neljä lasta, ei enää parisuhdetta?

[vierailija]

olen ollut mieheni kanssa 10 vuotta, naimisiinkin menty ja lapsia neljä iältään 9, 7, melkein 5 ja 2 vuotta. Alamäki alkoi kun aloimme rakentaa taloa, välillä mennyt paremmin mutta nyt 6 vuotta asuttu tässä talossa ja tuntuu että en enää jaksa. Tietysti mietin miksi minä annoin periksi vauvakuumeelle niin että sain miehen suostumaan näin moneen lapseen. Olen ollut kotona siitä asti kun esikoista odotin. Käynyt kuitenkin perhekerhoissa yms etten olisi liian yksin. ei olla kauheasti vietetty aikaa kaksin ja kotona aina mies keksii omia hommiaan. viime aikoina yrittänyt itseäni piristää että myynyt tutuille kosmetiikkaa, samalla alkanut vähän meikkaamaan uudestaan ja peilikuvaani kyllästyneenä vaihdoin herkuttelun liikuntaan joka alkanut näkymään jo lyhyessä ajassa. Pahin ahdistus helpottanut kun käynyt ryhmäliikuntatunneilla, aiemmin en kauheasti osannut ottaa omaa aikaa. Mutta kaipaan niin kovasti että olisi ketä rakastaa yms mutta nyt vaan tuntuu etten mieheni lähellä edes halua olla. Voiko kipinä löytyä vai eroko ainoa ratkaisu? Olen 36 vuotias, edelleen kotiäiti, työpaikkaa ei ole odottamassa. Miten edes pärjään jos erotaan? Talosta puolet on mun mutta ei tätä hetkessä myy.

 

[vierailija]

pääsisittekö kesällä miehen kanssa avioliittoleirille? tai edes viikonloppulomalle kaksin? toivottavasti jaksatte taistella parisuhteenne ja perheenne puolesta. se on sen arvoista. kipinä löytyy. jos pelkkä viikonloppu tai viikko ei sitä sytytä, niin käyttäkää rohkeasti perheneuvonnan tai parisuhdeterapian palveluita.

neljän lapsen yyhoona voi olla vaikea löytää muita kuin alkoholisoituneita turaukkoja. neljän lapsen yyhoona on varmasti parempi jättäytyä yksin ja laittaa kaikki voimat arjen pyörittämiseen.

 

[vierailija]

Kyllä se kipinä löytyy uudelleen.

Nimimerkillä "Monta kertaa mieheensä uudelleen rakastunut 30 vuoden aikana"

Niin ja meillä on ollut paljon vaikeita aikoja ja tympääntymistä toisiimme ja rankkaan arkeen puolin ja toisin. Silti, kun välillä jaksaa tsempata ja panostaa parisuhteeseen. Alkaa ajattelemaan toisesta kaikkia hyviä puolia ja tekemään kivoja pikkujuttuja toiselle, niin tunnelma muuttuu molemminpuolisesti ja sieltä se rakastuminen taas tulee.

 

[vierailija]

Kuulostaa tutulta. Huvittavasti ihan samat taustat, paitsi että minä olen se mies. Töissä poissa ja kotona poissa kun hävisin tekemään sitä ja tätä. Mietin tosin itse miksi suostuin tekemään neljä lasta, en tiedä onko vaimo miettinyt miksi halusi. Meillä tilanne eskaloitui ja sitten päädyttiin pariterapiaan, tosin minun vaatimuksesta.
Selvisi että olin jättänyt vaimon pyörittämään perhe- arkea ja ottamaan (no itse otti) vastuun kaikesta siihen liittyvästä. Itse kävin töissä ja tein jotain omasta mielestäni miesten juttuja, auto ja talo hommat. Tajuttiin että pitää tapahtua iso muutos jos aiotaan selvitä ja saada vielä parisuhdekin toimimaan. Nykyään tulen ajoissa kotiin sen sijaan että hengailen töissä. Kotiin tultua tilanne haltuun, ruuat, läksyt, tiskit ja iltarutiinit. Lapset sänkyyn. Sitten käydään läpi päivän tapahtumat tai muut asiat, keskitytään toisiimme, ei tabletteja tai kännyä. Sen jälkeen tai jos todetaan että ei tarvitse läsnäoloa voi vaikka painua talliin jos siltä tuntuu, tai sitten katsotaan yhdessä jotain. Ruuhkavuodet menosa, kyllä talo ja piha odottaa ja niihin voi keskittyä sitten myöhemmin.

