laittaa paidan päälle tai ajaa niin upeasti pyörällään jne. Mutta tosissaan silloin kun lapsi itse eka kertaa saa sen paidan päälle tai oppii sen pyörälläajon jne. Kyllä kai nuo yleensä ovat ilon ja ylpeyden hetkiä äidillekin?

 

Hmmm... mä kehun kyllä itseäni aina, kun olen saanut jotain tehdyksi B) Liian vähän kehuja lapsena?

Tai sitten opit jo lapsena tuntemaan kehujen voiman .

Pitäisiköhän lapselle sitten sanoa, että nyt voitkin kehua itseäsi saavutuksestasi? =)

Saavutuksesta pitäisi saada kaikkien kehut. Joskus joutuu tyytymään vain omiinsa :'( :xmas: .

Ja omakehu haisee :x .

 

Vielä nopsaa...:

Jos kehutaan itsestään selvää asiaa, niin lapselle tulee sellanen olo helposti, että "odotitsä että mä en osais? oliko tuo nyt jotenkin niin hirveän yllättävää, että mä osasinki?". Ja kun me aikuiset ei aina tiedetä mikä lapsen mielestä on helppo ja mikä hankala asia... Niin mieluummin liian vähän kehuja ku liikaa

Mä siis ikäänkuin oletan mun lapsen olevan tarpeeks hyvä enkä ilmaise olevani mitenkään erityisen ylpeä jokasesta pikkujutusta.

Mutta entä jos puhutaan ihan selkeästä saavutuksesta? Joskus opitaan se pukemisen taito, piirretään eka selkeä kuva, opitaan kirjoittamaan oma nimi tai opitaan ajamaan vaikka pyörällä? Kai silloin kuuluukin kehua lasta? Vai miten nämä asiat menee sen teorian mukaan?

Mä ainakin käsitin niin, että pointtina on se, että tavallaan itsestäänselvistä jutuista ei tarvitse ylistää. Vaan säästää ne kehut juuri niihin oikeisiin tilanteisiin kun todella opitaan uutta ja lapsi itsekin huomaa tehneensä jotain erityistä. Luulisin että ninaTT:kin kehuu tyttöään kun hän tekee jotain uutta ja hienoa.

Tästä päästäänkin sitten siihen, että pitäisikö aina olla jotain UUTTA selkeää SAAVUTUSTA, jotta olisi tarpeeksi aihetta kehuille. Ei ihan ongelmaton ajatus tuokaan. Siitä voi seurata tunne, ettei kelpaa "tavallisena" vaan aina pitäisi saavuttaa jotain "parempaa".