Asiani sivuaa niin montaa eri asiaa, etten oikein tiedä, mihin kastiin tämä varsinaisesti kuuluu. Tämä käsittelee sitä odotuksen, parisuhteen ja perhe-elämän varjopuolta.
Olen kolmenkympin rajapyykkiä lähestyvä perheenäiti ja odotan kolmatta biologista lastani, jonka laskettu aika on lokakuun alkupäivinä. Ensimmäinen biologinen lapseni on 6v. tyttö, joka pian aloittaa erityiseskarin. On käynyt jo vuosia puheterapeutilla ja on käynyt myös sairaalassa tutkimuksissa kehityksensä suhteen, sillä onhan hänen lähdettävä kouluunkin jossain vaiheessa. Hänellä on auditiivinen hahmottamishäiriö. Tämä näkyy arjessa siten, että hän ei ymmärrä kaikkea kuulemaansa ja tulee usein väärinymmärretyksi myös yrittäessään ilmaista asiaansa. Olen hänen yksinhuoltajansa.
Toinen lapseni on nyt vuoden ikäinen poika, jolla todettiin varhaisessa vaiheessa rakenteellinen muutos aivoissa, liikuntaan vaikuttavalla osalla, joten hän on saanut jumppaa ihan pienestä pitäen. Hänet otettiin hätäsektiona pois, koska kääntyi viime hetkellä jalat edelle. On nyt hiljattain alkanut liikkumaan enemmälti ja nyt nousee polvilleen tukea vasten ja ryömii sekä viipyilee konttausasennossa.
Kolmannen lapsen raskaus on ollut kivulias, johtuen kohdusta löytyneestä myomasta sekä siitä että edellinen lapsi on leikattu pois, eikä väliä edelliseen synnytykseen ole paljoa.
Perheessämme on tavallansa myös neljäs lapsi, joka on aviomieheni edellisestä suhteesta. Tytär. Eli uusperheen arkeakin on mukana.
Olemme miehemme kanssa tunteneet nyt noin 3,5 vuotta ja siitä ajasta olemme olleet kihloissa 2 vuotta ja naimisissa kohta vuoden. Vuosikas poikamme on ensimmäinen yhteinen lapsemme ja kohta tulee toinen.
Mieheni on todella lapsirakas ja haluaa lapsia lisääkin. Itselläni on sellainen tunne, että tämän lapsen synnyttyä ja ehdittyä tarhaikään, haluaisin jo työelämään. En ole juuri päässyt olemaan vakituisemmassa työsuhteessa, joten haluaisin kokeilla omia siipiäni.
Olen elänyt aika hurjaa nuoruutta ja kaveripiirikin on vaihtunut osin siitä johtuen. Uusia kavereita tuli vasta lasten syntymän myötä. Nyt olen huomannut, etät ne kaverit eivät olekaan niin innokkaita pitämään yhteyttä kuin mitä itse haluaisin. Tällä hetkellä omat henkilökohtaiset kaverit mahtuvat toiseen käteen. Oma aviomieheni on jollain tavalla ominut minulta kaksi kaveria. Toinen (miespuolinen) on hänellä saunakaverina ja toinen muuten vaan apuna (nainen).
Olen ollut pitkään todella väsynyt poikamme syntymän jälkeen, sillä se oli fyysisesti ja henkisesti koettelemus. Mieheni on toki hoitanut poikaamme, mutta on ollut välillä verbaalisesti aika ankara tyttärellemme. Olen sanonut hänelle siitä, mutta ilmeisesti hän purkaa tyttööni jotain sellaista, mikä on jäänyt väliin hänen oman biologisen tyttären kanssa, mutta negatiivisella tavalla.
Poika tuntuu olevan miehelleni kaikki kaikessa. Mutta hänellä on toisekseen myös enemmän virtaa hoitaa lapsia kuin minulla nyt. Minusta nimittäin tuntuu, että jollain tavalla minusta on otettu kaikki mehut irti. Siihen vaikuttaa moni asia.. Esim. se, että sanailemme mieheni kanssa jatkuvasti jostain.. Siinä oli jonkin aikaa taukoa, mutta nyt se sama on tullut takaisin.
Itse varmaan alan väsymään siihen, että minun pitää jatkuvasti olla toisten käytettävissä ja kestää kaikki. Ja että minulla ei juuri tunnu olevan enää sosiaalista elämää. Ainut virkistykseni on kirpputorilla käynti ja shoppailu sekä se, kun saa Huuto.netistä jotain tavaraa kaupaksi. Toki myös poikamme virkistää päivää välillä, mutta hänkin on sairastellut aika paljon. Tyttäreni tuntuu välillä aika raskaalta holhottavalta, kun hänelle menee moni asia paljon hitaammin perille kuin ns. "normaalilla" lapsella.