Muutos on siis mahdollinen mutta vaatii molempien ymmärrystä siitä mikä on tilanne, ja tahtotilan pitää olla sellanen että yhdessä jatkettaisiin. Suosittelen pariterapiaa, joskus on kahdestaan vaikea puhumalla selvitä. Molempien pitää tietysti haluta panostaa, jos toinen ei ymmärrä tai halua niin se on varmaan sitten siinä. Ilman keskustelua ei tietenkään pääse edes sinne terapiaan.

Olen myös itse onnellisempi nykyään vaikka aluksi tuntui raskaalta, nykyään tämä on normaalia. Vähän sekava vastaus mutta avauksesi on kuin kopio meidän tilanteesta ja siitä voi selvitä jos molemmat tahtovat.

 

[vierailija]

meillähän juuri noin että kun olen kotona kaikki mun vastuulle jää. mies hoitaa pihahommat, ns miesten työt, yleensä ruokakaupassa käynnin ja imuroi kerran viikossa. Meillä sisällä on yleensä kauhea kaaos kun mun jaksaminen ei riitä että saisin hävitettyä kunnolla tavaraa, mies ei välitä ja sotkee vaan lisää. Monet kerrat saanut huomauttaa että ruoka-aikana syödään kaikki yhdessä, olisi kiva saada hyvänyön suukko mutta en jaksa enää pyytää kun sekin aina unohtuu. Kuitenkin mies pärjää lasten kanssa kun on pakko eli kun kaksi kertaa viikossa lähden liikuntatunnille on kaikki ok. mies on aina päässyt kerran viikossa sählyyn, kaikki pikkujoulut yms, mä vasta vähän aikaa käynyt harrastamassa. Me ei päästä mihinkään kaksin sillai että yön poissa kun isovanhemmat eivät halua lapsia yöksi, varsinkaan meidän nuorinta lasta. Mitä kautta pariterapiaan pääsee? Vaikka tiedän mitä mieltä mieheni on näistä ammattilaisista tuskin innostuu.

 

[vierailija]

Mies kotihommiin mukaan ja sinä ap mars töihin tahi koulunpenkille.

Se ei toimi että miehelle vaan sysätään lisää tekemistä... sun myös pitää "miehen" suuntaan ottaa vastuuta. Eli siitä kodin taloudellisesta tilanteesta vastuun otto. Muutenkin työ/opiskelu tuo sinulle jotain omaa etkä pyöri samoissa nurkissa 24/7.

Te olette lapsille sen velkaa että pistätte homman kuntoon. Itse lähditte tuohon leikkiin joten nyt on otettava vastuu seurauksista. Sinä ja miehesi oletta lasten peruskivi.

 

[viisikymppinen isoäiti]

avioliittoakin pitää hoitaa. ei kannata erota, vaan kokeilla ensim muuta. parisuhdeterapiaa, lapsille hoitaja ja lähdette yhdessä miehen kanssa johonkin matkoille, yhteinen harrastus. ja jos ei sitten mikään auta, niin sitten vasta alkaa miettimään ero asioita

 

[vierailija]

En näe että teidän ongelmat on avioliitossa, vaan sulla on nyt siinä tilanne jossa sulla on jäänyt oma elämä elämättä. Iha ikioma aikuisen kolmikymppisen naisen kriisi joka ei ole kenenkään syy. Oletko ihan rehellisesti miettien mennyt sen äitiyden taakse piiloon asioita, jotka elämässä pelottavat, ja tullut jollain araksi etkä oikein tiedä, mitä itse omalta aikuiselta elämältäsi haluat? Kotiäitinä olo on kaikkein raskainta työtä, olla aina toista varten. Olet kohta kymmenen vuotta pyörittänyt sitä pikkulapsiarkea, eiköhän siinä ala jollain lailla puutumaan jo niihin samoihin rutiineihin. Ei ihme jos et koe olevasi virkeä ja innostu mistään, jos ei sulla ole arjessa mitään, mikä stimuloisi. Siis mitään uutta ja sitä normiarjen kuviota rikkovaa, joka sais sut heräämään ja innostumaan ja muistamaan kuka olet.

