Naisten motiivit parisuhteeseen - VAUVA-lehdestä luettua

ennen oli ennen ja nyt on nyt. ei työelämä tai mikään muukaan elämän osa-alue ole enää sama ku 50-luvulla. mua ei yhtään kiinnosta toisten lastentekemisperusteet tai parisuhteen asiat.

 

Mistäköhän johtuu että jotkut eivät pysty ymmärtämään sitä että kaikki eivät yksinkertaisesti halua naimisiin kenenkään kanssa ikinä? Eivät tunne sen olevan tarpeellista? Miten voi olla niin vaikeaa käsittää että kaikki eivät ajattele samalla tavalla asioista...

 

Mistäköhän johtuu että jotkut eivät pysty ymmärtämään sitä että kaikki eivät yksinkertaisesti halua naimisiin kenenkään kanssa ikinä? Eivät tunne sen olevan tarpeellista? Miten voi olla niin vaikeaa käsittää että kaikki eivät ajattele samalla tavalla asioista...

Niinpä. Mä en ainakaan pidä avioliittoa mitenkään sellaasena asiana, että se pitääs tässä elämässä saavuttaa. Mä voin olla parisuhteessa ilman sitäkin ja todellakin olla sitoutunut.

En mä silti rupia nälvimään naimisissa olevia ja heidän parisuhteitaan. Se on heidän juttunsa kun ovat halunneet naimisiin eikä mulla ole siihen sanomista.

 

Minusta lapsen saaminen tuntuu niin vuorenkorkuiselta vastuulta, että en todellakaan uskaltaisi ryhtyä siihen kenenkään muun kuin sen "suuren rakkauden" kanssa. Kaikkein vähiten uskaltaisin ryhtyä siihen yksin.

Toisaalta minulla ei vielä sitä ensimmäistäkään lasta ole. Suuren rakkauteni olen löytänyt, haluan hänen kanssaan olla loppuikäni, ja silti epäröimme, onko meistä kasvattajiksi.

Tämä vastaus osoittaa sen, joka itseäni kauhistuttaa - kuinka riippuvaisia ihmiset (naiset?) ovat toisesta ihmisestä. Lapsen hankkiminen lasketaan sen varaan, että vierellä on tosirakkaus ja sitten se maailma monelta romahtaa kun toinen vaikka pettää. Kannattaisi edes ottaa huomioon sekin vaihtoehto, että selviääkö lapsen kanssa jos tulee syitä eroon. Tai toki voihan sitä roikkua sitten epätyydyttävässä suhteessa sen takia pettämisistä sun muista huolimatta, kun ei vaan kykene yksin lasta kasvattamaan (niin ja tietysti tekemään niitä lapsia lisää kyseiseen suhteeseen)

Milläköhän tavalla tuo vastaus osoittaa riippuvuutta toisesta ihmisestä? Eipä hän tuossa sanonut, että sitten kun niitä lapsia hankitaan niin sen jälkeen ei sitten erota vaikka mitä tulis, koska ei kykene lapsia yksin hoitamaan. Taisit pikkusen lisätä omias rivien väleihin...

Itse vastaisin suunnilleen samalla tavalla, mutta en hetkeäkään epäröi, ettenkö lasteni kanssa pärjäisi yksinkin, mikäli mies yhtäkkiä vuosikausien jälkeen muuttuisi pettäväksi siaksi ja rakkaus loppuisi. Ja en myöskään tollaisessa tilanteessa hetkeäkään epäröis jättää miestä.

Se, että haluaa saada lapset ihanteellisessa parisuhdetilanteessa ja tosirakkauden kanssa, ei ole mielestäni mitään riippuvuutta. Se on, jos ei pysty irtaantumaan tästä ihmisestä tosipaikan tullen, on. Ja nämähän ovat kaksi ihan eri asiaa.

 

up..

 

Nykyään joillakin naisilla vauvakuume sokaisee järjen jo hyvinkin nuorena ja lapsi pitää saada keinolla millä hyvänsä. Varsinkin jos kaveripiirissä muut saavat lapsia. Ikäänkuin lapsen hankkimisessa olisi jokin kilpailu tai näyttämisen halu. Kelpuuttavat sitten siihen rinnalleen kenet tahansa miehen, kunhan saavat sen lapsen mahdollisimman nopeasti. Kaikki tapahtuu vain omia mielihaluja tyydyttäen.

