Mulla on hyvin samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia kuin monilla täällä.
Olen miettinyt että menen terapeutille puhumaan, jotenkin sinnekkin soittaminen tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta.
Olen asunut ikäni syrjässä kaikesta, 40 kilsan päässä keskustasta, joka oli koulumatkani yläasteelta alkaen. Lähin kauppa oli 7 kilsan päässä.
Mulla ei ollut lapsuudessanikaan paljoa kavereita. 3 veljeni kanssa mulla on niin suuret ikäerot, ettei heistä oikein koskaan ollut seuraksi minulle tai leikkikaveriksi. Olen vieläpä perheen ainoa tyttö. Serkkuja minulla ei ole kuin yksi samanikäinen, hänkin asuu ruotsissa jota näen suunnilleen vain kerran vuodessa kesäisin. Olimme hänen kanssaan parhaat ystävät lapsena, olemme kuitenkin erkaantuneet koska näemme vain kerran vuodessa ja olemme kuin toistemme vastakohdat. Hän osaa meikata, pukeutua muodikkaasti, asuu suurkaupungissa ja hänellä on paljon ystäviä. Minä taas aina olen asunut maalla pienellä kylällä josta pitkä matka kaikkialle ja olen ollut yksinäinen lähes aina.
Ala-asteelta mulla on parhaat ystävyysmuistot, mutta en lopulta enää pyytänyt kavereita meille koska ahdistuin näkemisestä ja jännitin tapaamisia aina niin paljon, kun piti pitkän ajan näkemisen jälkeen aloittaa tutustuminen ns. "uudelleen". Koulussa minulla sen sijaan meni hyvin ja siellä mulla oli kavereita vaikken niitä meille kotiin pyytänytkään, yleensä itse vierailin heidän luonaan.
Olin todella ujo ja arka tuolloin. En puhunut puolitutuille paljoa ja punastelin jos joku vieraampi ihminen kysyi minulta jotain. Välttelin katsekontakteja joskus.
En oikein päässyt koskaan minnekkään kun ei ollut edes kavereita. Välillä syrjäännyin kaikesta, ja yläasteelle mennessäni se väkimäärä koulussa ja muualla ahdisti todella paljon. En käynyt lomilla juuri missään, ehkä joskus kaverin luona yökylässä, muuten olin vain perheeni kanssa.
Yläasteella en saanut yhtään ystävää, olin muiden silmissä varmaan todella outo ja suorastaan säälittävä, enhän uskaltanut melkein katsoa ketään ja kuljin pää painuksissa. Olin paljon seiskalla vielä ala-astelaisen hyvän ystäväni kanssa, eihän minulla edes ollut muita kavereita. Kuitenkin jos jouduin olemaan ilman häntä, ahdistuin todella paljon ja vilkuilin koko ajan esim. istuessani käytävällä ympärilleni, ettei vain kukaan tuijota minua.
Kasilla hyvä ystäväni alkoi olemaan enemmän muiden kanssa, ymmärrän ettei hän jaksanut olla koko ajan minun kaltaisen hiljaisemman ihmisen kanssa, kun itse oli sosiaalinen.
Ysillä ensimmäisenä päivänä odotin kovasti näkeväni hyvän ystäväni, tervehdin häntä iloisesti mutta hän tuskin huomasi minua. Tiesin jo ensimmäisenä päivänä että tulisin olemaan todella yksin ja kouluvuosi tulisi olemaan hyvin pitkä.
Arvaukseni menivät oikein. Kun ex-hyvä ystäväni vain jätti minut, yritin tutustua muihin omanikäisiini tyttöihin, koitin muuttaa itseäni sosiaalisemmaksi että kelpaisin. Pari kuukautta pyörin parissa tyttöporukassa ns. ylimääräisenä, ei ne koskaan kysyneet haluatko tulla, menin vain...joskus kyllä kysyin että voinko olla teidän kanssanne, en saanut kieltäviä vastauksia vaikka sellainenkin olisi kelvannut minulle.
Lopulta mua alettiin syrjimään. Kukkaan ei halunnut olla kanssani. Mua syrjittiin luokassa, liikuntatunnilla, välitunnilla, ruokalassa. Jotkut vaihtoivat pöytää jos menin heidän seuraansa, jotkut kuiskivat ja käänsivät selkänsä minulle jos tulin heidän viereensä. Liikunnassa minut aina valittiin viimeisenä.
En kestänyt sitä kauaa vaan olin lopulta mieluummin yksin. Ulkona välitunneilla jatkui ilkeät katseet ja kuiskuttelu, en kestänyt sitäkään vaan vietin ehkä puoli vuotta välitunneista vessassa. Silti syrjiminen jatkui viimeisiin koulupäiviin asti, ja se jätti minuun syvät arvet...
Minua on kehuttu aina kauniiksi, ja sanottu että tulen saamaan poikaystäväkseni kenet vain haluan. En siis ole mitenkään ruman näköinen, en haise oudolle/pahalle, pukeudun normaalisti joten mistään tuollaisesti syrjiminen ei johtunut. En tiedä vieläkään syytä...
Amiksessa syrjiminen ei jatkunut eikä oikeastaan mikään kiusaaminen. Tutustuin siellä pariin lapsuudenkaveriini ja meistä tuli melkein erottamattomat. Toisen amisvuoden kesällä meillä meni kuitenki välit, enkä ole ollut yhteydessä heihin sen jälkeen.
Amiksen ekalla tapasin myöskin poikaystäväni jonka kanssa edelleen yhdessä. Hän on todellakin rohkassut mua ja saanut itsetuntoani paremmaksi, en tiedä missä olisin ilman häntä!
Nyt mulla ei ole yhtään ystävää. Vain yksi hyvä kaveri, jota näen silloin tällöin, mutta hänellä on paljon muitakin ystäviä, enkä varmasti ole hänelle mikään ensisijainen vaihtoehto...
Viimeinen amisvuosi meni hammaspurren läpi, suoriuduin kyllä paremmin kuin hyvin, opinnäytetyöstäkin sain parhaan mahdollisen arvosanan, mutta olin vähällä lopettaa koko koulun koska mua ahdisti niin paljon mennä sinne, joskus oli vähän jopa univaikeuksia kun kouluun meno ahdisti niin paljon.
Eniten ahdisti se, että vaikka olin sisältä niin rikki, mut piti esittää koulussa niin iloista ja sanoo aina että ihan hyvin menee. Olen vieläpä alalla jossa pitää olla asiakkaitten kanssa tekemisissä ja olla niille ystävällinen. Toppi kesti melkein 3 kuukautta mutta selvisin siitäkin. Onneksi mun ei kamalasti tarvinnut olla asiakkaitten kaa tekemisissä, en ois kestäny sitä esittämistä...
Sit myös ahdisti se, kun ei ollut ketään kaveria siellä, ei ketään tukemassa (paitsi poikaystäväni joka ei käynyt samaa koulua edes).
Yritän päästä nyt valmistuttuani kesäkuussa johonkin harjoittelupaikkaan, vaikka niidenkin hakeminen tuntuu niin vaikealta... Menen jonnekkin puhumaan ongelmistani, en ihmettelisi vaikka minulla olisi masennustakin.
Tuntuu että elämäni valuu hukkaan, en ole ihmissuhteissa kokenut juuri mitään kun ei ole ystäviä ikinä oikein ollut. Oma epävarmuuteni estää minua elämästä elämääni täysillä, toivon että paranen tästä vielä joskus, kuka tälläistä jaksaa loputtomiin