Älä nyt hyvä nainen lähde rikkomaan avioliittoasi vain, kun et nyt keksi ketä muutakaan tästä tilanteesta syyttää kuin miestäsi. Sun on aika avata se kotimökin ovi ja alkaa elää aikuisen naisen elämää. Käydä töissä, opiskella, tienata rahaa, saada uusia ystäviä ja näin päin pois. Kun maailmaa katsoo vaan imurin varresta rätti kädessä, niin alkaahan se sisäinen paine ja turhauma jossain vaiheessa kasvaa hallitsemattomiin mittoihin ja ihminen masentua. Se on terve reaktio jonka tarkoitus on potkia perseelle että sieltä kotoa lähtis joskus poiskin.

En usko että sun ratkaisu on nyt hajottaa perhe ja erota ja alkaa etsiä jotain uutta ihmistä jota rakastaa. Ratkaisu nyt ylipäänsä ei koskaan ole se, että lähdetään etsimään ihmistä joka tekisi onnelliseksi. Jokaisen aikuisen oma homma on tehdä itse itsensä onnelliseksi. Alat nyt vaan ensin elää sun elämää muunakin kuin äitinä. Kun rakastut uudelleen sun elämään, rakastut uudelleen sun mieheenkin. Tai ainakin itseesi. Ja varmaa on, että mieskin jo jollain lailla odottaa, että alkaisitte olla enemmän kumppaneita, kantamaan enemmän yhteistä taloudellista vastuuta. Kun miehen taloudellinen taakka pienenee, ja ylipäänsä olette vähemmän kuormittuneita kun lapset kasvavat, teillä on enemmän voimia ja aikaa tutustua uudelleen toisiinne.

 

[AivanSama]

olen ollut mieheni kanssa 10 vuotta, naimisiinkin menty ja lapsia neljä iältään 9, 7, melkein 5 ja 2 vuotta. Alamäki alkoi kun aloimme rakentaa taloa, välillä mennyt paremmin mutta nyt 6 vuotta asuttu tässä talossa ja tuntuu että en enää jaksa. Tietysti mietin miksi minä annoin periksi vauvakuumeelle niin että sain miehen suostumaan näin moneen lapseen. Olen ollut kotona siitä asti kun esikoista odotin. Käynyt kuitenkin perhekerhoissa yms etten olisi liian yksin. ei olla kauheasti vietetty aikaa kaksin ja kotona aina mies keksii omia hommiaan. viime aikoina yrittänyt itseäni piristää että myynyt tutuille kosmetiikkaa, samalla alkanut vähän meikkaamaan uudestaan ja peilikuvaani kyllästyneenä vaihdoin herkuttelun liikuntaan joka alkanut näkymään jo lyhyessä ajassa. Pahin ahdistus helpottanut kun käynyt ryhmäliikuntatunneilla, aiemmin en kauheasti osannut ottaa omaa aikaa. Mutta kaipaan niin kovasti että olisi ketä rakastaa yms mutta nyt vaan tuntuu etten mieheni lähellä edes halua olla. Voiko kipinä löytyä vai eroko ainoa ratkaisu? Olen 36 vuotias, edelleen kotiäiti, työpaikkaa ei ole odottamassa. Miten edes pärjään jos erotaan? Talosta puolet on mun mutta ei tätä hetkessä myy.

Olet nyt hyvällä tiellä ja rakastumassa itseesi uudelleen. Sitten, kun taas kun pidät itsestäsi, voit huoletta rakastua uudelleen mieheesi.

Kukapa nyt ei turhautuisi 10 vuoden kotonaolon aikana. Alappa hakea itsellesi työpaikkaa. Se saattaa tehdä ihmeitä niin sinulle kuin parisuhteellesi.
Ja jatka itsesi vaalimista ja hoitamista.