 

mun mielestä se menee juurikin niin että SE OIKEA on se josta heti ensi sekunneilla tietää että haluaa iettää loppuelämänsä hänen kanssaan, ei mitään vuosien yhdessäoloa ja rakastumisen varmistelua, eikö suhde ole jo ihan alun alkenkin sitten tuhoon tuomittu jos ei kerrasta kolahda?

 

Monilla sinkkunaisilla alkaa varmasti kiivaampi parin etsintä vasta kolmenkympin jälkeen, kun biologinen kello alkaa tikittää. Tällöin yhtenä syynä löytää mies on saada jälkikasvua, mutta uskoisin, että useimmilla on myös muita syitä
Itse ainakin voisin periaatteessa elellä sinkkunakin, mutta parisuhteessakin on hyviä puolia, joista mahdollisuus saada lapsia on yksi.
Ensimmäisen miehen kanssa elelimme kaksin viisi vuotta ennen lasta ja erosimme lapsen ollessa pieni. Nyt uuden miehen kanssa olen seurustellut muutamia kuukausia ja voin jo sanoa, että haluan joskus lapsia hänen kanssaan. Olemme molemmat jo kolmekymppisiä, joten ei meillä ole aikaa odotella kovin montaa vuotta. Esim vuosi yhdessä oloa on ihan riittävä aika

 

Lapsen tulo muuttaa elämää ja ihmistä niin paljon, että voi olla yllätys miten puoliso johon on tutustunut useita vosia alkaakin käyttäytyä yllättävästi tai ei muuten vaan sopeudu. Silloin tulee ero.

 

mun mielestä se menee juurikin niin että SE OIKEA on se josta heti ensi sekunneilla tietää että haluaa iettää loppuelämänsä hänen kanssaan, ei mitään vuosien yhdessäoloa ja rakastumisen varmistelua, eikö suhde ole jo ihan alun alkenkin sitten tuhoon tuomittu jos ei kerrasta kolahda?

Kyllä sen voi aavistaa, että tämä henkilö VOISI olla Se Oikea. Mutta asia varmistuu täydellisesti vasta ajan kanssa, kun arki ja arjen vastoinkäymiset ovat astuneet suhteeseen. Niissä suhteen kestävyyttä koetellaan. Alkuhuuman kestäessä n. 2-3 vuotta puolisoa katsoo rakastuneen vaaleanpunaisten silmälasien läpi, niinkuin tuolla jossain kirjoituksessa luki. Tämän vaiheen jälkeen rakastuneisuus muuttuu syväksi rakkaudeksi.

Jos väität että Sen Oikean tuntee varmaksi jo ensi sekunnilla tuntematta henkilöä tarkemmin, silloin sinun pitäisi sillä samalla ensi sekunnilla olla myös valmis menemään naimisiin hänen kanssaan. Ymmärsitköhän mitä tarkoitan?

 

Kyllä sen voi aavistaa, että tämä henkilö VOISI olla Se Oikea. Mutta asia varmistuu täydellisesti vasta ajan kanssa, kun arki ja arjen vastoinkäymiset ovat astuneet suhteeseen. Niissä suhteen kestävyyttä koetellaan. Alkuhuuman kestäessä n. 2-3 vuotta puolisoa katsoo rakastuneen vaaleanpunaisten silmälasien läpi, niinkuin tuolla jossain kirjoituksessa luki. Tämän vaiheen jälkeen rakastuneisuus muuttuu syväksi rakkaudeksi.

Jos väität että Sen Oikean tuntee varmaksi jo ensi sekunnilla tuntematta henkilöä tarkemmin, silloin sinun pitäisi sillä samalla ensi sekunnilla olla myös valmis menemään naimisiin hänen kanssaan. Ymmärsitköhän mitä tarkoitan?

No meillä ainakin rapisi molemmilta vaaleanpunaiset lasit silmiltä, jos niitä koskaan olikaan, alle vuoden kuluttua siitä kun päätettiin aloittaa seurustelu. Mitään piirrettä kummassakaan ei ole paljastunut josta ei yli pääsisi.

Kannattaisi päästä jo yli tuosta "avioliitto on merkki tosirakkaudesta"-ajatusmallista ja vaihtaa se johonkin vähemmän mustavalkoiseen.

 

Lapsen tulo muuttaa elämää ja ihmistä niin paljon, että voi olla yllätys miten puoliso johon on tutustunut useita vosia alkaakin käyttäytyä yllättävästi tai ei muuten vaan sopeudu. Silloin tulee ero.

Ja puolisoko, jota ei vielä tunne kunnolla, ei voisi käyttäytyä yllättävästi tai sopeutumattomasti?

