tässä keski-ikäisen naisen pitkä kommentti asiaan.
Mulla oli ystävätär.
Hän oli koko sen ajan mitä me tunnettiin, eli 14 vuotiaasta 54 vuotiaaksi asti, n. 20-30 kg ylipainoinen. Tykkäsi pitää iloisen ja kirkkaan värisiä, erittäin outojakin vaatteita. Ei todellakaan koskaan ollut minkään vallalla olleen trendin mukainen. Piti hippimekkoja ja inkkarivaatteita silloin kun ne oli totaalisen out, piti välillä minimekkoja, välillä nilkkaan saakka ulottuvia hameita ja mekkoja, kun kukaan muu ei sellaisia pitänyt. Oli isoja printtikuvioita ja pitsihörhelöitä.
Talvella oli villatumput, 4m kaulaliina, tupsupipo, paksu villatakki pörröistä angoralankaa, vaikka mitä, mutta missään nimessä ei sitä mitä muilla oli päällään.
Ystäväni mennä touhotti iloisena hypellen paikasta toiseen. Ei kävellyt, pulppuili sinne tänne, saattoi pyörähdellä, tarrasi käsikynkästä kiinni, keksi kaiken maailman kujeita ja juttuja.
Nuorempana hävetti todella paljon kulkea hänen kanssaan kaupungilla.
Hän oli omituisesti pukeutunut pullea elohopea ja minä kuin muotilehdestä leikattu aikuinen ihannemitoissaan, oli jakkupuvut ja korkokengät + viimeisen päälle kampaukset ja meikit.
Ystäväni vaan länttäsi pipon päähänsä, jos tukka oli pystyssä ja eikun menoksi.
Itselleni ei olisi tullut kuuloonkaan lähteä ovesta ulos edes kauppaan ilman ripsiväriä.
Välillä karttelinkin yhdessä oloa, oli muka kiireitä, mutta kun hänen kanssaan minulle tuli niin hyvä mieli, niin ei sitä karttelua koskaan pitkään jatkunut.
Monesti ehdottelin vaatekaupoissa, kymmeniä ja kymmeniä tunteja niissä vietettiin yhdessä, että osta toi ja toi, ne olis tosi nättejä sun päällä. Hän kokeili ja olivathan ne nättejä, siis mun ja kaupan myyjien mielestä ja varmaan koko kaupan muunkin asiakaskunnan mielestä.
Mutta kun ystäväni katsoi peliin, hän sanoi, että "en mä voi tollasia pitää, ei nää sovi mulle". Ja sitten hyppäys toiselle rekille ja "hei mä haluun ton, tää on just mun vaatteeni".
Minusta se taas oli kaamee kaapu tai muu hirvitys jota en olisi päälleni laittanut vaikka selkään olisin saanut.
Aikanaan kumpikin meistä avioitui, syntyi lapsia, mutta ystävyyssyhteemme pysyi ja vankistui.
Ystäväni teki täysillä kaiken. Vihainen tai masentunut ei ollut koskaan.
Enää ystävääni ei ole, ainakaan täällä maanpäällä, ja mulla on hirveä ikävä hänen iloisen värisiä vaatteitaan ja mieletöntä energiaa. Hän oli ainutkertainen. Hän oli hän ei kukaan muu.
Aplle sanoisin, ole onnellinen naisystävästäsi.
Älä katso ulkokuorta vaan näe hänen sisimpänsä. Se mitä siellä on, on miljoona kertaa arvokkaampaa kuin mitä ulospäin näkyy.