 

[vierailija]

Tämä on mun vanhoillinen ja pikkusieluinen mielipide, josta saa vapaasti olla eri mieltä. Mutta. Mun mielestä miestä ei suostutella tekemään neljää lasta, pistetä häntä elättämään heitä, rakentamaan omakotitaloa, ja sitten oteta miehestä eroa vain koska itseä vähän ahdistaa. Se kuulostaa ikävästi siltä, ettei ole koskaan miestä halunnutkaan. Halusi vain lapsille isän ja elättäjän. Aivan kuin nainen koko ajan siinä olisi toteuttanut jotain omaa projektiaan, johon nyt vaan on pakko käyttää miestä kun se ei ilman miestä onnistu. Se kuulostaa hyväksikäytöltä.

Jokaisen parisuhteessa elävän on katsottava tasaisin väliajoin peiliin ja mietittävä, millainen kumppani itse oikeasti on. Onko kunnioittanut kumppaniaan, ottanut huomioon sen kumppanin voimavarat, onko antanut vähintään sen minkä on itse pyytänyt. Aina täytyy muistaa, että se kumppanikin on vaan ihminen ja hälläkin on tunteet. Ja jos puoliso ei viihdy kotona, pitää miettiä, ottaako sen hylkäämisenä. Vai miettiikö, onko itse kuitenkin ensin jollain tasolla hylännyt sen puolison - keskittynyt vain lapsiin ja kotiin ja omiin juttuihin, ja tahallaan jättänyt keskittymättä myös puolison tarpeisiin. Siis muullakin tasolla kuin vain siksi, että on väsynyt.

Sulla on siellä nyt mielenkiintoiset ajat. Pysähdyt katselemaan sun elämää ja miettimään mitä elämää oikein elätkään. Se on mielenkiintoinen matka itseen. Älä pistä muita maksamaan sun kriisistä, joka on sinusta lähtöisin ja jonka sinä aikuisena ihmisenä itse selvität omassa päässäsi. Älä ota sitä asennetta, että saatuasi kaiken minkä haluat, heittäydytkin marttyyriksi ja alat kiukuttelemaan ja syyttelemään muita. Jos tulee sellainen hetki, mieti vaikka sitä, mistä miehesi on luopunut pitääkseen sinut onnellisena. Hänellä olisi alunperin ollut varmasti rahalleen ja ajalleen muutakin käyttöä kuin huolehtia isosta perheestä, vaikka varmasti se on hänelle rakas ja tuo monenlaista rikkautta elämään. Jos tällaisia asioita miettiessäsi huomaat, ettei sulla ole aavistustakaan siitä, mistä mies unelmoi tai on unelmoinut, on aika puhua miehen kanssa. Onko hän onnellinen, mitä hän odottaa ja kaipaa. Olisko nyt, kun lapset on tehty, aika taas nostaa katse arjesta sinne tulevaisuuteen, kummankin ammatillisiin haaveisiin ja muihinkin haaveisiin, ja alkaa keskittyä niihinkin.

 

[AivanSama]

Tämä on mun vanhoillinen ja pikkusieluinen mielipide, josta saa vapaasti olla eri mieltä. Mutta. Mun mielestä miestä ei suostutella tekemään neljää lasta, pistetä häntä elättämään heitä, rakentamaan omakotitaloa, ja sitten oteta miehestä eroa vain koska itseä vähän ahdistaa. Se kuulostaa ikävästi siltä, ettei ole koskaan miestä halunnutkaan. Halusi vain lapsille isän ja elättäjän. Aivan kuin nainen koko ajan siinä olisi toteuttanut jotain omaa projektiaan, johon nyt vaan on pakko käyttää miestä kun se ei ilman miestä onnistu. Se kuulostaa hyväksikäytöltä.

Jokaisen parisuhteessa elävän on katsottava tasaisin väliajoin peiliin ja mietittävä, millainen kumppani itse oikeasti on. Onko kunnioittanut kumppaniaan, ottanut huomioon sen kumppanin voimavarat, onko antanut vähintään sen minkä on itse pyytänyt. Aina täytyy muistaa, että se kumppanikin on vaan ihminen ja hälläkin on tunteet. Ja jos puoliso ei viihdy kotona, pitää miettiä, ottaako sen hylkäämisenä. Vai miettiikö, onko itse kuitenkin ensin jollain tasolla hylännyt sen puolison - keskittynyt vain lapsiin ja kotiin ja omiin juttuihin, ja tahallaan jättänyt keskittymättä myös puolison tarpeisiin. Siis muullakin tasolla kuin vain siksi, että on väsynyt.

