Naisten motiivit parisuhteeseen - VAUVA-lehdestä luettua

Adoptioasiaan korjaan, Idunnor sanoi että vielä viime vuonna piti olla avioliitossa. Muistan jo jonkin aikaa sitten lukeneeni lehdistä naisista, jotka ovat yksin adoptoineet ja tuskin prosessi ja haastattelut on tänä vuonna ehditty tehdä. Muistaakseni oli joitain maita, jotka sallivat adoption vain pariskunnille. Sijaisvanhemmiksi kelpaa Suomessa yksineläjäkin.

 

Kokonaisuuden kannalta lienee parempi, ettei kenelläkään olis sinne paratiisiin liian kiire. Keski-iässä parisuhdeelämästä luopuminen hamaan hautaan voi katkeroittaa eläkeikään mennessä..

Muutama kymmenen vuotta ikuisuudesta on halpa hinta.

No jos on varma, että pystyy sen hinnan maksamaan katkeroitumatta ja levittämättä pahaa mieltä ympäristöön niin siitä vaan. Tahtoopi vaan tuo parisuhde ja seksuaalisuuden toteuttaminen toisen ihmisen kanssa olla niin luonteenomaista ihmiselle, että saa olla melkoinen henkisen elämän fakiiri että pystyy estämään sielun arpeutumisen ruvelle ilman parisuhdetta kymmeniä vuosia. Yksin elävät ovat onnettomampia kuin parisuhteessa elävät ja vanheneminen yksin käyvät myös neurologiselle terveydelle. Joten en voi suositella.

 

Adoptioasiaan korjaan, Idunnor sanoi että vielä viime vuonna piti olla avioliitossa. Muistan jo jonkin aikaa sitten lukeneeni lehdistä naisista, jotka ovat yksin adoptoineet ja tuskin prosessi ja haastattelut on tänä vuonna ehditty tehdä. Muistaakseni oli joitain maita, jotka sallivat adoption vain pariskunnille. Sijaisvanhemmiksi kelpaa Suomessa yksineläjäkin.

Niin siis pariskuntien pitää olla naimisissa, yksinäiset naiset voivat myös adoptoida

 

Rakkaus ja pysyvään liittoon sitoutuminen on vaan niin ihanaa ja onnellista. Ihanaa oli seurustella ja olla avoliitossa ja koska meillä oli siinä niin hyvä olla, totesimme että olemme valmiita menemään myös naimisiin, koska olemme toisillemme oikeat. Se tunne on todella voimakas. Emme keksineet yhtäkään syytä, miksi emme voisi mennä naimisiin. Ja se on sanoinkuvaamattoman ihana ja syvällinen tunne, kun ajattelee että mieheni on halunnut julkisesti sitoutua minuun loppuelämämme ajaksi, samoin kuin minä häneen, vastoinkäymisistä huolimatta.

Toki avoliitossakin on tuollaista tunnetta mukana ja siinäkin on sitoutunut, mutta jokin epävarmuustekijä siinä on, jos avioituminen pelottaa ja ahdistaa ja on tarve keksiä loputtomiin tekosyitä avioitumista vastaan.

Mitä tähänkin sanoisi...

Nykyään ihmiset menevät usein ihan vaan käytännön syistä naimisiin, eivät rakkauden huumassa ja syvällisen tunteen vallitessa.
Joillakin se tietenkin on niin mutta mahtuu myös meitä muita joilla syyt naimisiin menoon on paljon paljon arkisemmat vaikka puolisoamme rakastammekin... Yhteinen sukunimi, juridiset seikat yleensäkkin, isot prinsessahäät & päivä prinsessana. Siinä se.
Jos nuo asiat olisivat avoliitossa mahdollisia niin en menisi naimisiin.
Se ei merkitse minulle mitään ihmeellistä, miehelleni se merkitsee juridisia seikkoja ja on jonkinlainen symboli rakkaudesta koska eihän kukaan vihaamansa ihmisen kanssa viitsisi naimisiin mennä mutta osoitus siitä rakkaudesta on jo yhdessä oleminenkin, sitä ei todellakaan ole tarve osoittaa mitenkään erityisesti muille ihmisille.

Ja se vielä että jos se avioliitto on merkki siitä kuinka toista rakastaa ja on sitoutunut loppuelämäkseen, miksi sitten jotkut elävät avoliitoissa vuosikymmeniä, eikös heidän olisi pitänyt jo erota ilman avioliiton tuomaa sitoumusta?