 

Minusta lapsen saaminen tuntuu niin vuorenkorkuiselta vastuulta, että en todellakaan uskaltaisi ryhtyä siihen kenenkään muun kuin sen "suuren rakkauden" kanssa. Kaikkein vähiten uskaltaisin ryhtyä siihen yksin.

Toisaalta minulla ei vielä sitä ensimmäistäkään lasta ole. Suuren rakkauteni olen löytänyt, haluan hänen kanssaan olla loppuikäni, ja silti epäröimme, onko meistä kasvattajiksi.

Tämä vastaus osoittaa sen, joka itseäni kauhistuttaa - kuinka riippuvaisia ihmiset (naiset?) ovat toisesta ihmisestä. Lapsen hankkiminen lasketaan sen varaan, että vierellä on tosirakkaus ja sitten se maailma monelta romahtaa kun toinen vaikka pettää. Kannattaisi edes ottaa huomioon sekin vaihtoehto, että selviääkö lapsen kanssa jos tulee syitä eroon. Tai toki voihan sitä roikkua sitten epätyydyttävässä suhteessa sen takia pettämisistä sun muista huolimatta, kun ei vaan kykene yksin lasta kasvattamaan (niin ja tietysti tekemään niitä lapsia lisää kyseiseen suhteeseen)

Näin erilaisia me ihmiset olemme. Minusta nimenomaan sinun vastauksesi osoittaa, kuinka riippuvaisia naiset ovat toisesta ihmisestä. Tosin ei sellaisesta ihmisestä, jonka kanssa on vapaaehtoisesti ja rakkaudesta sitouduttu olemaan yhdessä, vaan sellaisesta, joka on täytynyt saattaa maailmaan ihan itse ja ihan omaksi seuraksi. No, eihän se ainakaan petä eikä jätä.

Minun suhteeni on ihana ja elämäni onnellista ilman lapsia. Ehkä siksikin epäröin, haluanko heistä vastuuta ottaa.

 

Minusta lapsen saaminen tuntuu niin vuorenkorkuiselta vastuulta, että en todellakaan uskaltaisi ryhtyä siihen kenenkään muun kuin sen "suuren rakkauden" kanssa. Kaikkein vähiten uskaltaisin ryhtyä siihen yksin.

Toisaalta minulla ei vielä sitä ensimmäistäkään lasta ole. Suuren rakkauteni olen löytänyt, haluan hänen kanssaan olla loppuikäni, ja silti epäröimme, onko meistä kasvattajiksi.

Tämä vastaus osoittaa sen, joka itseäni kauhistuttaa - kuinka riippuvaisia ihmiset (naiset?) ovat toisesta ihmisestä. Lapsen hankkiminen lasketaan sen varaan, että vierellä on tosirakkaus ja sitten se maailma monelta romahtaa kun toinen vaikka pettää. Kannattaisi edes ottaa huomioon sekin vaihtoehto, että selviääkö lapsen kanssa jos tulee syitä eroon. Tai toki voihan sitä roikkua sitten epätyydyttävässä suhteessa sen takia pettämisistä sun muista huolimatta, kun ei vaan kykene yksin lasta kasvattamaan (niin ja tietysti tekemään niitä lapsia lisää kyseiseen suhteeseen)

Milläköhän tavalla tuo vastaus osoittaa riippuvuutta toisesta ihmisestä? Eipä hän tuossa sanonut, että sitten kun niitä lapsia hankitaan niin sen jälkeen ei sitten erota vaikka mitä tulis, koska ei kykene lapsia yksin hoitamaan. Taisit pikkusen lisätä omias rivien väleihin...

Itse vastaisin suunnilleen samalla tavalla, mutta en hetkeäkään epäröi, ettenkö lasteni kanssa pärjäisi yksinkin, mikäli mies yhtäkkiä vuosikausien jälkeen muuttuisi pettäväksi siaksi ja rakkaus loppuisi. Ja en myöskään tollaisessa tilanteessa hetkeäkään epäröis jättää miestä.

Se, että haluaa saada lapset ihanteellisessa parisuhdetilanteessa ja tosirakkauden kanssa, ei ole mielestäni mitään riippuvuutta. Se on, jos ei pysty irtaantumaan tästä ihmisestä tosipaikan tullen, on. Ja nämähän ovat kaksi ihan eri asiaa.

Kiitokset, selitit asian puolestani niin kuin se on.