Sulla on siellä nyt mielenkiintoiset ajat. Pysähdyt katselemaan sun elämää ja miettimään mitä elämää oikein elätkään. Se on mielenkiintoinen matka itseen. Älä pistä muita maksamaan sun kriisistä, joka on sinusta lähtöisin ja jonka sinä aikuisena ihmisenä itse selvität omassa päässäsi. Älä ota sitä asennetta, että saatuasi kaiken minkä haluat, heittäydytkin marttyyriksi ja alat kiukuttelemaan ja syyttelemään muita. Jos tulee sellainen hetki, mieti vaikka sitä, mistä miehesi on luopunut pitääkseen sinut onnellisena. Hänellä olisi alunperin ollut varmasti rahalleen ja ajalleen muutakin käyttöä kuin huolehtia isosta perheestä, vaikka varmasti se on hänelle rakas ja tuo monenlaista rikkautta elämään. Jos tällaisia asioita miettiessäsi huomaat, ettei sulla ole aavistustakaan siitä, mistä mies unelmoi tai on unelmoinut, on aika puhua miehen kanssa. Onko hän onnellinen, mitä hän odottaa ja kaipaa. Olisko nyt, kun lapset on tehty, aika taas nostaa katse arjesta sinne tulevaisuuteen, kummankin ammatillisiin haaveisiin ja muihinkin haaveisiin, ja alkaa keskittyä niihinkin.

Ihana teksti ja pelkkää asiaa. Monikin voisi ottaa onkeensa tästä tekstistä.

 

[vierailija]

Tämä on mun vanhoillinen ja pikkusieluinen mielipide, josta saa vapaasti olla eri mieltä. Mutta. Mun mielestä miestä ei suostutella tekemään neljää lasta, pistetä häntä elättämään heitä, rakentamaan omakotitaloa, ja sitten oteta miehestä eroa vain koska itseä vähän ahdistaa. Se kuulostaa ikävästi siltä, ettei ole koskaan miestä halunnutkaan. Halusi vain lapsille isän ja elättäjän. Aivan kuin nainen koko ajan siinä olisi toteuttanut jotain omaa projektiaan, johon nyt vaan on pakko käyttää miestä kun se ei ilman miestä onnistu. Se kuulostaa hyväksikäytöltä.

Jokaisen parisuhteessa elävän on katsottava tasaisin väliajoin peiliin ja mietittävä, millainen kumppani itse oikeasti on. Onko kunnioittanut kumppaniaan, ottanut huomioon sen kumppanin voimavarat, onko antanut vähintään sen minkä on itse pyytänyt. Aina täytyy muistaa, että se kumppanikin on vaan ihminen ja hälläkin on tunteet. Ja jos puoliso ei viihdy kotona, pitää miettiä, ottaako sen hylkäämisenä. Vai miettiikö, onko itse kuitenkin ensin jollain tasolla hylännyt sen puolison - keskittynyt vain lapsiin ja kotiin ja omiin juttuihin, ja tahallaan jättänyt keskittymättä myös puolison tarpeisiin. Siis muullakin tasolla kuin vain siksi, että on väsynyt.

Sulla on siellä nyt mielenkiintoiset ajat. Pysähdyt katselemaan sun elämää ja miettimään mitä elämää oikein elätkään. Se on mielenkiintoinen matka itseen. Älä pistä muita maksamaan sun kriisistä, joka on sinusta lähtöisin ja jonka sinä aikuisena ihmisenä itse selvität omassa päässäsi. Älä ota sitä asennetta, että saatuasi kaiken minkä haluat, heittäydytkin marttyyriksi ja alat kiukuttelemaan ja syyttelemään muita. Jos tulee sellainen hetki, mieti vaikka sitä, mistä miehesi on luopunut pitääkseen sinut onnellisena. Hänellä olisi alunperin ollut varmasti rahalleen ja ajalleen muutakin käyttöä kuin huolehtia isosta perheestä, vaikka varmasti se on hänelle rakas ja tuo monenlaista rikkautta elämään. Jos tällaisia asioita miettiessäsi huomaat, ettei sulla ole aavistustakaan siitä, mistä mies unelmoi tai on unelmoinut, on aika puhua miehen kanssa. Onko hän onnellinen, mitä hän odottaa ja kaipaa. Olisko nyt, kun lapset on tehty, aika taas nostaa katse arjesta sinne tulevaisuuteen, kummankin ammatillisiin haaveisiin ja muihinkin haaveisiin, ja alkaa keskittyä niihinkin.

