Pari kuukautta olisin antanut ihan eri vinkit. Mutta nyt, valitettavasti, olen eri mieltä.
Olin samassa tilanteessa kuin sinä, täysin. Ihan kylmät väreet tulee kun ajattelen sitä aikaa. Luotin ja luotin, uskoin. Oletin että mieheni on rehellinen. Mutta hän käytti luottamusta hyväkseen. Uskoin miehen puheisii, enkä nalkuttanut tai tivannut. Luotin, että hän arvostaa minua niin, että on rehellinen. Paskaa...
Lopulta vaisto sai voiton ja alennuin soittamaan tälle naiselle. Miehen nimellä puhelimessa siis. Esittelin itseni, kerroin rehellisesti, että hänellä ei ole velvollisuutta kertoa minulle mitään, mutta arvostaisin kovasti jos hän kertoisi minulle miten tuntee mieheni ja mitä on tekeillä. Muistutin, etten syytä häntä mistään, haluan vain totuuden. Hän kertoi, ja elämäni murtui ja särkyi siinä kuunnellessa pikkuhiljaa. Kiitin häntä lopuksi kovasti, että hän kertoi minulle.
Nainen myös kertoi, että mies oli tulossa hänen luokseen tunnin päästä. Minä odotin häntä myös kotona, mutta hän oli menossa pelaamaan tennistä ennen kotiin tuloa. Niinpä.
En voi vieläkään uskoa tätä. Olisin voinut lyödä mitä vaan vetoa, että tämä mies ei petä. Olin ihan varma. Tunnen itseni niin täysin huijatuksi ja loukatuksi, jymäytetyksi, nollaksi ja tyhmäksi.
Mies ei enää kuulu elämääni. Eniten loukkaa, että hän yritti vieläkin valehdella kun kerroin puhuneeni naisen kanssa. Luuli ettei jää koskaan kii.