 

Lapsen tulo muuttaa elämää ja ihmistä niin paljon, että voi olla yllätys miten puoliso johon on tutustunut useita vosia alkaakin käyttäytyä yllättävästi tai ei muuten vaan sopeudu. Silloin tulee ero.

Ja puolisoko, jota ei vielä tunne kunnolla, ei voisi käyttäytyä yllättävästi tai sopeutumattomasti?

Sen verran täytyy tuntea, että tietää onko toinen joku seko, mutta kaikissa suhteissa kuitenkin muodostetaan yhteinen tapa elää ja, jos siinä on lapsi "heti" mukana niin arki rullaa myös jatkossa paremmin, kun ei tule yllättäviä muutoksia.

 

Lapsen tulo muuttaa elämää ja ihmistä niin paljon, että voi olla yllätys miten puoliso johon on tutustunut useita vosia alkaakin käyttäytyä yllättävästi tai ei muuten vaan sopeudu. Silloin tulee ero.

Ja puolisoko, jota ei vielä tunne kunnolla, ei voisi käyttäytyä yllättävästi tai sopeutumattomasti?

Sen verran täytyy tuntea, että tietää onko toinen joku seko, mutta kaikissa suhteissa kuitenkin muodostetaan yhteinen tapa elää ja, jos siinä on lapsi "heti" mukana niin arki rullaa myös jatkossa paremmin, kun ei tule yllättäviä muutoksia.

Kyllä elämä ja arki ihmisen kanssa on ennustettavampaa ja paremmin rullaavaa silloin, jos hänet ja hänen tapansa (myös ne negatiiviset) tuntee pidemmältä ajalta. Silloinhan tietää paremmin myös sen miten puoliso käyttäytyy uusissa tilanteissa, kun on keretty kokea yhdessä jo kaikenlaista. Ei ihmistä hetkessä opi tuntemaan. Monesti suhteen ensi huumassa seurustelukumppanit saattavat yrittää antaa itsestään parempaa kuvaa kuin todellisuudessa ovatkaan. On aika riskiä hommaa tehdä osittain tuntemattoman ihmisen kanssa lapsi ja sitten antaa ajan näyttää kestääkö suhde ja mitä uutta siitä puolisosta paljastuu ajan myötä. Varsinkin kun siinä on jo kuvioissa lapsi, josta puolisot ovat vastuussa. Eri asia jos riskit koskisivat vain sinua ja puolisoasi, mutta jos kyseessä on puolustuskyvytön pieni lapsi, joka on täysin vanhempiensa armoilla, en voi ymmärtää lapsen asettamista epävarmaan tilanteeseen.

 

Mä oon monesti ajatellut, että parhaat avioliitot voisi syntyä toisten valitsemina. Jos esim. vanhemmat valitsisivat puolisot, ei avioparin tarvitsisi miettiä, että haluaako olla yhdessä ja mitä vikaa toisessa on yms. Silloin vain todettaisiin, että yhdessä ollaan ja siitä aletaan tekemään kaikki parisuhteen eteen.

 

Minusta lapsen saaminen tuntuu niin vuorenkorkuiselta vastuulta, että en todellakaan uskaltaisi ryhtyä siihen kenenkään muun kuin sen "suuren rakkauden" kanssa. Kaikkein vähiten uskaltaisin ryhtyä siihen yksin.

Toisaalta minulla ei vielä sitä ensimmäistäkään lasta ole. Suuren rakkauteni olen löytänyt, haluan hänen kanssaan olla loppuikäni, ja silti epäröimme, onko meistä kasvattajiksi.

Tämä vastaus osoittaa sen, joka itseäni kauhistuttaa - kuinka riippuvaisia ihmiset (naiset?) ovat toisesta ihmisestä. Lapsen hankkiminen lasketaan sen varaan, että vierellä on tosirakkaus ja sitten se maailma monelta romahtaa kun toinen vaikka pettää. Kannattaisi edes ottaa huomioon sekin vaihtoehto, että selviääkö lapsen kanssa jos tulee syitä eroon. Tai toki voihan sitä roikkua sitten epätyydyttävässä suhteessa sen takia pettämisistä sun muista huolimatta, kun ei vaan kykene yksin lasta kasvattamaan (niin ja tietysti tekemään niitä lapsia lisää kyseiseen suhteeseen)

Näin erilaisia me ihmiset olemme. Minusta nimenomaan sinun vastauksesi osoittaa, kuinka riippuvaisia naiset ovat toisesta ihmisestä. Tosin ei sellaisesta ihmisestä, jonka kanssa on vapaaehtoisesti ja rakkaudesta sitouduttu olemaan yhdessä, vaan sellaisesta, joka on täytynyt saattaa maailmaan ihan itse ja ihan omaksi seuraksi. No, eihän se ainakaan petä eikä jätä.