Hienosti kirjoitettu.

Olen tästä läheltä seurannut kun tuttavani on kipuillut vähän samoin kuin ap.

Suhteellisen nuorena menivät naimisiin ja ensimmäinen lapsi tupsahti nopeasti. Siten toinen, kolmas ja neljäs. Perheen nainen keskittyi lapsiin. Ei hänellä kai muutakaan ollut kun koulut jäi hieman kesken eikä työssäkään ehtinyt juuri ennen lapsia olla. Rakennettiin talo... mies kustansi elämän. Nainen hoiti kodin. Kun nuorin oli noin 3 alkoi tämän äidin "irrottautuminen". Eikä se ollut mitään pientä omanajan ottoa. Tai oli aluksi. Hän toistuvasti lyttäsi miestään joka ei vaan kyennyt hänen toiveita täyttämään. Aina joku juttu oli väärin... mikään mitä mies teki ei riittänyt. Nainen alkoi ylikorostetusti pitämään huolta itsestään. Maksatti tekokynnet ja irtohiukset miehellään...vaatekerrat vaihtui jne. Eikä aikaakaan kun jäi kiinni pettämisestä....

Tuli ero. Nainen löysi saman tien uuden miehen. Ja hänen kanssaan teki samoin tein 2 lasta peräjälkeen. Edelleenkään ei kuitenkaan ottanut vastuuta elämästää... lapset taisivat toimia tekosyynä sielle ettei vastuuta tarvitsisi ottaa. Uusi mies ei jaksanut elatustaakkaa ja lähti. Nainen nyt sitten 7 lapsen yh. Isät toki edelleen lapsiensa elämässä mutta riitaisasti...tämän naisen "vuoksi".

Tarina on jotenkin varoittava esimerkki. Jokainen on itse ensisijaisesti vastuussa elämästään ja onnestaan. Joku päämääräkin pitää olla ja kykyä elättää itseään. Jotenkin tuossa tapauksessa tulee ikävästi esiin se että kun nainen ei itse tiedä mitä haluaa tai ei uskalla ottaa vastuuta - sitä elämän tyhjiötä täytetään parisuhteella ja lapsilla. Valitettavasti äidin päämäärättömyyden hinnan maksaa lapset ja puoliso.

 

[vierailija]

vielä selvennys että mä olen kokoajan maksanut yhteiset laskut, puolet ruuasta, omat laskuni ja lasten ja omat harrastukset, mies maksaa asuntolainaa, puolet ruuasta ja omat laskunsa. en ihan toisen elätettävänä ole ollut. Aiemmin laitoin että lapsia ei saada yöksi hoitoon kenellekään joten kahdenkeskistä matkaa turha ehdottaa. Meidän nuorin lapsi täyttää maaliskuussa 3 ja silloin mun tarkoitus laittaa parturi-kampaamo kotiin tai jos sillä ei elä töitä etsiä. Mutta ei työ tuo parisuhdetta pelkään että etäännytään vaan lisää ☹

 

[vierailija]

vielä selvennys että mä olen kokoajan maksanut yhteiset laskut, puolet ruuasta, omat laskuni ja lasten ja omat harrastukset, mies maksaa asuntolainaa, puolet ruuasta ja omat laskunsa. en ihan toisen elätettävänä ole ollut. Aiemmin laitoin että lapsia ei saada yöksi hoitoon kenellekään joten kahdenkeskistä matkaa turha ehdottaa. Meidän nuorin lapsi täyttää maaliskuussa 3 ja silloin mun tarkoitus laittaa parturi-kampaamo kotiin tai jos sillä ei elä töitä etsiä. Mutta ei työ tuo parisuhdetta pelkään että etäännytään vaan lisää ☹

Uskallan väittää vastaan. Kun sä nostat katsees ylös sieltä lastenkarsinasta ja hankit elämään muuta sisältöä työnkautta niin kyllä tekee hyvää parisuhteellekin. Sä oot nyt verhoutunut/piiloutunut lasten taakse. Mikään ei onnistu koska lapset.... oikeasti voitte vaikka palkata lastenhoitajan kerran kuussa muutamaksi tunniksi. Äläkä kitise vastaan ettei onnistu koska pienintä ei voi jättää tms. Mitä niitä tekosyitä onkaan olla huolehtimatta parisuhteesta.