 

Jos et ole varma halustasi ostaa jotain tuotetta ja epäilet että se ei olisikaan hyvä, ostat avokaupalla ja sinulla pysyy palautusoikeus. Jos et ole varma halustasi mennä naimisiin, pysyt avoliitossa ja sinulla on koko ajan takaportti takavasemmalla auki. Toki avioliitostakin pääsee niin halutessaan pois, mutta avioitumalla osoitat puolisolle, että hän ei ole sinulla kokeiltavana ja varakappaleena paremman puutteessa, vaan hän kelpaa sinulle sellaisenaan ja olet halunnut sitoutua häneen pysyvästi ilman "varauloskäytävää".

Ihan loistava vertaus minusta, näinhän se menee. Omalla ukolla taitaa siis olla takaportti auki..

 

Kysymys avoliittolaisille: Mikä siinä avioliitossa olisi niin kauheaa, että siihen ei voi mennä? Ihana ja kaunis asiahan se on, jos siihen pääsee oman rakkaansa kanssa.

Mikä avioliitosta tekee ihanaa ja kaunista? Miten papin aamen muuttaa parisuhteen laatua?

Eikös täällä ole käyty läpi niitä muitakin syitä avioitumiseen kuin parisuhteen laatu? Kuten tuo taloudellinen turva sitoutuminen perhettä perustettaessa? Ja jälkimmäisen kannalta olisi hyvä nimenomaan miettiä muutakin kun parisuhteen laatua.

Yhtäkään syytä ei ole tullut vastaan jonka takia olisi välttämättömyys mennä naimisiin.

Kyllä minusta tässäkin nyt paistaa silti läpi jonkinmoinen vastahakoisuus. Mikä ihmeen papin aamen? Itse olen ihan aito oikea pakana ja minusta avioliitto on hyvä ratkaisu. Sekä juridisesti että ihan henkisellä tasolla. Minusta se on sydäntä lämmittävää, että mies ihan vapaasta tahdostaan haluaa minun kanssani naimisiin. Pappia en häihini edes hyväksyisi.

Ja kuka sanoo, että olisi välttämättömyys mennä naimisiin? Eihän parisuhdekaan ole välttämättömyys tai lapset. Hengittäminen ja syöminen jossain määrin on, mutta ihan naurettavaa puhua jostain välttämättömyyksistä.

Kyllä minäkin ihmettelen mikseivät ihmiset voi mennä naimisiin, vaan pitää sitten avoliitossa hoitaa hirveä paperisota että saisi samat oikeudet kuin avioliitossa. Jos viis veisaa siitä juridisesta puolesta niin okei ja peukut teidän avoliitollenne, mutta täytyy ihmisellä olla jotain hampaankolossa avioliittoa vastaan, jos ei voi mennä siellä tuomarin edessä sanomaan tahdon ja rustaamaan nimeä paperiin, mutta voi kuitenkin asianajajan kanssa säätää ja kääntää papereita kuukausitolkulla. En todellakaan ymmärrä miksi jotkut asiat täytyy aina tehdä sieltä vaikeamman kautta ja sitten hermostua kun ihmiset ihmettelee asiaa.

Yksikin avioliiton tuoma "etu" on lapsen tunnistaminen, sitä ei tarvitse erikseen tehdä liitossa. Ei tietenkään mikään syy yksistään mennä naimisiin, mutta kyllä tuo parisuhteen rekisteröinti vaan helpottaa noita lakipykälien kanssa säätämisiä. Ja itsellekin tulee turvallisempi olo että ei jää lasten kanssa tyhjän päälle jos jotain ikävää sattuu.

 

Mä oon monesti ajatellut, että parhaat avioliitot voisi syntyä toisten valitsemina. Jos esim. vanhemmat valitsisivat puolisot, ei avioparin tarvitsisi miettiä, että haluaako olla yhdessä ja mitä vikaa toisessa on yms. Silloin vain todettaisiin, että yhdessä ollaan ja siitä aletaan tekemään kaikki parisuhteen eteen.

En tiedä onko se vain myytti, mutta niinhän sitä sanotaan, että avioparit ovat varsin onnellisia noissa maissa, joissa vanhemmat sen puolison valitsevat. Itse vierastan ajatusta, että nuori tyttö myydään rikkaalle vanhalle ukkorähjälle. Mutta jos vanhemmat oikeasti etsivät mieluummin lupaavaa, lahjakasta ja luonteeltaan morsiamen kanssa yhteen sopivaa nuorta miestä, niin lopputulos voi olla varsin hyväkin.

En sitten tiedä, miten tämä sopisi länsimaalaisille nykyihmisille, joiden mielestä se ihan itse hormonien johdatuksella valittu puolisokin käy parissa vuodessa liian tylsäksi, ja aletaan etsiä jännittävämpää tilalle. Vanhemmat kun varmaan valitsisivat vielä tylsemmän...