Minun suhteeni on ihana ja elämäni onnellista ilman lapsia. Ehkä siksikin epäröin, haluanko heistä vastuuta ottaa.

Se, että nainen tarvitsee vierelleen arkeen ja elämäänsä miehen tuekseen, on suurempaa riippuvaisuutta kuin hankkia yksin lapset, hoitaa arki yksin, kantaa lapsista vastuu jne. Hyvä jos jotkut naiset osaavat ruokaakaan laittaa ilman, että mies on hoitamassa lapsia tai hakemassa ne tarvikkeet ruokakaupasta. En ole tehnyt lapsia riippuvuuden takia, varmaan ihan jostain biologisista haluista ja jos adoptio olisi ollut sallittua reilu parikymppiselle opiskelijalle niin se olisi kyllä sopinut minulle, mutta nopeampi vaihtoehto oli tehdä lapset itse kuin odotella vuosikausia että täyttäisi adoptioäidin kriteerit.

Ja lapsethan olen nimenomaan hankkinut vapaaehtoisesti, rakkaudesta ja halustani sitoutua heihin. Ne, jotka tarvitsevat vierelleen aviopuolison jossa lasketaan oma oleminen ja perheen perustaminen puolison varaan, naimisiin mennessään lupaavat olla loppuelämänsä yhdessä ja eihän siinä mitään, jos syynä on aito halu ja rakkaus mutta kyllä se valitettavan monella on suurin syy, ettei osata olla yksin ja kuten eräs kirjoittaja itse sanoi, hän ei olisi yksin valmis lapsia hankkimaan eli tarvitsee siihen sen puolison. Sallittakoon se hänelle, mutta se jokatapauksessa on osoitus siitä että hän ei lähtökohtaisesti ajattele pärjäävänsä lasten kanssa yksin, kuten kirjoittikin ettei halua lapsesta yksin vastuuta ottaa.

 

Mä oon monesti ajatellut, että parhaat avioliitot voisi syntyä toisten valitsemina. Jos esim. vanhemmat valitsisivat puolisot, ei avioparin tarvitsisi miettiä, että haluaako olla yhdessä ja mitä vikaa toisessa on yms. Silloin vain todettaisiin, että yhdessä ollaan ja siitä aletaan tekemään kaikki parisuhteen eteen.

Hyi hemmetti. Olis aivan kamalaa jos ei itte saisi valita puolisoaan.

 

mun mielestä se menee juurikin niin että SE OIKEA on se josta heti ensi sekunneilla tietää että haluaa iettää loppuelämänsä hänen kanssaan, ei mitään vuosien yhdessäoloa ja rakastumisen varmistelua, eikö suhde ole jo ihan alun alkenkin sitten tuhoon tuomittu jos ei kerrasta kolahda?

Kyllä sen voi aavistaa, että tämä henkilö VOISI olla Se Oikea. Mutta asia varmistuu täydellisesti vasta ajan kanssa, kun arki ja arjen vastoinkäymiset ovat astuneet suhteeseen. Niissä suhteen kestävyyttä koetellaan. Alkuhuuman kestäessä n. 2-3 vuotta puolisoa katsoo rakastuneen vaaleanpunaisten silmälasien läpi, niinkuin tuolla jossain kirjoituksessa luki. Tämän vaiheen jälkeen rakastuneisuus muuttuu syväksi rakkaudeksi.

Jos väität että Sen Oikean tuntee varmaksi jo ensi sekunnilla tuntematta henkilöä tarkemmin, silloin sinun pitäisi sillä samalla ensi sekunnilla olla myös valmis menemään naimisiin hänen kanssaan. Ymmärsitköhän mitä tarkoitan?

kyllä ainakin minä tiesin, että juuri tuon ihmisen kanssa tahdon viettää loppuelämäni, enne sitä hypin suhteesta toiseen, enkä koskaan oikein tosissani ollut kiinnostunut kenestäkään, tällöin myös ajattelin, että tuskin koskaan haluan lapsia, niin se vaan muuttui kun mieheni tapasin ja tapaamisesta lähtien joka yö vietettiin yhdessä, siitä vuosi eteenpäin ja olin raskaana, esikoisen syntymästä vuosi ja ilmoitti kuopus tulostaan, sitten kun kuopus oli kahden mentiin naimisiin (aiemminkin oltaisiin menty, mutta rahasyyt siirsi) nyt yhteiselo takana 10vuotta, ja edelleen voin sanoa, että tuon miehen kanssa tahdon viettää loppuelämäni, turha väittää vastaan, minulle on käynyt näin, kaikille se ei niin käy