Mua niin suututtaa. Olet itse halunnut katraan. Ja nyt kun se on siinä niin mies ei enää kelpaakaan.... ja olet rikkomassa muksuilta kodin. Mitä sinä olet tehnyt parisuhteen eteen??

 

[vierailija]

vielä selvennys että mä olen kokoajan maksanut yhteiset laskut, puolet ruuasta, omat laskuni ja lasten ja omat harrastukset, mies maksaa asuntolainaa, puolet ruuasta ja omat laskunsa. en ihan toisen elätettävänä ole ollut. Aiemmin laitoin että lapsia ei saada yöksi hoitoon kenellekään joten kahdenkeskistä matkaa turha ehdottaa. Meidän nuorin lapsi täyttää maaliskuussa 3 ja silloin mun tarkoitus laittaa parturi-kampaamo kotiin tai jos sillä ei elä töitä etsiä. Mutta ei työ tuo parisuhdetta pelkään että etäännytään vaan lisää ☹

Ja lähde nyt sieltä kotoa pois, älä sinne työtä tuo vaan mene sinne missä muutkin aikuiset on. Sun lapsesi ei mene päikyssä rikki. Se menee rikki jos rikot perheen.

 

[vierailija]

Jos oikeasti haluaa kahdenkeskistä aikaa, niin lapsille voi palkata ulkopuolisen hoitajan.

 

[vierailija]

kyllä me muutamaksi tunniksi saadaan lapsille hoitaja mutta ei yöksi. mun vanhemmat ovat eronneet kun olin yläasteella ja olisin toivonut että olisivat eronneet vuosia aiemmin enkä ole ainoa joka eroperheiden lapsista niin sanoo. Lapset vaistoaa kun vanhemmat eivät ole onnellisia. Mutta joka tapauksessa mietin tätä pitkään, tosin miettinyt monet kerrat aiemminkin ja päättänyt vielä yrittää...

 

[0oo0]

Yrittämisen halustahan se todella kiinni on.

Meille tuli lastne isän kanssa aikoinaan ero. Meillekään ei suuremmin yhteistä aikaa jäänyt. Ja mustakin oli tullut "vain" äiti.

Mutta se ei ollut suurin ongelma vaan se että mies ei ollut enää se jonka kanssa menin naimisiin.

Itse hukassa, ei hajuakaan kuka on ja täysin tuntemattoman ukon kanssa kimpassa. Mä luovutin, en halunnut enää edes yrittää.

Tsemppiä aapeelle yritykseen ja toivon että onnistutte!

 

[vierailija]

kyllä me muutamaksi tunniksi saadaan lapsille hoitaja mutta ei yöksi. mun vanhemmat ovat eronneet kun olin yläasteella ja olisin toivonut että olisivat eronneet vuosia aiemmin enkä ole ainoa joka eroperheiden lapsista niin sanoo. Lapset vaistoaa kun vanhemmat eivät ole onnellisia. Mutta joka tapauksessa mietin tätä pitkään, tosin miettinyt monet kerrat aiemminkin ja päättänyt vielä yrittää...

Joo jos vanhemmat tappelee kokoajan. Toisaalta, miten ihmeessä sä voit tietää miten sun lapset reakoisi eroon? Ne ei ole sun kaksoisolentoja.


jos homma kusee vaan siksi että toinen ei vaan osaa olla kuin vanhempi. Ja kiukkuaa kun ei tullutkaan onnelliseksi vaikka sai se talon ja liutan mukuloita... niin kyllä kiukkuajan on katsottava peiliin sen sijaan että sysää vastuuta toiselle.

Eroa. Ja ota uusi puoliso. Muutaman vuoden päästä olet hänenkin kanssa samassa jamassa. Koska veikkaan nyt et ongelma on sinussa.