Nyt olen tajunnut sen, että oma elämäniloni on jollain lailla hiipumassa. Mieheni on menossa opiskelemaan ja se tietää nyt sitä, etät minä jään pojan ja syksyllä syntyvän pienen vauvan kanssa kotiin. Asuntomme on siinä mielessä hankala, että kotiovellemme johtaa portaat, joita pitkin lastenrattaat täytyy nostaa.. Varastoon ei uskalla mitään jättää, koska talossamme liikkuu varkaita todella ahkeraan. Jopa lastenvaunut lähtevät joskus.
Kavereistani olen tajunnut sen, että minulla on ehkä juuri yksi sellainen kaveri, joka ei moralisoi minua tai syylistä minua vaan hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Yksi (nainen) on aiemmin osoittanut hakevansa miehestäni jotain miespuolista seuraa ja toinen moralisoi, kolmas pätee omalla paremmuudellaan, neljäs ei pidä juurikaan yhteyttä ja asuu kaukana.
Olen jotenkin tajunnut, että olen varmaan lapsesta asti joutunut elämään toisten hyväksi. Äitini ei ollut minuun tyytyväinen, jos en ollut tietynlainen. Kaverit halusivat minusta toisenlaisen kuin olin ja käyttivät omiin tarkoituksiinsa. Anoppi ei ole tyytyväinen, jollen tee miten hän haluaa..
Jollakin lailla minusta tuntuu, että miten jaksan, kun jään kotiin kahden lapsen kanssa ja itselläni olisi jo aika löytää jotain, joka antaa minulle kiksejä. Aika mahdoton yhtälö, kun mieheni on menossa opiskelemaan ja jostakin pitäis leipäkin tienata..
Jotenkin tuntuu, ettei oikein tästä raskaudesta osaa iloitakaan kuin aikaisemmasta. Yksi ja toinen asia vaan hirvittää ja stressaa, kun ajattelen tulevan lapsen syntymää ja sitä, kuinka selviän kahden pienen lapsen kanssa päivät kotona.
Eikös tulekin sillisalaatti mieleen?
Onko muita äitejä, jotka ovat kokeneet jotain samaa? Mikä teitä auttoi ja mitä ehdottaisitte minulle?
Olen kolmenkympin rajapyykkiä lähestyvä perheenäiti ja odotan kolmatta biologista lastani, jonka laskettu aika on lokakuun alkupäivinä. Ensimmäinen biologinen lapseni on 6v. tyttö, joka pian aloittaa erityiseskarin. On käynyt jo vuosia puheterapeutilla ja on käynyt myös sairaalassa tutkimuksissa kehityksensä suhteen, sillä onhan hänen lähdettävä kouluunkin jossain vaiheessa. Hänellä on auditiivinen hahmottamishäiriö. Tämä näkyy arjessa siten, että hän ei ymmärrä kaikkea kuulemaansa ja tulee usein väärinymmärretyksi myös yrittäessään ilmaista asiaansa. Olen hänen yksinhuoltajansa.
Toinen lapseni on nyt vuoden ikäinen poika, jolla todettiin varhaisessa vaiheessa rakenteellinen muutos aivoissa, liikuntaan vaikuttavalla osalla, joten hän on saanut jumppaa ihan pienestä pitäen. Hänet otettiin hätäsektiona pois, koska kääntyi viime hetkellä jalat edelle. On nyt hiljattain alkanut liikkumaan enemmälti ja nyt nousee polvilleen tukea vasten ja ryömii sekä viipyilee konttausasennossa.
Kolmannen lapsen raskaus on ollut kivulias, johtuen kohdusta löytyneestä myomasta sekä siitä että edellinen lapsi on leikattu pois, eikä väliä edelliseen synnytykseen ole paljoa.
Perheessämme on tavallansa myös neljäs lapsi, joka on aviomieheni edellisestä suhteesta. Tytär. Eli uusperheen arkeakin on mukana.
Olemme miehemme kanssa tunteneet nyt noin 3,5 vuotta ja siitä ajasta olemme olleet kihloissa 2 vuotta ja naimisissa kohta vuoden. Vuosikas poikamme on ensimmäinen yhteinen lapsemme ja kohta tulee toinen.
Mieheni on todella lapsirakas ja haluaa lapsia lisääkin. Itselläni on sellainen tunne, että tämän lapsen synnyttyä ja ehdittyä tarhaikään, haluaisin jo työelämään. En ole juuri päässyt olemaan vakituisemmassa työsuhteessa, joten haluaisin kokeilla omia siipiäni.