 

Mä oon monesti ajatellut, että parhaat avioliitot voisi syntyä toisten valitsemina. Jos esim. vanhemmat valitsisivat puolisot, ei avioparin tarvitsisi miettiä, että haluaako olla yhdessä ja mitä vikaa toisessa on yms. Silloin vain todettaisiin, että yhdessä ollaan ja siitä aletaan tekemään kaikki parisuhteen eteen.

En tiedä onko se vain myytti, mutta niinhän sitä sanotaan, että avioparit ovat varsin onnellisia noissa maissa, joissa vanhemmat sen puolison valitsevat. Itse vierastan ajatusta, että nuori tyttö myydään rikkaalle vanhalle ukkorähjälle. Mutta jos vanhemmat oikeasti etsivät mieluummin lupaavaa, lahjakasta ja luonteeltaan morsiamen kanssa yhteen sopivaa nuorta miestä, niin lopputulos voi olla varsin hyväkin.

En sitten tiedä, miten tämä sopisi länsimaalaisille nykyihmisille, joiden mielestä se ihan itse hormonien johdatuksella valittu puolisokin käy parissa vuodessa liian tylsäksi, ja aletaan etsiä jännittävämpää tilalle. Vanhemmat kun varmaan valitsisivat vielä tylsemmän...

 

Minusta lapsen saaminen tuntuu niin vuorenkorkuiselta vastuulta, että en todellakaan uskaltaisi ryhtyä siihen kenenkään muun kuin sen "suuren rakkauden" kanssa. Kaikkein vähiten uskaltaisin ryhtyä siihen yksin.

Toisaalta minulla ei vielä sitä ensimmäistäkään lasta ole. Suuren rakkauteni olen löytänyt, haluan hänen kanssaan olla loppuikäni, ja silti epäröimme, onko meistä kasvattajiksi.

Tämä vastaus osoittaa sen, joka itseäni kauhistuttaa - kuinka riippuvaisia ihmiset (naiset?) ovat toisesta ihmisestä. Lapsen hankkiminen lasketaan sen varaan, että vierellä on tosirakkaus ja sitten se maailma monelta romahtaa kun toinen vaikka pettää. Kannattaisi edes ottaa huomioon sekin vaihtoehto, että selviääkö lapsen kanssa jos tulee syitä eroon. Tai toki voihan sitä roikkua sitten epätyydyttävässä suhteessa sen takia pettämisistä sun muista huolimatta, kun ei vaan kykene yksin lasta kasvattamaan (niin ja tietysti tekemään niitä lapsia lisää kyseiseen suhteeseen)

Näin erilaisia me ihmiset olemme. Minusta nimenomaan sinun vastauksesi osoittaa, kuinka riippuvaisia naiset ovat toisesta ihmisestä. Tosin ei sellaisesta ihmisestä, jonka kanssa on vapaaehtoisesti ja rakkaudesta sitouduttu olemaan yhdessä, vaan sellaisesta, joka on täytynyt saattaa maailmaan ihan itse ja ihan omaksi seuraksi. No, eihän se ainakaan petä eikä jätä.

Minun suhteeni on ihana ja elämäni onnellista ilman lapsia. Ehkä siksikin epäröin, haluanko heistä vastuuta ottaa.

Se, että nainen tarvitsee vierelleen arkeen ja elämäänsä miehen tuekseen, on suurempaa riippuvaisuutta kuin hankkia yksin lapset, hoitaa arki yksin, kantaa lapsista vastuu jne. Hyvä jos jotkut naiset osaavat ruokaakaan laittaa ilman, että mies on hoitamassa lapsia tai hakemassa ne tarvikkeet ruokakaupasta. En ole tehnyt lapsia riippuvuuden takia, varmaan ihan jostain biologisista haluista ja jos adoptio olisi ollut sallittua reilu parikymppiselle opiskelijalle niin se olisi kyllä sopinut minulle, mutta nopeampi vaihtoehto oli tehdä lapset itse kuin odotella vuosikausia että täyttäisi adoptioäidin kriteerit.