 

[vierailija]

kyllä me muutamaksi tunniksi saadaan lapsille hoitaja mutta ei yöksi. mun vanhemmat ovat eronneet kun olin yläasteella ja olisin toivonut että olisivat eronneet vuosia aiemmin enkä ole ainoa joka eroperheiden lapsista niin sanoo. Lapset vaistoaa kun vanhemmat eivät ole onnellisia. Mutta joka tapauksessa mietin tätä pitkään, tosin miettinyt monet kerrat aiemminkin ja päättänyt vielä yrittää...

No joo. Sinun parisuhteesi ei ole vanhempiesi parisuhde. Miehesi ei ole isäsi eivätkä lapsesi tunne ja ajattele kuten sinä. Eikä miehesi missään nimessä ole vastuussa niistä sinun lapsuutesi pettymyksistä.
Kuulostaa nyt vähän liian näppärältä tää sun kuvio. Ajattelitko alunperinkin, että ero on jonkinlainen patenttiratkaisu jos parisuhteessa tulee vaikeaa? Tietääkö miehesi näistä ajatuksistasi?

Jotkut naiset toimivat niin, että ensimmäisen miehen kanssa tehdään ne lapset, eikä koko aikana oikeasti hoideta sitä parisuhdetta ja olla miehelle hyviä kumppaneita. Sitten erotaan, ja vasta seuraavassa suhteessa ollaan valmiita antamaan itsekin jotain. Vasta siinä ollaan tunnetasolla saatavilla ja annetaan kumppanillekin huomiota. Ei kohdella enää kumppania kuten kiukutteleva lapsi kohtelee isäänsä, vaan kuten aikuinen nainen kohtelee aikuista miestä jota rakastaa.
Mitä jos vaan yrittäisit ensin antaa miehellesi sen ajan, huomion ja seksuaalisen nautinnon jonka olet valmis antamaan jollekulle toiselle miehelle jota et vielä edes tunne. Siis sellaiselle, joka ei voi kuitenkaan koskaan antaa sulle sitä mitä ensimmäinen mies antoi: lapset ja mahdollisuuden olla kotona. Se on sentään tosi paljon se. Katsotte sitten, mihin se johtaa.

Maailma on raaka paikka. Ei kannata heittää hyviä asioita elämässään hukkaan yrittämättä ensin itse ratkaista ne omat ongelmat ja omat tyytymättömyyden tunteet. Voi olla, että sitä parempaa on tosiaan luvassa. Tai voi olla, että ottikin ne hyvät asiat elämässään niin itsestään selvyytenä, ettei arvostanut niitä, eikä tehnyt niiden eteen töitä.

 

[vierailija]

Ai että on ihanaa lukea näin paljon järjen ääntä! <3

Läheisyys syntyy läheisyydestä. Ei se syty itsestään niinkuin ensimmäinen rakastuminen on saattanut syttyä. Sitä pitää ruokkia katsein ja kosketuksin, huomata että toiveet ovat yhteiset vaikka tapa puuhailla on eri.

Ilmaista pariterapiaa saa ainakin seurakunnista sekä perheneuvolasta. Lastenhoitoapuakin on saatavilla, voi kysellä vaikka neuvolasta niin mielellään auttavat eteenpäin - eivät ole vain lapsia, vaan perheitä varten.

 

[viisi lasta]

Meillä on pitkä parisuhde, monta lasta ja alamaitakin ollut. Parisuhteen vaaliminen vaatii tahtoa ja aktiivista viitseliäisyyttä. Parisuhteen hoitaminen ei tarvitse olla "yön yli"- juttuja, vaan jatkuvaa pientä toimintaa. Meillä on hoidettu parisuhdetta ottamalla pieniä hetkiä toisillemme, esim. että on käyty töiden/opiskelujen lomassa yhdessä syömässä tai kahvilla - ikäänkuin treffeillä. Joskus kävellään yhdessä lähikauppaan ostoksille. Pieniä hetkiä.

Toinen tärkeä asia on kosketus: ollaan lähekkäin sohvalla tai hipaistaan toista lempeästi ohikulkiessa - kiusoitellen? Nämäkin ovat pieniä, arkisia asioita.