Olen elänyt aika hurjaa nuoruutta ja kaveripiirikin on vaihtunut osin siitä johtuen. Uusia kavereita tuli vasta lasten syntymän myötä. Nyt olen huomannut, etät ne kaverit eivät olekaan niin innokkaita pitämään yhteyttä kuin mitä itse haluaisin. Tällä hetkellä omat henkilökohtaiset kaverit mahtuvat toiseen käteen. Oma aviomieheni on jollain tavalla ominut minulta kaksi kaveria. Toinen (miespuolinen) on hänellä saunakaverina ja toinen muuten vaan apuna (nainen).
Olen ollut pitkään todella väsynyt poikamme syntymän jälkeen, sillä se oli fyysisesti ja henkisesti koettelemus. Mieheni on toki hoitanut poikaamme, mutta on ollut välillä verbaalisesti aika ankara tyttärellemme. Olen sanonut hänelle siitä, mutta ilmeisesti hän purkaa tyttööni jotain sellaista, mikä on jäänyt väliin hänen oman biologisen tyttären kanssa, mutta negatiivisella tavalla.
Poika tuntuu olevan miehelleni kaikki kaikessa. Mutta hänellä on toisekseen myös enemmän virtaa hoitaa lapsia kuin minulla nyt. Minusta nimittäin tuntuu, että jollain tavalla minusta on otettu kaikki mehut irti. Siihen vaikuttaa moni asia.. Esim. se, että sanailemme mieheni kanssa jatkuvasti jostain.. Siinä oli jonkin aikaa taukoa, mutta nyt se sama on tullut takaisin.
Itse varmaan alan väsymään siihen, että minun pitää jatkuvasti olla toisten käytettävissä ja kestää kaikki. Ja että minulla ei juuri tunnu olevan enää sosiaalista elämää. Ainut virkistykseni on kirpputorilla käynti ja shoppailu sekä se, kun saa Huuto.netistä jotain tavaraa kaupaksi. Toki myös poikamme virkistää päivää välillä, mutta hänkin on sairastellut aika paljon. Tyttäreni tuntuu välillä aika raskaalta holhottavalta, kun hänelle menee moni asia paljon hitaammin perille kuin ns. "normaalilla" lapsella.
Nyt olen tajunnut sen, että oma elämäniloni on jollain lailla hiipumassa. Mieheni on menossa opiskelemaan ja se tietää nyt sitä, etät minä jään pojan ja syksyllä syntyvän pienen vauvan kanssa kotiin. Asuntomme on siinä mielessä hankala, että kotiovellemme johtaa portaat, joita pitkin lastenrattaat täytyy nostaa.. Varastoon ei uskalla mitään jättää, koska talossamme liikkuu varkaita todella ahkeraan. Jopa lastenvaunut lähtevät joskus.
Kavereistani olen tajunnut sen, että minulla on ehkä juuri yksi sellainen kaveri, joka ei moralisoi minua tai syylistä minua vaan hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Yksi (nainen) on aiemmin osoittanut hakevansa miehestäni jotain miespuolista seuraa ja toinen moralisoi, kolmas pätee omalla paremmuudellaan, neljäs ei pidä juurikaan yhteyttä ja asuu kaukana.
Olen jotenkin tajunnut, että olen varmaan lapsesta asti joutunut elämään toisten hyväksi. Äitini ei ollut minuun tyytyväinen, jos en ollut tietynlainen. Kaverit halusivat minusta toisenlaisen kuin olin ja käyttivät omiin tarkoituksiinsa. Anoppi ei ole tyytyväinen, jollen tee miten hän haluaa..
Jollakin lailla minusta tuntuu, että miten jaksan, kun jään kotiin kahden lapsen kanssa ja itselläni olisi jo aika löytää jotain, joka antaa minulle kiksejä. Aika mahdoton yhtälö, kun mieheni on menossa opiskelemaan ja jostakin pitäis leipäkin tienata..
Jotenkin tuntuu, ettei oikein tästä raskaudesta osaa iloitakaan kuin aikaisemmasta. Yksi ja toinen asia vaan hirvittää ja stressaa, kun ajattelen tulevan lapsen syntymää ja sitä, kuinka selviän kahden pienen lapsen kanssa päivät kotona.
Eikös tulekin sillisalaatti mieleen?
Onko muita äitejä, jotka ovat kokeneet jotain samaa? Mikä teitä auttoi ja mitä ehdottaisitte minulle?