Ja lapsethan olen nimenomaan hankkinut vapaaehtoisesti, rakkaudesta ja halustani sitoutua heihin. Ne, jotka tarvitsevat vierelleen aviopuolison jossa lasketaan oma oleminen ja perheen perustaminen puolison varaan, naimisiin mennessään lupaavat olla loppuelämänsä yhdessä ja eihän siinä mitään, jos syynä on aito halu ja rakkaus mutta kyllä se valitettavan monella on suurin syy, ettei osata olla yksin ja kuten eräs kirjoittaja itse sanoi, hän ei olisi yksin valmis lapsia hankkimaan eli tarvitsee siihen sen puolison. Sallittakoon se hänelle, mutta se jokatapauksessa on osoitus siitä että hän ei lähtökohtaisesti ajattele pärjäävänsä lasten kanssa yksin, kuten kirjoittikin ettei halua lapsesta yksin vastuuta ottaa.

Kyse ei pitäisi olla lähtökohtaisesti siitä, onko nainen riippuvainen miehestä tai kykenevä kantamaan lapsista vastuun yksin. Lähtökohtaisesti kyse on lapsen oikeudesta syntyä parisuhteeseen, jossa vanhemmat ovat valmiita sitoutumaan lapsen kasvattamiseksi yhteisessä kodissa, virallisen instituution sitomina, ilman ahdistusta oman vapautensa rajoittumisesta.

 

Minusta lapsen saaminen tuntuu niin vuorenkorkuiselta vastuulta, että en todellakaan uskaltaisi ryhtyä siihen kenenkään muun kuin sen "suuren rakkauden" kanssa. Kaikkein vähiten uskaltaisin ryhtyä siihen yksin.

Toisaalta minulla ei vielä sitä ensimmäistäkään lasta ole. Suuren rakkauteni olen löytänyt, haluan hänen kanssaan olla loppuikäni, ja silti epäröimme, onko meistä kasvattajiksi.

Tämä vastaus osoittaa sen, joka itseäni kauhistuttaa - kuinka riippuvaisia ihmiset (naiset?) ovat toisesta ihmisestä. Lapsen hankkiminen lasketaan sen varaan, että vierellä on tosirakkaus ja sitten se maailma monelta romahtaa kun toinen vaikka pettää. Kannattaisi edes ottaa huomioon sekin vaihtoehto, että selviääkö lapsen kanssa jos tulee syitä eroon. Tai toki voihan sitä roikkua sitten epätyydyttävässä suhteessa sen takia pettämisistä sun muista huolimatta, kun ei vaan kykene yksin lasta kasvattamaan (niin ja tietysti tekemään niitä lapsia lisää kyseiseen suhteeseen)

Näin erilaisia me ihmiset olemme. Minusta nimenomaan sinun vastauksesi osoittaa, kuinka riippuvaisia naiset ovat toisesta ihmisestä. Tosin ei sellaisesta ihmisestä, jonka kanssa on vapaaehtoisesti ja rakkaudesta sitouduttu olemaan yhdessä, vaan sellaisesta, joka on täytynyt saattaa maailmaan ihan itse ja ihan omaksi seuraksi. No, eihän se ainakaan petä eikä jätä.

Minun suhteeni on ihana ja elämäni onnellista ilman lapsia. Ehkä siksikin epäröin, haluanko heistä vastuuta ottaa.

Se, että nainen tarvitsee vierelleen arkeen ja elämäänsä miehen tuekseen, on suurempaa riippuvaisuutta kuin hankkia yksin lapset, hoitaa arki yksin, kantaa lapsista vastuu jne. Hyvä jos jotkut naiset osaavat ruokaakaan laittaa ilman, että mies on hoitamassa lapsia tai hakemassa ne tarvikkeet ruokakaupasta. En ole tehnyt lapsia riippuvuuden takia, varmaan ihan jostain biologisista haluista ja jos adoptio olisi ollut sallittua reilu parikymppiselle opiskelijalle niin se olisi kyllä sopinut minulle, mutta nopeampi vaihtoehto oli tehdä lapset itse kuin odotella vuosikausia että täyttäisi adoptioäidin kriteerit.