Mä luulen, että kauhukuvat tulevat niistä harvoista tapauksista, joissa pikkutyttö on naitettu iljettävälle pedofiilille. Mä ainakin uskoisisin, että omat vanhempani olisivat valinneet suurella rakkaudella mulle hyvän puolison ja samoin valitsisin parhaat mahdolliset omille lapsilleni, heidän luonteita ja mielipiteitään kunnioittaen.

 

Minusta lapsen saaminen tuntuu niin vuorenkorkuiselta vastuulta, että en todellakaan uskaltaisi ryhtyä siihen kenenkään muun kuin sen "suuren rakkauden" kanssa. Kaikkein vähiten uskaltaisin ryhtyä siihen yksin.

Toisaalta minulla ei vielä sitä ensimmäistäkään lasta ole. Suuren rakkauteni olen löytänyt, haluan hänen kanssaan olla loppuikäni, ja silti epäröimme, onko meistä kasvattajiksi.

Tämä vastaus osoittaa sen, joka itseäni kauhistuttaa - kuinka riippuvaisia ihmiset (naiset?) ovat toisesta ihmisestä. Lapsen hankkiminen lasketaan sen varaan, että vierellä on tosirakkaus ja sitten se maailma monelta romahtaa kun toinen vaikka pettää. Kannattaisi edes ottaa huomioon sekin vaihtoehto, että selviääkö lapsen kanssa jos tulee syitä eroon. Tai toki voihan sitä roikkua sitten epätyydyttävässä suhteessa sen takia pettämisistä sun muista huolimatta, kun ei vaan kykene yksin lasta kasvattamaan (niin ja tietysti tekemään niitä lapsia lisää kyseiseen suhteeseen)

Näin erilaisia me ihmiset olemme. Minusta nimenomaan sinun vastauksesi osoittaa, kuinka riippuvaisia naiset ovat toisesta ihmisestä. Tosin ei sellaisesta ihmisestä, jonka kanssa on vapaaehtoisesti ja rakkaudesta sitouduttu olemaan yhdessä, vaan sellaisesta, joka on täytynyt saattaa maailmaan ihan itse ja ihan omaksi seuraksi. No, eihän se ainakaan petä eikä jätä.

Minun suhteeni on ihana ja elämäni onnellista ilman lapsia. Ehkä siksikin epäröin, haluanko heistä vastuuta ottaa.

Se, että nainen tarvitsee vierelleen arkeen ja elämäänsä miehen tuekseen, on suurempaa riippuvaisuutta kuin hankkia yksin lapset, hoitaa arki yksin, kantaa lapsista vastuu jne. Hyvä jos jotkut naiset osaavat ruokaakaan laittaa ilman, että mies on hoitamassa lapsia tai hakemassa ne tarvikkeet ruokakaupasta. En ole tehnyt lapsia riippuvuuden takia, varmaan ihan jostain biologisista haluista ja jos adoptio olisi ollut sallittua reilu parikymppiselle opiskelijalle niin se olisi kyllä sopinut minulle, mutta nopeampi vaihtoehto oli tehdä lapset itse kuin odotella vuosikausia että täyttäisi adoptioäidin kriteerit.

Ja lapsethan olen nimenomaan hankkinut vapaaehtoisesti, rakkaudesta ja halustani sitoutua heihin. Ne, jotka tarvitsevat vierelleen aviopuolison jossa lasketaan oma oleminen ja perheen perustaminen puolison varaan, naimisiin mennessään lupaavat olla loppuelämänsä yhdessä ja eihän siinä mitään, jos syynä on aito halu ja rakkaus mutta kyllä se valitettavan monella on suurin syy, ettei osata olla yksin ja kuten eräs kirjoittaja itse sanoi, hän ei olisi yksin valmis lapsia hankkimaan eli tarvitsee siihen sen puolison. Sallittakoon se hänelle, mutta se jokatapauksessa on osoitus siitä että hän ei lähtökohtaisesti ajattele pärjäävänsä lasten kanssa yksin, kuten kirjoittikin ettei halua lapsesta yksin vastuuta ottaa.

Mutta ethän sinä Emilyn ole yksin vastuussa lapsistasi. Heidän isänsä ovat kuvioissa mukana, ja lapset pitkiäkin aikoja poissa luotasi, jolloin sinulla on täysi vapaus elää miten haluat. Ymmärrän mitä ajat takaa, mutta olethan sanonut valinneesi lastesi isät myös sitä silmällä pitäen, että he tuntevat vastuunsa isänä ja ovat tekemisissä lastensa kanssa.