Ja lapsethan olen nimenomaan hankkinut vapaaehtoisesti, rakkaudesta ja halustani sitoutua heihin. Ne, jotka tarvitsevat vierelleen aviopuolison jossa lasketaan oma oleminen ja perheen perustaminen puolison varaan, naimisiin mennessään lupaavat olla loppuelämänsä yhdessä ja eihän siinä mitään, jos syynä on aito halu ja rakkaus mutta kyllä se valitettavan monella on suurin syy, ettei osata olla yksin ja kuten eräs kirjoittaja itse sanoi, hän ei olisi yksin valmis lapsia hankkimaan eli tarvitsee siihen sen puolison. Sallittakoon se hänelle, mutta se jokatapauksessa on osoitus siitä että hän ei lähtökohtaisesti ajattele pärjäävänsä lasten kanssa yksin, kuten kirjoittikin ettei halua lapsesta yksin vastuuta ottaa.

Mulla on samanlainen elämäntilanne kuin harmaalla eminenssillä. Elän erittäin ihanassa parisuhteessa, ilman lapsia ainakin toistaiseksi.
Mä olisin parikymppisenä myös hankkinut lapset vaikka yksin ja vaikka adoptoimalla. Mutta onneksi en niin tehnyt vaan elin yksin kunnes tapasin mieheni. Nyt nimittäin olen tajunnut, että olisin yrittänyt omilla lapsilla paikata omaa rikkinäistä lapsuuttani. Tämä on hyvin yleistä, siitä on monia tutkimuksiakin tehty. Tämä ei kuitenkaan (tietenkään) ole sen "laastarilapsen etu" vaan yleensä kuvio toistuu sukupolvesta toiseen.

 

mun mielestä se menee juurikin niin että SE OIKEA on se josta heti ensi sekunneilla tietää että haluaa iettää loppuelämänsä hänen kanssaan, ei mitään vuosien yhdessäoloa ja rakastumisen varmistelua, eikö suhde ole jo ihan alun alkenkin sitten tuhoon tuomittu jos ei kerrasta kolahda?

Kyllä sen voi aavistaa, että tämä henkilö VOISI olla Se Oikea. Mutta asia varmistuu täydellisesti vasta ajan kanssa, kun arki ja arjen vastoinkäymiset ovat astuneet suhteeseen. Niissä suhteen kestävyyttä koetellaan. Alkuhuuman kestäessä n. 2-3 vuotta puolisoa katsoo rakastuneen vaaleanpunaisten silmälasien läpi, niinkuin tuolla jossain kirjoituksessa luki. Tämän vaiheen jälkeen rakastuneisuus muuttuu syväksi rakkaudeksi.

Jos väität että Sen Oikean tuntee varmaksi jo ensi sekunnilla tuntematta henkilöä tarkemmin, silloin sinun pitäisi sillä samalla ensi sekunnilla olla myös valmis menemään naimisiin hänen kanssaan. Ymmärsitköhän mitä tarkoitan?

kyllä ainakin minä tiesin, että juuri tuon ihmisen kanssa tahdon viettää loppuelämäni, enne sitä hypin suhteesta toiseen, enkä koskaan oikein tosissani ollut kiinnostunut kenestäkään, tällöin myös ajattelin, että tuskin koskaan haluan lapsia, niin se vaan muuttui kun mieheni tapasin ja tapaamisesta lähtien joka yö vietettiin yhdessä, siitä vuosi eteenpäin ja olin raskaana, esikoisen syntymästä vuosi ja ilmoitti kuopus tulostaan, sitten kun kuopus oli kahden mentiin naimisiin (aiemminkin oltaisiin menty, mutta rahasyyt siirsi) nyt yhteiselo takana 10vuotta, ja edelleen voin sanoa, että tuon miehen kanssa tahdon viettää loppuelämäni, turha väittää vastaan, minulle on käynyt näin, kaikille se ei niin käy

Ja lasten hoito ja kasvatusko on ilmaista? Ennemmin niin päin, että naimisiin voi mennä lähes ilmaiseksi ( jos siis itse avioituminen on se tärkein avioitumisessa, eikä isot prinsessahäät) ja lapsen kasvatus ja hoito vaatii rahaa.

 

1. Yhä useampi ihminen ei ole uskossa, jolloin avioliiton merkitys on vain juridinen. Kaikki eivät myöskään pidä naimisiinmenoa rakkauden todisteena - mitä rakkautta se sellainen on, ettei siihen voi uskoa ilman papin aamenta? Minusta kun rakkaus ja luottamus kuuluvat yhteen.
2. Lastenteko ja parisuhde täytyy pitää siinä mielessä erillään, ettei lapsia pitäisi hankkia parisuhteen sinetiksi. Lähtökohta tulisi aina olla molemminpuolinen halu sitoutua lasten vanhemmuuteen ja kasvattamiseen, silloinkin jos välit toiseen vanhempaan huonontuvat.